Ladataan...
CougarWoman

Valokuvaaja mainitsi joskus, että on aika usein perjantai-iltapäivisin yksin työpaikallaan (valokuvaus on siis vielä toistaiseksi enemmänkin harrastus kuin kokopäivätienestien tuottaja, ja hänellä on myös ihan tavan työpaikkakin; "teknistä näpertelyä piuhojen parissa ja ohjelmointia").

Siihen tuli sitten joskus vähän kieli poskessa heitettyä, että minähän voisin suihkaista työkylään jos tällainen iltapäivä osuisi molempien aikatauluihin – ja viime perjantaina se osui. Niinpä hyppäsin luotettavaan Volkkariini ja ajoin tunnin matkan Valokuvaajan luokse kahden tunnin varoitusajalla.

Tällä kertaa ei jännittänyt – oli vaan ihanaa nähdä toista. Valokuvaaja koppasi minut syliinsä pistäen toimistotuolinsa koetukselle (kestää näköjään 174 kilon elopainon) ja kertoi työstään, minä yritin kiinnittää huomiota tekniseen selitykseen ja samanaikaisesti pitää näppini erossa Valokuvaajan kehosta; molemmat yritykset epäonnistuivat surkeasti. Asiaa ei auttanut se, että Valokuvaajalla oli löysähköt, pehmeäkankaiset housut jalassa, jotka eivät jättäneet sijaa arvailuille kantajansa tilasta.

Jossain vaiheessa huomasin vain tuijottavani Valokuvaajaa silmiin; näin, että suunsa kävi, mutta en rekisteröinyt sanaakaan. Valokuvaaja hymähti.

"Sä et taida kuunnella enää yhtään, mitä mä yritän selostaa."

Painoin hämilläni pääni, mutta Valokuvaaja nosti leukaani ja toi huulensa huulilleni. Suutelimme pitkään ja hitaasti ja Valokuvaaja riisui jakkuni, puraisi minua hellästi paljaasta olkapäästäni.

"Ei jää ainakaan epäselväksi, mitä sä olet vailla. Ihana nainen." 

Tässä vaiheessa postausta minun oli tarkoitus kirjoittaa seikkaperäinen kuvailu siitä, mitä haasteita seisaaltaan yhtyminen kahdeksan sentin korkokengissä tuo, semminkin jos on asennossa, jossa kämmenet ottavat maahan jalkojen pysyessä silti suorina, mutta havaitsin, että jotenkin en ehkä haluakaan kertoa kaikkia yksityiskohtia. Täh.

Sitten oli tarkoitus kehua sellaisen työpöydän, jonka korkeutta voi säätää, etuja, eikä säästää superlatiiveja kuvaillessani, miten kiihottava koko tilanne oli. Onneksi oven sai sentään lukkoon. 

Tyydyn kuitenkin vain toteamaan, että kokemus oli ainutkertaisen herkullinen ja päättyi molemmipuoliseen ja yhtäaikaiseen kliimaksiin, jonka jälkeen Valokuvaaja siivosi sekä minut (!) että työpöytänsä. Nesteytimme itseämme pullovedellä ja pyyhimme enimmät hikipisarat hiusrajoistamme; otimme useamman post-coitaalin selfien (vain kasvoistamme, suurin osa sellaisia silmät ristissä ja kieli ulkona -hulluttelukuvia, joista tulee aina epäselviä koska kädet tärisevät naurusta) ja polttelimme useamman savukkeen salaa varastossa.

Varsinaista lounasta ei ollut kumpikaan ajatellut, joten jaoimme minun käsilaukustani löytyneen päärynän ja Valokuvaajan banaanin, vaikka kumpikin olisi kaivannut kunnon hiilarihöttöä. Istuimme räätäliasennossa varaston lattialla jostain napatun kuplamuovin päällä, ja huomautin, että päästiinhän me vihdoinkin sille piknikillekin. Valokuvaaja veti kainaloonsa ja suuteli banaaninmakuisilla huulillaan. 

Halailimme kuukauden halipulakiintiön täyteen ja suutelimme huulemme rokahtuneiksi; nuuskuttelin varastoon Valokuvaajan partaöljyn maskuliinista tuoksua (kukaan mies ei ole koskaan tuoksunut yhtä hyvälle - vähän kuin sahanpuruille ja havumetsälle ja kirpeälle syystuulelle) ja istuin sylissään, kunnes reitensä puutuivat.

Kaksi tuntia meni aivan liian nopeasti, ja aivan liian pian oli aika lähteä kotimatkalle. Keräsin alushousuni säädettävän pöydän alta, sukkahousut löytyivät Valokuvaajan näppäimistön päältä. Kauhukseni huomasin, että asukokonaisuuteni kuuluva savunharmaa paljettitoppi (minun tapani lisätä bling-blingiä muuten niin tylsään toimistouniformuun) oli varistellut prosentuaalisesti suhteellisen suuren osan paljeteistaan ympäri työpistettä; mutta Valokuvaaja virnisti kauhistukselleni ja sanoi siivoavansa ne ennen lähtöään. Jostain löytyisi varmasti rikkalapio ja kihveli. 

Lauantaina heräsin lihaskipuun. Sisäreidet, reisilihakset, pohkeet, hauikset, rintalihakset, vatsalihakset ja pakarat tuntuivat siltä, kuin olisin vetänyt tuplabodypumpin kuiviltaan maksimipainoilla. Olen ehkä vihdoinkin löytänyt liikuntamuodon, josta todella pidän; jo puolen tunnin sessiolla, ellei näkyviä, niin ainakin tuntuvia tuloksia! Taidan tehdä tästä ihan oman ohjelman Ostoskanavalle. 

Valokuvaajaa oli muuten maanantaina ruvennut spontaanisti hymyilyttämään heti työpaikalle päästyään; työpöydällään, näppäimistön vieressä, oli lojunut yksinäinen paljetti. Sama hymy leveni virnistykseksi siinä vaiheessa, kun myyntipuolen jamppa tuli auttamaan ohjelmoitujen ja koottujen yksiköiden pakkaamisessa sillä samaisella säädettävällä työpöydällä. 

Ladataan...
CougarWoman

Olen mielettömän onnellinen ja loputtoman kiitollinen siitä, että minulla on ystävä, jolle voin kertoa kaiken.

Ystävä, joka ei tuomitse tekojani siitäkään huolimatta, että on itse joutunut petetyksi; ja jopa elää sen jälkimainingeissa parhaillaan.

Ystävä, joka ymmärtää, että teen mitä teen, koska minulla ei tällä hetkellä ole vaihtoehtoa.

Ystävä, joka jaksaa kuunnella ja antaa neuvoja pyydettäessä.

Olen samaan aikaan vähän häpeissäni siitä, ettei ystäväni ehkä tiedä, miten kiitollinen olen; ja miten arvostan hänen tuomitsemattomuuttaan, vaikka ymmärrän, että se saattaa olla hankalaa on varmasti hankalaa.

Sitä perussuomalaisuutta (ei poliittisesti, vaan emotionaalisella tasolla) puhumattomuutta; selvin päin ei kehtaa, ja humalassa ei viitsi, koska juopumus vesittää (!) viestin, tekee siitä jotain, jota voi jälkeenpäin analysoida: sanoikohan se noin vain siksi, että oli alkoholin vaikutuksen alaisena.

Minä sanon sen nyt, kirjoitan sen tänne (selvin päin!) siinä toivossa, että ystäväni lukee tämän.

Kiitos ystävyydestäsi. Kiitos loputtomasta tuestasi, ja siitä, että välität vaikka et välttämättä hyväksykään tekojani – ja ellet hyväksy, kiitos, ettet tuo sitä julki.

Kiitos, että jaksat kuunnella suu vaahdossa jauhantaani kärsivällisesti ja osallistuen. Minä arvostan ystävyyttämme niin suuresti, etten osaa sitä edes sanoiksi pukea.

Ja anteeksi, etten aina muista kysyä, mitä sinulle kuuluu. Tiedän, mitä hektiseen arkeesi kuuluu; ja tiedän, minkälaisessa tilanteessa itse avioliittoasi elät. Minä kunnioitan sinua ja sitä, että olet tavallaan valinnut perheesi osittain oman onnesi kustannuksella. Joskus mietin, miten ylipäätään jaksat sitä kaikkea. Toivoisin, että voisin jotenkin auttaa. 

Toivoisin, että minulla olisi sinulle valmiit vastaukset. Kun kerrot tilanteestasi, pystyn samastumaan sinun kipuihisi, vaikka itse olenkin aidan toisella puolella, yhdessä sinun miehesi kanssa. (Siis – en nyt tarkoita että olen fyysisesti yhdessä…no joo, ehkä tajuat.) Sinun miehesi tekee sinulle sitä, mitä minä teen omalle puolisolleni. Ja silti sinä olet minun ystäväni. En voi käsittää, miten empaattinen sinä osaat olla.

Sinä olet mieletön tyyppi. Olen niin kiitollinen siitä, että minulla on sinun ystävyytesi. Toivon, että tiedät, että voit aina – aina! puhua minulle, jos siltä tuntuu. Mutta että voidaan olla puhumattakin ja vain kuunnella Type O Negativea kaikessa rauhassa, viiniä kaksin käsin siemaillen ja sitä legendaarisen isomunaista laulajaa (RIP) kuolaten.  

Ladataan...
CougarWoman

Tunnustan, että olin ennen rasisti maahanmuuttokriittinen.

Tunnustan, että tämä perustui puhtaasti subjektiivisiin kokemuksiin, joita minulle oli kertynyt nuorempana muutamasta seurustelusuhteesta muiden kuin kantasuomalaisten kanssa. Avaan tarinani alla, mutta en halua esittää tekosyitä; haluan vain selventää, miksi olin niin kovin vihainen ja tuomitseva. 

Ensimmäinen seurustelusuhde kesti useamman kuukauden, ja päättyi siihen, että istuessamme yhdessä muutamalla oluella isommalla porukalla, porukkaan kuuluva venäläinen nainen kertoi minulle kuultuaan, että minäkin puhun venäjää, venäjäksi miesystäväni paikalla ollessa, että tämä oli naimisissa ja kahden lapsen isä. Mutta että minun ei tulisi järjestää kohtausta ja pistää suhde poikki julkisella paikalla, sillä mies oli tunnetusti myös löyhänyrkkinen ja aggressiivinen. Hän otti tietoisen riskin ja varoitti minua, koska oli nähnyt mihin mies pystyy.

Mies stalkkasi minua työpaikallani suhteen päättymisen jälkeen vielä kuukausitolkulla, ja oli järjestää minulle potkut, sillä työtoverinikaan eivät enää tunteneet oloaan turvalliseksi. 

Toinen seurustelusuhde kesti liki kaksi vuotta, ja sen aikana puhuttiin jo naimisiinmenostakin. Suhde loppui, koska mies jäi kiinni rysän päältä pettämisestä (oh, the irony) ja lisäksi kävi ilmi, että miehellä oli vaimo kotimaassaan, joka vain odotti pääsyä Suomeen.

Sitä ennen oli käynyt ilmi, että mies a) ei tullutkaan Intiasta, kuten väitti; b) ei opiskellutkaan TKK:ssa, kuten väitti, c) että mies oli tavatessamme vielä naimisissa suomalaisen naisen kanssa vaikkakin ero oli jo vireillä, ja d) että mies oli salaa muslimi. Minulle sanoi olevansa allerginen sianlihalle ja kielsi uskontonsa.

Minulla ei ollut mitään muslimeja vastaan, mutta kategorinen valehteleminen alkoi jossain vaiheessa nyppiä (oh, the irony part 2).

Ihmettelen, miten jaksoin kaikkia niitä valheita niinkin kauan; miten jaksoin luottaa, että jossain siellä sisällä on jotain hyvää. Ei ollut. Mutta tietenkään en tajunnut, että ihmisen "pahuus" tai "hyvyys" ei katso kulttuuria tai ihonväriä.

Ei, minä päädyin kaikessa viisaudessani siihen, että muut kuin kantasuomalaiset tulee ensin tuomita ja vasta myöhemmin todeta syyttömiksi. Kahden subjektiivisen kokemuksen perusteella päädyin karttamaan kokonaisia kansanryhmiä, kokonaisia kansallisuuksia.

Suhtauduin vähintäänkin epäilevästi muihin kuin kantasuomalaisiin, ja jotenkin kaikessa loukkaantuneisuudessani ja vihassani unohdin, että minun vanhoihin (kantasuomalaisiin) koulukavereihinikin kuului muun muassa taposta linnassa istunut ja heroiinin aktiivikäyttäjä. Ei siis mistään vinkkelistä ns. parempaa porukkaa.

Minä haluan nyt virallisesti pyytää anteeksi henkilökohtaisiin kokemuksiini perustunutta, katkeruuden ja pettymyksen aiheuttamaa yleistämistä, ja siitä kummunnutta vihaa, joka loppujen lopuksi kulutti eniten minua itseäni.

Ja nyt, pakolaiskriisin keskellä, haluan virallisesti kiittää paitsi (asiasta kommentoineita) Persuja, myös muita kiihkomielisiä kantasuomalaisia. Kiitos myös niille Torniossa ihmismuurina seisoneille, jotka fyysisesti yrittivät estää pakolaisten tulon Suomeen.

Tämä kuva (lähde: Pohjolan Sanomat) nimittäin pysäytti minut lopullisesti, sai minut tajuamaan, etten ikinä - en ikinä enkä missään tilanteessa - voisi liittyä tämän joukon jatkoksi. 

Kiitos kaikista niistä maahanmuuttokriittisistä kommenteista, joissa vaaditaan ensin esimerkiksi vanhustenhuollon parantamista; sillä vasta, kun kaikki on omassa maassamme sataprosenttisen kunnossa, voidaan edes harkita ulkopuolisten päästämistä rajojen sisälle. Tämähän on täysin realistinen tavoite – laskekaapa kaikki maailman kehittyneet maat, joissa ei ole mitään, siis mitään ongelmia.

Moneenko pääsitte?

Kaikkihan me tiedämme, että kaikki pakolaiset ovat poikkeuksetta elintasopakolaisia. (Herranjumala osalla on jopa älypuhelimet! Miettikää! 2015-luvulla! Ei voi olla oikea hätä jos on älypuhelin!) Ja jotenkin mystisesti he tulevat meidän lintukotoomme sekä elämään sosiaalituilla että samanaikaisesti viemään työpaikkamme. Se on kuulkaas aikamoinen saavutus. Nostan hattua tälle paradoksille. 

Kiitos teille kaikille. Teidän suvaitsemattomuutenne ruokki minun suvaitsevaisuuttani; sai minut käsittämään muutamia asioita, joiden luulin olevan kaikille itsestäänselvyys (mutta jotka minultakin jossain vaiheessa vain unohtuivat). Muistutetaanpa siis.

Jos ihmisellä on hätä, ihmistä pitää auttaa.

Sitä ihmistä pitää auttaa ihonväristä, uskonnosta tai sosiaalisesta statuksesta riippumatta.

Kenelläkään ei ole oikeutta – eikä kykyjä - alkaa valikoida yksittäiseen ihmiseen tai ihmisryhmään kohdistuvaa auttamisen tarvetta vain sillä perusteella, että joukossa saattaa olla yksi mätä omena. Yksi tai useampikin. Ja samalla lailla niitä mätiä voi olla niin kotimaisissa kuin ulkomaisissakin omenoissa.

Siellä joukossa on kuulkaas myös monta hyvää omenaa.

Niitäkin tarinoita voi lukea lehdistä ja sosiaalisesta mediasta, eivätkä ne välttämättä ole yhtä keksittyjä kuin varta vasten propagandaa varten luotu FB-profiili, jossa on venäläisen alusvaatemallin kuva profiilikuvana. Miten (muuten ilmeisesti niin kovin) kriittinen ihminen voi samalla olla niin epäkriittinen tulkitessaan kaikkien muokattavissa olevaa subjektiivista ja lähdeviitteetöntä materiaalia?

Minä olen korkeasti koulutettu, vaaleatukkainen ja vihreäsilmäinen kantasuomalainen, joka joskus oli sitä mieltä, että meidän tulee valikoida tarkasti, ketä maahamme päästämme.

Nyt minä olen sitä mieltä, että ihminen on arvokas riippumatta siitä, mistä maasta hän tulee tai mitä mausteita ruuassaan käyttää.

Ja että jokaisella ihmisellä on oikeus elää turvallisessa ympäristössä.

Minä avaan nyt suuni ja sanon etuoikeutettuna kantasuomalaisena, että nyt perkele riittää.

Olen myös sitä mieltä, että meidän kaikkien tulisi muistaa ne pienet ja kovin tärkeät nyanssit, jotka erottavat meidät muista eläimistä:

Myötätunto.

Inhimillisyys.

Rakkaus.

Näillä eväillä kuulkaas potkii jo yllättävän pitkälle. Kokeilkaapa. 

Pages