Ladataan...
CougarWoman

Nimimerkki -jenni- kysyi täällä seuraavaa:

"Siis nyt munkin on kommentoitava:oletko jotenkin tosi "kaikkiruokainen" vai miten sieltä netistä voi aina löytyä sopiva?! :)"

Heh. Ehei, en todellakaan luullakseni (?) ole kaikkiruokainen; minulla on suhteellisen tiukat valintakriteerit siinä mielessä, että seulon potentiaaliset ehdokkaat aika tarkkaan jo ennen tapaamista.

Kaikki alkaa hyvän ilmoituksen tekemisestä. Siinä kannattaa olla rehellinen ja harjoittaa tarvittavaa itsekritiikkiä, sekä unohtaa kaikenlainen koristelu, johon esimerkiksi ansioluettelossaan saattaa sortua (CV:ssä esimerkiksi: harrastan purjehtimista, vs. todellisuudessa: istun kerran vuodessa purjeveneen kyydissä).

Itse ilmoitan suorilta, että olen ylipainoinen ja että minulla on tatuointeja – ja etten halua kontaktia lapsellisilta miehiltä (so. miehiltä, joilla on lapsia). Kerron jotain pukeutumistyylistäni, harrastuksistani ja kartoitan myös parilla sanalla, minkälaista miestä haen (ja mihin tarkoitukseen).  Pidän tyylin kepeänä, leikittelen sanoilla ja kartan pitkiä listoja.

Kun on mahdollisimman rehellinen ulkonäöstään, kiinnostuksen kohteistaan ja luonteenpiirteistään, todennäköisyys sille, että luo huonon mätsin, pienenee.

Kerron ilmoituksessa myös, etten hae peluria enkä kiiltokuvapoikaa, vaan ihan tavallista, itsestään ja ulkonäöstään huolta pitävää miestä.

Tämä on taktinen veto: haen tarkoituksella ulkonäöltään (perinteisen kauneus/komeuskäsityksen puitteissa) vähemmän täydellistä miestä; olen salaa vähän sitä mieltä, että todennäköisyys paskiaisille kasvaa sen myötä, mitä korkeammalle mies rankkaa ulkonäköpisteissä. Ylenpalttinen itsensä kehuminen ja saavutuksillaan rellestely on minulle niinikään turn-off; voisi sanoa, että haen alfaurosten sijaan betamiehiä, jotka kuitenkin ovat ihan miellyttäviä katsella.

Vastaajien joukosta karsin ensin pois kaikki, jotka lähettävät saman viestin useammalle:

"Kiinnostuin profiilistasi, mikäli minun profiilini miellyttää, voimme ehkä jatkaa tutustumista?"

Jotta ylipäätään edes pääsee potentiaalisten listalle, pitää kontaktipyynnössä olla jotain, josta näkee, että tyyppi on tosiaan lukenut profiilini ja kiinnostunut minusta:

"Luin profiilisi, kuulostaa siltä että voisimme olla samalla aaltopituudella! Minäkin harrastan joogaa ja laskettelua, ja pidän myös brittihuumorista!"

Sitten tulee se vaikein, mutta samalla myös tärkein: ilmoitan miehelle heti vastausviestissä, että en halua tavata kasvotusten ensimmäisen parin viikon aikana. Sanon, että haluan ensin opetella tuntemaan hänet sähköpostin/KIKin/tms. kautta nähdäkseni, mätsääkö meillä sen verran, että tapaamiseen kannattaa ylipäätään ryhtyä.

Tämä karsii suurimman osan yhden illan juttuja hakevista sekä pelureista; heillä ei ole kärsivällisyyttä eikä mielenkiintoa tuhlata loputtomasti aikaa intensiiviseen kirjalliseen kommunikaatioon. Jotta siihen [kommunikaatioon] ylipäätään on mielenkiintoa, täytyy toisesta olla oikeasti kiinnostunut, ja yhteisiä juttuja täytyy riittää. Muuten kommunikaatio kuolee itsestään kasaan.

Valokuvat on tosin hyvä vaihtaa mahdollisimman pian – kyllä se fyysinen yhteensopivuus  tietysti sen verran merkitsee - mutta muuten pyrin oikeasti tutustumaan toiseen kaikessa rauhassa ennen itse tapaamista, enkä epäröi sanoa suoraan, mikäli minusta alkaa tuntua siltä, ettemme sovi toisillemme.

Jos mies on mielestäni tylsä ("on taas ilmoja pidellyt, söin eilen makaronilaatikkoa"), liian ahdistava ("ootko suuttunut mulle kun et vastannut viiden minuutin sisällä") tai painostava ("no kamoon, kai me voitais tavata jo aikaisemmin, siinähän sitä tutustuu parhaiten"), tai jollain muulla tavalla vaistonvaraisesti creepy ("sun on sitten pakko pitää mustia stay-uppeja ensitapaamisella" – tämä ei valitettavasti edes ole keksitty esimerkki, eikä kyseessä ollut vitsi), vihellän pelin poikki suorilta. 

Valokuvaajaa edeltävällä kierroksella "kikkailin" muistaakseni kolmen eri miehen kanssa, ja jossain vaiheessa - kuin melkeinpä itsestään - se sydän kyllä jättää lyönnin väliin aina, kun tietyltä tyypiltä tulee viestiä; ja niitten toisten miesten viestit saavat aikaan semmoisen "no höh" -reaktion. Valinta muodostuu kuin itsestään. Valitettavasti valinta kohdistui Finanssimieheen, joka osoittautui kusipääksi. (Tai no, mistä minä tiedän; ehkä se jäi kiinni.  Tai makaa koomassa. Mutta kusipää, kunnes toisin todistetaan. En huolisi takaisin.) 

Mitään eksaktia tiedettähän tämä minun strategiani ei sisällä, mutta äkkiseltään laskettuna sopivan miehen todennäköisyys on...Nörttipoika, Muusikko, Finanssimies, Valokuvaaja...75 prosenttia. 

Ladataan...
CougarWoman

Asiakastapaaminen oli yhtä tervassa takkuamista. Ajatukset eivät tuntuneet pysyvän koossa, vaan lentää räpistelivät hajanaisena parvena spekuloimaan tulevaa tapaamista Valokuvaajan kanssa. Kädet hikoilivat niin, että jouduin vaivihkaa pyyhkimään niitä hameeseeni keskustellessani asiakkaamme operationaalisesta tulevaisuudesta meidän yrityksemme kanssa.

Jotain ilmeisesti kuitenkin tein oikein, sillä poistuessani minua kätteli kaksi hangonkeksinä hymyilevää miestä. Kutsuin heidät vastavierailulle, ja he nyökyttelivät kuin auton kojelautaan kiinnitetyt pikku-ukot.

Jo asiakkaan parkkipaikalla ensimmäiset hermosauhut – olin taktisesti pysäköinyt siten, ettei autostani näkynyt asiakkaan toimistotiloihin. Poltin autossa ja avasin ikkunaa vain piirun, ettei savu käyhyttäisi mahdollisten töistä aikaisemmin poistuvien huomioksi. Vasta sitten ajoin tapaamispaikallemme. Jännitti ja hermostutti kuin aikoinaan kevätmatineassa niinä aikoina, kun kynteni olivat vielä pureskelleet ja tarpeeksi lyhyet viulunsoittoon.

Viestin Valokuvaajalle, että olin saapunut; hän vastasi tulevansa oitis. Pulssini tykytti lähellä sataa, kasvoni tuntuivat siltä, kuin niillä olisi levännyt vuosisadan punastus – sellainen, jonka saa pieraistessaan salaa ääneen ja huomatessaan jälkeenpäin, että selän takana seisoo joku komea. Käsien hikoilu oli pahentunut niin, että ohjauspyörästä oli vaikeaa saada otetta; kurkkua kuivasi ja kieli oli kuin aurinkoon kuollut etana; nahistunut, kuivunut, kokoon käpristynyt.

Tunnistin Valokuvaajan auton jo liikennevaloista. Tiesin merkin, värin ja sen, että auto oli varustettu firman logolla. Hengitykseni kulki pinnallisesti, ehdin jo luulla hyperventiloivani. Annoin itselleni henkisen bitch-slapin ja yritin hengitellä syvään, olla zen.

Valokuvaaja pysäköi minun autoni viereen, vilkutti minulle kasvoillaan ujohko hymy, ja astui ulos autostaan. Minä keskityin muistamaan, miten jalkani toimivat ja miten korkokengillä kävellään samalla, kun kompuroin häntä vastaan.

Halasimme pitkään.

“Ihana nähdä sinua“, Valokuvaaja mumisi päälakeani vasten. Vetäydyin syleilystään sen verran, että saatoin katsoa häntä silmiin. Lempeät ruskeat silmät katsoivat minua luottavaisina, huulet vetäytyivät hymyyn paljastaen tasaisen rivin valkoisia hampaita. Ehdin ajatella, että hän on paljon komeampi kuin valokuvissaan, ennen kuin ajatukseni katkesivat ja pieni nipistys vatsanpohjassa kertoi, että hänen hymynsä hurmasi minut lopullisesti; ikään kuin jotain olisi sulanut sisälläni, kuin pala jäävuoresta olisi irronnut virtaamaan vapaaseen veteen.  

Hetken toisiamme katsottuamme Valokuvaaja painoi huulensa huulilleni ja antoi minulle varovaisen suukon; semmoisen pehmeän, jossa suu pidetään kiinni ja kieli vielä tallissaan. Partansa tuntui pehmeältä, ja huomasin ajattelevani, etten ole koskaan ennen suudellut parrallista miestä.

Menimme Valokuvaajan autoon istumaan. Käteni tärisivät kuin krapularyyppyä kaipaavalla ammattialkoholistilla, kulmakarvani vapisivat – en edes tiennyt, että kulmakarvani voivat vapista – ja luulin, että pyörryn. Valokuvaaja otti kädestäni kiinni, silitti sitä varovasti, kunnes tärinä lakkasi.

“Älä hermoile, kaikki on hyvin.”

Kurotin käteni silittämään partaansa. Haluni suudella häntä voitti hermostuneisuuteni ja yllättävän häveliäisyyteni, ja pian hän raotti huulensa, päästi pehmeän, lämpimän kielensä suuhuni varovasti; tavalla, joka sai väreet juoksemaan selkäpiitäni pitkin. Suudelma kasvoi rauhallisesti ja lempeästi, yhtäkkiä sävähdin huomaamaan, että Valokuvaajalla oli kielilävistys. Lisää väreitä, nyt selkäpiistä jalkoväliin asti. Painauduimme lähemmäksi toisiamme ja suutelimme pitkään ja nälkäisesti, samalla tavalla kuin teinit siinä vaiheessa, kun kakkospesälle oli vielä parien treffien verran matkaa.

Vastahakoisesti suumme erosivat toisistaan; aikaa oli kulunut jo liikaa. Valokuvaaja silitti hiuksiani ja yritti saada selkoa silmieni väristä, niissä kun kuulemma oli vähän kaikkea; sinistä, vihreää, harmaatakin. Sanoi, miten kaunis olen, ja haparoi hieman k-sanan kohdalla; puheterapia oli jättänyt änkytyksestään vielä kovien konsonanttien kohdalle epävarmuutta. Jäävuorestani irtosi toinen pala, edellistä isompi, ja minua huimasi. Tajusin, että haluan, että Valokuvaaja pitää minusta yhtä paljon kuin minä hänestä. Siitäkin huolimatta, että käyttäydyin kuin ensitreffeillä oleva entinen amissi.

Ensimmäinen viesti tuli jo silloin, kun vielä näin hänen autonsa perävalot.

 “Olet ihana.”

Hymyilin koko ajomatkan kotiin. Hymyilin niin, että poskiin ja leukoihin alkoi koskea.

Samana iltana viestitellessämme Valokuvaaja tunnusti, että hurmasin hänet lopullisesti hermostuneisuudellani. Ja kertoi uudelleen rakastavansa minua. 

Ladataan...
CougarWoman

Menen iltapäivästä asiakastapaamiselle - ja eilen kävi ilmi, että asiakkaani on sen firman naapurissa, jossa Valokuvaaja työskentelee. Tapaamisen jälkeen on tarkoitus pika-pikatavata; Valokuvaaja aikoo poistua työpaikaltaan "savukkeita ostamaan" ja luikahtaa tapaamaan minua läheiselle parkkipaikalle. 

Tapaaminen kestää maksimissaan kymmenen minuuttia; ehdimme polttaa tupakat, halata ja ehkä antaa pusun tai pari. Mutta sittenpähän olemme nähneet toisemme ihan livenäkin. 

APUVA!

 

Pages