Ladataan...
CougarWoman

"Mä uskon, että meidän sielut on tunteneet toisensa jo kauan."

Muusikko lisää varmuuden vuoksi hieman epävarmana reaktiostani silmää iskevän hymiön seuraavaksi viestikseen. Mutta minä pysähdyn ajattelemaan.

En tiedä, uskonko universumin ihmeisiin, sielujen vaellukseen, karmaan ja muihin spirituaalisiin seikkoihin. Mutta tiedän, että olen joogaharrastukseni myötä muuttunut myös ihmisenä.

Olen paljon onnellisempi, hymyileväisempi, tasapainoisempi. Se sisällä aina ainakin säästöliekillä kytenyt viha ja katkeruus ihmisiin, jotka ovat satuttaneet minua joskus elämäni varrella, on kadonnut. Se turhautuminen kaikkeen negatiiviseen ja siitä stressaamiseen on lähes poissa. Heh, huomaan jopa, että korvani alkavat vierastaa sitä kaikkein vihaisinta metallimusiikkia; sitä, jota ennen rakastin huudattaa nupit kaakossa, imien sen vihaa itseeni. 

Olen alkanut uskoa, että kaikella on tarkoituksensa, ja että mitään ei tapahdu sattumalta.

Minä en varmastikaan tavannut Muusikkoa sattumalta; sille oli joku tarkoitus. "Meidän oli tarkoitus tavata", sanoi Muusikkokin; miten monta "sattumaa" tarvittiinkaan, että ylipäänsä löysimme toisemme. Ja miten se tapahtuikaan juuri sillä hetkellä, kun olin reseptiivinen juuri hänen kaltaiselleen ihmiselle; sellaiselle, joka on myös löytänyt uusia arvoja ja arvoituksia omasta elämästään. Ja toisin päin.

Mutta. Kumpikaan meistä ei oikein tiedä, miksi meidän oli tarkoitus tavata.

Minäkin uskon, että meidän sielumme ovat tunteneet toisensa kauan; miten muuten voi selittää sen täydellisen luottamuksen, turvallisuuden ja tuttuuden tunteen, mitä toisen seurassa kokee? 

Me olemme nyt tunteneet toisemme kuukauden. Ainoastaan kuukauden. Ja tavanneet sinä aikana tasan kerran. 

Jo ensitapaamisella olimme, kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Yhdessäolomme (seksin ulkopuolella) oli melkeinpä…rutiininomaista, luontevaa. Kuin olisimme aina tehneet juuri niitä asioita yhdessä. 

Seksikin oli luontevaa, toki – mutta kaikkea muuta kuin rutiininomaista tai uutuudenkömpelöä, kuten usein uuden kehon kanssa tutustuessa. Tällä kerralla ei ollut päitten yhteenkolahduksia tai pähkäilyjä siitä, miten kovaa pitäisi tai uskaltaisi koskettaa. Tai asentoja, jotka eivät toimineetkaan. Ei tarvinut miettiä, näkyykö röllimaha asennossa x, tai roikkuvatko tissit asennossa y. Ei ehtinytkään miettimään; keskittyi vain siihen, mitä tunsi, mitä toinen sai tuntemaan.

Jos minulta kysyttäisiin, kauanko seksi kesti per kerta, en osaisi vastata. Mutta tiedän, että jälkeenpäin molempien kehot olivat kosteita; että sydän hakkasi kuin tuhatta ja sataa, ja että hiukset liimautuivat otsalle. Ja että molempia itketti ja nauratti samaan aikaan. En ole koskaan antautunut samalla tavalla. Enkä koskaan ottanut sitä, mitä haluan, yhtä määrätietoisen vaativasti, kyselemättä. 

Olemme sittemmin kertoneet toisillemme asioita, joita edes partnerimme eivät tiedä. Olemme tunnustaneet toisillemme ne kaikkein epäsovinnaisimmat seksuaaliset fantasiamme – ja todenneet jakavamme samat fantasiat keskenämme. Juuri ne fantasiat, joita ei uskalla koskaan sanoa ääneen, koska pelkää leimautuvansa. Juuri ne, joita Tyypit eivät koskaan tule kuulemaan. Koska emme uskalla kertoa. 

Seuraava askel on niitten fantasioiden toteuttaminen. 

"Sun kanssa mikään ei tunnu väärältä, mikään ei ole tabu."

Eikä olekaan. Muusikon kanssa uskallan melkein ihan mitä vaan, haluan melkein ihan mitä vaan. On, kuin koko seksuaalisuuteni pakka olisi pistetty uusiksi, sekoitettu ihan eri järjestykseen jokerit mukana.

Ja se kiihottaa uskomattoman paljon.

Ehkä tämä oli meidän tapaamisemme tarkoitus. 

Ladataan...
CougarWoman

Näin sunnuntain vastaisena yönä ihan kamalaa unta.

Olin Muusikon kanssa jossain Muusikon keikalla; ja olimme yhdessä pakkailemassa tavaroita Muusikon valkoiseen pakettiautoon (jota hänellä siis oikeassa elämässä ei ole), kun jostain hyökkäsi kasvoton, nimetön joku ja löi Muusikkoa pullolla päähän niin, että pullo meni rikki ja Muusikon pää aukesi; verta suihkusi pitkin kasvoja Muusikon paidalle asti, minun kasvonikin peittyivät tuohon metallinhajuiseen, lämpimään tahmaan. 

Muusikko lähti kävelemään ja pyörtyi niille sijoilleen, minä yritin epätoivoisesti samaan aikaan tyrehdyttää verenvuotoa ja tarkistaa Muusikon pulssia, jota en millään meinannut löytää. 

Sain hiissattua Muusikon pakettiauton takaosaan, tämä oli siinä vaiheessa jo tullut tolkkuihinsa, mutta puhui täysin sekavia ja silmät pyörivät päässä. Yritin huutaa apua, mutta kukaan ei tullut auttamaan. Päätin lähteä viemään Muusikkoa sairaalaan, mutta en saanut autoa käyntiin; olin unohtanut, miten automaattivaihteinen ajoneuvo toimii. Samalla huutelin olkani yli pakettiauton takaosaan; minun piti pitää Muusikko hereillä, pakottaa tämä vastailemaan kysymyksiini. 

Lähdin ajamaan koko ajan Muusikolle puhuen, kontrolloiden Muusikon tajunnan tilaa, ja yhtäkkiä tämä ei enää reagoinut. Pysäytin auton, etsin pulssia jota ei löytynyt. Aloin elvyttää Muusikkoa, yritin samalla soittaa ambulanssia mutta en saanut puhelimeni näytön sormenjälkilukkoa auki, koska käteni olivat yltä päältä veressä. 

Yhtäkkiä Muusikko heräsi taas (joo, tiedän ettei elvyttämällä "herätä", mutta unimaailma), valitti että päähän sattuu kovasti. Yritin kysyä Muusikon nimeä ja viikonpäivää, mutta tämä vain valitti, että päähän koskee. 

Heräsin ahdistuneena ja kylmän hien peitossa aamuyön tunteina - piti ihan vaihtaa yöpaita kuivaan. Laitoin heti aamusta viestiä Muusikolle; onko kaikki okei. Vastaamisessa meni kauan, ehdin jo hermostua ja käydä kaikki mahdolliset skenaariot läpi pääni sisällä. 

Wuut-wuut.

"Joo, kaikki okei, paitsi että mä otin eilen keikan jälkeen ihan liikaa halpaa punkkua. Heräsin keskellä yötä ihan tajuttomaan jysäriin, piti ihan käydä oksulla. Hirvee darra, olisitpa hoivaamassa." 

Ladataan...
CougarWoman

Yleisön pyynnöstä: FAQ, eli kysymyksiä (tai toteamuksia), joita pyöritellään (vaki)lukijoitten väsymiseen asti.

Miksei Ykkösmies tee mitään parantaakseen potenssiaan?

No tekee. Seksuaalista haluttomuuttakin aiheuttava uniapnea diagnosoitiin ja mies leikattiin; se ei valitettavasti parantanut uniapneaa kokonaan, vaan vain osittain. Mies on käynyt myös mittauttamasssa testosteroniarvonsa (kahdesti), tulokset vaihtelivat liian alhaisista alhaisiin, mutta fysiologisesti normaalien normien sisälle mahtuviin. Seuraavaksi menee juttelemaan omalääkärille, sillä urologin kädet ovat sidotut, kun arvot ovat “parantuneet”.

Miksi petät Ykkösmiestä?

Petän, koska en saa seksiä. Tai no, saan – muutaman kerran vuodessa. Näin on jatkunut jo kohta puoli vuosikymmentä. Ennen kuin tein lopullisen päätöksen avioliiton ulkopuolisen suhteen hankkimisesta, kävin läpi aika raskaita tuntemuksia (itseinhoa, epäonnistumista, surua, epätoivoa, paniikkia, riittämättömyyttä, itsetuhoisuutta - vain muutamia mainitakseni) jotka olivat lopulta hajottaa minut naisena, vaimona ja ihmisenä.

Mikset vapauta Ykkösmiestä etsimään omaa onneaan?

Häkin ovi on auki, mutta lintu ei halua lentää. On jalo idea "vapauttaa" joku omankin sydänsurunsa uhalla, mutta se edellyttää sitä, että vapautuksen kohde haluaa myös itse vapauteen. Toisin sanoen: tästä on keskusteltu Ykkösmiehen kanssa. Hänen mukaansa mieluummin niin, että haen seksin muualta, kuin että eroaisimme. Hän ei siis halua erota. Enkä halua minäkään. 

Et selvästikään hae pelkkää seksiä, haet myös tunteita.

Näemmä. En aloittaessani pettämistä tiennyt, että minun on jotakuinkin mahdotonta harrastaa seksiä ilman tunteita, että kehitän – vaarallisen nopeastikin – tunnesiteen ihmiseen, jonka kanssa harrastan seksiä. Näin kävi Nörttipojan kanssa, näin kävi Muusikon kanssa; ja näin kävi jopa Ykkösmiehen kanssa, jonka kanssa päädyin sänkyyn 4 tuntia ensitapaamisestamme, ja jolle sanoin rakastavani tätä jo seuraavan päivän iltana. Luulin, että kyse oli vain sattumasta ja siitä, että koin Ykkösmiehessä löytäneeni sielunkumppanini. En tosiaan tiennyt, etten voi enää harrastaa seksiä ilman tunteita - olinhan sitä aikaisemmin sinkkuaikoinanikin tehnyt. 

Mutta rakastaminen ei ole negatiivinen tunne, ja se on tunne, josta riittää kaikille. Eli ei niin, että jos kehitän tunteita tyyppiin X, se on poissa tyypiltä Y. Olen kai sitten pohjimmiltani polyamorinen. 

Miten kehtaat vaarantaa läheisiesi henkilöllisyyden tämmöisellä sosiaalipornolla?

Minulle tämä ei ole sosiaalipornoa tai sensaationhakua, tämä on minun elämäni ja blogini oikeastaan ainoa paikka, johon voin siitä avautua.

Mitä läheisieni henkilöllisyyteen tulee, tässä muutama teoreettinen hypoteesi, miksi kehtaan:

  • Läheisteni henkilöllisyys ei ole oikeasti vaarassa.
  • Blogi on faktaa vain Ykkösmiehen haluttomuuden osalta, kaikki muu on fiktiota.
  • Blogi on täyttä fiktiota.
  • Olen vaan niin sairaan itsekäs.
  • Ykkösmies tietää blogistani ja sen tapahtumista, mutta luulee fiktioksi.
  • Ykkösmies tietää blogistani ja sen tapahtumista, ja tietää tapahtumat faktoiksi.
  • Blogin tapahtumat eivät ole reaaliaikaisia, vaan kertovat menneisyydestä.

Miksi olet sanonut sitä ja tätä, kun sitten myöhemmin on tapahtunut tätä ja tuota, mikä on sitten ristiriidassa aikaisemmin sanomasi kanssa?

Tämä ei ole etukäteen mietitty juoni, vaan elämää. Aina ei mene niin kuin Strömsössä, ja olen tarpeeksi ailahtelevainen muuttaakseni mieltäni. Kirjoittaessani kirjoitan senhetkisistä tuntemuksistani sen paremmin analysoimatta, miten ne vaikuttavat minuun, lukijoihini tai blogini johdonmukaisuuteen.

Huolimatta siitä, onko blogini faktaa vai fiktiota, tätä ei oikeastaan mielestäni pitäisikään lukea kuten perinteistä proosaa, jossa juonenkäänteet ovat ennalta määrättyjä ja takaavat, ettei lukija pety tai saavuta antikliimaksia väärässä paikassa.

Miten jaksat aina niin kärsivällisesti vastata sinulle esitettyyn kritiikkiin?

No en aina jaksakaan – monta kertaa delete laulaa suu vaahdossa näpytettyihin kiukkukohtauksiin juuri ennen niiden julkistamista :D Mutta pyrin muistamaan, että jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä, ja itsehän olen valinnut alkaa pitämään blogia tämmöisestä aiheesta. Ja sitten hengittelen vähän aikaa syvään. Enkä koskaan vastaa alkoholin vaikutuksen alaisena!

Toivoisin kuitenkin, että se kaikkein kipakoin laitettaisiin minulle sähköpostilla kommenttikentän asemesta (osoite sivupalkissa). Esimerkiksi äitini (joka siis myös seuraa blogiani) niistä kipakoimmista kantaa joskus kovastikin huolta.

Etkö tajua, miten itsekäs olet?

Totta kai tajuan, ja käyn joskus aikamoista henkistä kädenvääntöä hellämoraalisen minäni kanssa. Mutta tajuan myös, että meillä on vain yksi elämä, emmekä koskaan voi tietää milloin se on ohitse. Minä pyrin – joskin itsekkäästi – tekemään omasta elämästäni elämisen arvoisen. En halua näivettyä omana itsenäni vain noudattaakseni konsensuksen sanelemia normeja ja arvoja. Olen tehnyt tietoisen valinnan, jota ilman olisin luultavasti päätynyt johonkin vielä paljon radikaalimpaan valintaan. 

Koko blogisi on fiktiota.

Tähän lainaan savolaista ex-poikaystävääni hänen lempisanonnallaan (joka muuten teki minut seurustelumme aikana hulluksi): "Saattaahan se olla niinnii, tai sitte ei." Siirrän täten vastuun en kuulijan, vaan tässä tapauksessa lukijan harteille.

Mikäli jotain olennaista jäi puuttumaan, niin kommenttikentässä voi esittää (mielellään asiallisia) lisäkysymyksiä.

Rakkaudella,
Puuma

Giffin rankkaa itseironiaa ei ole syytä aliarvioida.

Pages