Ladataan...
CougarWoman

Ensi viikon keskiviikkona menen Valokuvaajan kanssa treffeille. Kyllä, oikeille treffeille; en siis treffeille, joilla treffien toinen osapuoli on viidenkymmenen kilometrin päässä, tai "treffeille" hotellihuoneeseen. 

Aiomme vihdoin (säävarauksella) toteuttaa suunnitelmamme piknikistä. Valokuvaaja oli jo aivan täpinöissään, ehdotteli muutamaa kivaa paikkaa puolimatkassa asuinpaikkakunnistamme.

Minä lupasin pakata eväskorin (ja kyllä, minulla on oikeasti eväskori – joskaan en ole käyttänyt sitä koskaan, sillä Ykkösmiehen mielestä on tylsää mennä piknikille, jos voi mennä lounaalle ihan ravintolaankin), Valokuvaaja lupasi ottaa viltin mukaan.

Huomautin, että valitsemansa paikat saattavat olla kyllä aika suosittuja, mikäli taivaalta ei ihan pikku-ukkoja tule. Ja lisäsin, että mikäli Valokuvaaja mieli seksiä, tulisi löytää joku hieman privaatimpi lokaatio.

“Mä olin jo niin innoissani että saan taas nähdä sut, että unohdin koko seksin…”

---

Noh, ainakaan Valokuvaaja ei ilmeisesti ole tässä suhteessa ihan pelkästään p*llun perässä.

Ladataan...
CougarWoman

Valokuvaaja kertoi, että hänellä on kyky havainnoida tavallista paremmin. Että hän näkee ihmisistä paljon enemmän kuin antaa ymmärtää; ja että maailma on joskus aika hassu paikka omituisissa paikossa olevine kauneuksineen ja ihmisineen, jotka välittävät jatkuvalla syötöllä suurimmalta osalta huomaamatta jääneitä mikroviestejä, jotka usein ovat täysin ristiriidassa opitun käytöksen kanssa. 

Minua hymyilytti. Mielikuvituksessani näin jo Ricky Fittsin (American Beauty) ja Cal Lightmanin (Lie to Me) hybridin.   

“Esimerkiksi en ole koskaan huomannut sun valehtelevan minulle.”

Heh. No, en itseasiassa olekaan valehdellut (miksi siihen olisi tarvetta), mutta muistinpa samassa myös, miten ala-asteen sijaisuuksia tehdessäni tapanani oli vakuutella oppilaille, että huomaan heti jos joku valehtelee, koska olen kävelevä valheenpaljastuskone. Saa nauraa. 

Ja menihän se niille yhdeksänvuotiaille räkänokille kultaisille lapsukaisille läpi. Minä sen sijaan olin aika skeptinen Valokuvaajan kyvyistä, ja toin tämän tapani mukaan aika suorasanaisesti julkikin.

“Haluatko oikeasti tietää?”

Käänteistä psykologiaa? Sanoin, että ehdottomasti, totta kai, anna palaa vaan. 

“Sä olet aiemmin pureskellut kynsiäsi. Koska vieläkin ajatuksissasi viet kynsiäsi suutasi kohti, ennen kuin lopetat liikkeen kesken.”

“Kun olet eri mieltä mun kanssa, sun sieraimet värisee vähän, niin kuin kanilla. Mutta sä olet liian vieraskorea ladataksesi vielä täydeltä laidalta.”

 “Sä siivosit mua varten, mutta olet oikeasti vähän semmoinen hälläväliä, mitä järjestykseen tulee.”

“Toisaalta taas sua häiritsee, jos symmetria rikkuu.”

“Mä huomaan aina, kun vaan teeskentelet kiinnostunutta. Formulat. Sarjakuvat. Lapset.”

(Olimme keskustelleet kaikista kolmesta mainitusta – ja pystyn keskustelemaan niistä, mutta ne eivät aiheina ole ehkä ihan kärkikympissäni.)

Tässä vaiheessa pyysin lopettamaan – en edes halunnut tietää, mitä muuta Valokuvaaja oli minusta niin täysin nappiin havainnoinut. Eihän sillä toisaalta ollut väliäkään; ainakaan minun ei tarvitsi pelätä, että minua tulkittaisiin väärin.

“Ootko aina ollut tuommoinen, vai onko tämä sen onnettomuuden jälkeen hankittu ominaisuus?”

Valokuvaaja kertoi, että onnettomuus oli tosiaan vahvistanut havainnointikykyään. Että ehkä kyse oli informaation erilaisesta vastaanotosta, ja että vaivaava väsymys saattoi johtua ylisignaaleista, joita aivot eivät pysty kunnolla prosessoimaan.

Jep, Valokuvaaja oli myös heilunut autismikäyrillä aika korkealla, kun häntä testailtiin onnettomuuden jälkimainingeissa.

“Se on sun supervoima. Siksi sä olet niin hyvä valokuvaajakin. Mun supersankari <3”

Oli pitkään hiljaista. Sitten KIK taas wuut-wuuttasi.

“Toi on varmaan kauneinta, mitä kukaan on koskaan mulle sanonut.”

Wuut-wuut.

“Supervoima – enpä ole ennen ajatellut siitä noin positiivisesti. Sä olet ihana.“

Wuut-wuut.

 “Haluatko, että olen sun Clark vai Peter? :P”

Hämähäkkimiestä puri radioaktiivinen hämähäkki. Minun Supersankarini oli moottoripyöräonnettomuudessa.

Wuut-wuut.

“Onko sulla nainen hajuakaan, miten paljon mä sua rakastan?”

Ladataan...
CougarWoman

Tämän kuun alkupuolella katselimme tähdenlentoja yhdessä, minä ja Valokuvaaja.

Minä makasin viltillä kostealla nurmikollani; päälläni oli kaksi fleece-takkia ja termosmukissa kuumaa kaakaota.

“Mä en ole nähnyt vielä yhtään, entäs sinä?“

Valokuvaaja istui viidenkymmenen kilometrin päässä minusta katolla teemukin ja kameransa kanssa.

“Täälläkin on aika hiljaista joo, mutta optimaaliseen hetkeen on vielä jonkin verran aikaa.”

Kello oli jumalattoman paljon ja seuraavana päivänä oli työpäivä. Kumpikaan meistä ei jaksanut välittää; me olimme sopineet katsovamme tähdenlentoja yhdessä. Olimme sopineet ilmansuunnankin, että tiesimme katsovamme samaan suuntaan, saman taivaan samaa osaa.

Siinä nurmikon kosteutta viltin ja fleecetakkikerroksieni läpi imiessäni mietin, että olenkohan tullut hulluksi. Nelikymppinen akka makaa keskellä yötä nurtsilla yksin. Palelikin, teki mieli hakea pipo – mutta kukapa nyt kesällä pipoa. Sitten vaikka se flunssa.

“Aika kylmä on, olisitpa täällä nyt. Katsottaisiin yhdessä, saman peiton alta.”

En ollut koskaan elämässäni nähnyt tähdenlentoa. Halusin nähdä ensimmäisen tähdenlentoni Valokuvaajan kanssa – olkookin, ettei tämä ollut fyysisesti paikalla.

“Mehän katsotaan yhdessä, me ei vaan olla vierekkäin.”

Hiljaisuus. Sellainen sysimusta yön pimeys, jonka näkee vain maalla, kaukana katulampuista. Niiskautin vuotamaan alkanutta nenääni, ennen kuin siemaisin termoksesta. Kaakao höyrysi lupaavasti, mutta oli jo yllättävän jäähtynyttä.

“Mua ei edes väsytä, tää on kivaa!“

Katsoa killitin taivaalle, en uskaltanut sytyttää edes savuketta siinä pelossa, että tupakansytytin häikäisisi hetkellisesti, saisi minut menettämään tärkeän hetken. Lähetin takaisin vain nopean hymiön, kännykän näytönkin valo sai näkemään kirkkaita pilkkuja.

Kun ajattelin seuraavan päivän työpäivää, väsytti ehkä kuitenkin salaa vähän.

Ja sitten – yhtäkkiä! Pitkä vana taivaalla; vain sekunnin, ehkä kaksi. Lähetin mielessäni kyteneen toiveen tähdenlennon pyrstölle, ja kuin itsestään puhjennut leveä hymy kasvoillani kurotin kohti jo värisevää kännykkääni.

“Näitkö? Oli upea!”

“Joo – oli tosi hieno!”

“Kai muistit toivoa… ;)”

Eihän toivomuksia saa koskaan sanoa ääneen tai kertoa eteenpäin, muuten ne eivät toteudu.

“Sun ensimmäinen tähdenlento ikinä oli mun kanssa.“

Parin päivän päästä olin saanut sähköpostiini viestiä Valokuvaajalta. Liitteessä oli kuvatiedosto.

“Muistoksi meidän treffeistä.”

Hetken mustaa kuvaa tuijotettuani ja sitä aikani zoomailtuani älysin yhtäkkiä, mitä se esitti; sitä tähdenlentoa. Minun ensimmäistäni ikinä.

  

Pages