Ladataan...
CougarWoman

Tiedättehän, miten joskus on pakko tehdä asioita, vaikka niitä ei haluaisikaan oikeastaan tehdä? 

On pakko käydä töissä, jos haluaa ansaita rahaa. On pakko tiskata, ennen kuin pitää syödä suoraan kattilasta. On pakko taluttaa koira vaikka taivaalta sataisi sammakoita, ellei halua siivota jätöksiä olohuoneen parkettilattialta. On pakko tehdä päätös sen samaisen koiran lopettamisesta - vaikka sydäntä vihloo - siinä vaiheessa, kun uskollinen ystäväsi ei enää halua kipujensa takia lähteä lenkille. (Tämä päätös tehtiin meillä eilen, tänään mennään konsultoimaan eläinlääkäriä.) 

Sitten on myös asioita, joita ei ole pakko tehdä. Mutta joskus niitä tekee siltikin, vaikkakin vähän vastentahtoisesti. 

On tavallaan "pakko" mennä lohduttamaan itkevää ystävää vaikka keskellä yötä, vaikka aamulla olisi aikainen herätys. On "pakko" pitää lupauksensa, ja lähteä sinne kaksi kuukautta sitten lukkoon lyötyyn tyttöjen iltaan, vaikka päätä kivistäisi ja vatsaa vähän vääntäisi. 

Joskus on vaikeaa sanoa ei. 

Minä olen opettanut itseni sanomaan ei. Joskus on ihan ookoo kieltäytyä, mikäli oma hyvinvointi sitä vaatii.

Milloin sitten pitää sanoa ei? Siinä vaiheessa, kun jonkun asian suorittaminen saa jo etukäteen palan kurkkuun; kun asian suorittamisessa ei ole mitään itselleen positiivista. Kun siitä tulee vain paha mieli. 

Minä sanon nyt ei tälle blogille. 

Ainakin vähäksi aikaa. 

Enää viikkoihin ei ole tehnyt mieli kirjoittaa mitään; ja toisaalta se kirjoittamattomuuskin on sitten kaihertanut. On ollut tunne, että on pakko suorittaa, pakko pitää kolmen postauksen viikkotahtia. Mutta milloin ei ole enää pakko? 

Siinä vaiheessa, kun blogiani lukeva hyvä ystäväni ottaa minuun yhteyttä sunnuntai-iltana, koska on huolissaan jaksamisestani jopa niin, että häntä itseään ahdistaa; siinä vaiheessa on hyvä pysähtyä hengittelemään ja kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä. Haluanko oikeasti, että läheisiäni ahdistaa, vain, koska bloggaan? Haluanko, että minua ahdistaa, koska bloggaan? 

Minulle on aina ollut itsestäänselvää, että haluan kirjoittaa. Olen nauttinut Lilyssä olosta juuri siksi, että kritiikkikin on aina rakentavaa; että keskustelut voivat olla chilipippurinmakuisia, mutta ne tehdään hyvässä hengessä.

Nyt pistän lapun luukulle. Olen henkisen jaksamiseni äärirajoilla, enkä aio riskeerata omaa mielenterveyttäni "pelkän harrastuksen" vuoksi; sillä harrastushan tämä on, ei muuta. Ei minulle makseta tämän kirjoittamisesta. 

Aion käyttää "sapattivapaan" oman pääni selvittämiseen. En tiedä, kauanko siinä menee; voi olla että viikko, voi olla että enemmänkin. Haluan vain hengitellä rauhassa ja selvittää omat prioriteettini. Haluan keskittyä olennaiseen; itseeni ja elämääni, minulle läheisiin ihmisiin. Haluan hengittää ilmaa, joka ei ole täynnä myrkkykaasuja. Haluan olla rauhassa. 

Ystäväni, joka otit eilen yhteyttä: kiitos sinulle. Herätit minut huomaamaan, miten olen laiminlyönyt omaa hyvinvointiani. Ehkä herätit minut juuri ajoissa. 

Kiitos kaikille blogiani seuranneille, toivottavasti tapaan teidät Lilylomani jälkeenkin! 

Rakkaudella, Puuma

 

 

 

Ladataan...
CougarWoman

Pattitilanne. Siitä me nyt itsemme löydämme; minä ja Muusikko. 

Mikä alkoi täysin analysoimattomana "ollaan vaan tässä ja tunnetaan niin kuin tunnetaan", eskaloitui viimeisen viikon aikana täydelliseksi tunteitten sekametelisopaksi. Lankarullaksi, josta alku ja loppu on hukassa; on vain yhtä myttyä ja selvittämättömiä umpisolmuja. 

Olemme nyt yrittäneet selvitellä solmuja, keriä lankaa edes vähän takaisin rullalle. Olemme onnistuneet luomaan vielä enemmän solmuja ja sotkuja. Sielut vereslihalla olemme itkeneet satojen kilometrien päässä toisistamme; yrittäneet päätyä edes jonkinlaiseen ratkaisuun. 

Tilanne kaikessa lyhykäisyydessään (ja ironisuudessaan) on tämä: Muusikko on herännyt yllättäen (!!) huomaamaan, että hänen elämälleen täytyy olla enemmän tarjolla kuin vain sisko-veli seurustelusuhde Tyypin kanssa. Muusikko haluaa muuttaa kupletin juonta: haluaa nyt jonkun, jolle voi antaa kaiken sen sielua polttavan rakkauden, sen tunteiden palon. Mutta tämä tarkoittaa, että haluaa myös vastaanottaa samaa. Ilman reunaehtoja. 

Kyllä minä pystyn Muusikolle rakkautta antamaan niin fyysisessä kuin henkisessäkin muodossa. Mutta en pysty antamaan itseäni kokonaan. En halua.

Lähetin Muusikolle tänä aamuna hänen pyynnöstään novellinmittaisen sähköpostin, jossa yritin jäsennellä tunteitani ja sitä, mitä minä voin Muusikolle tarjota. Vastasin tarjouspyyntöönsä, ja odotan nyt, seuraako siitä heti tilaus, vai pitääkö hinnasta ja/tai toimitusehdoista vielä keskustella. Tällä hetkellä näyttää kovasti siltä, että Muusikko haluaa enemmän, kuin mitä minulla on hänelle antaa. Sori, enempää ei ole tällä hetkellä varastossa. 

 

Pages