Ladataan...
CougarWoman

No, ei nyt ihan lennosta kuitenkaan, mutta aika ykskaks-yllättäen tuli Ykkösmiehen seuraava työmatka; palasi viime viikon perjantaina ja lähti taas keskiviikkoiltana. Kuulimme asiasta maanantaina.

Otin keskiviikon vapaaksi ja vietimme laiskan keskiviikkopäivän, jonka aloitimme brunssilla (vastapuristettua appelsiinituoremehua ja uunituoreita sämpylöitä). Jatkoimme saunoen, ja sitten olikin jo aika heittää mies asemalle. Kurkussa kuristi ikävä jo jäähyväishalatessa – tuntui siltä, että nuo pari päivää yhdessä eivät olleet läheskään riittävästi.

Puuseppä tulee lauantaina yökylään. Vaihto lennosta.

Olin muutama viikko sitten homostellessani lähettänyt Puusepälle krapulaisen aamuviestin vielä sängyssä makoillessani; etten ollut herännyt siihen sunnuntaihin yksin. Tarkoituksena oli lähettää viestin perään varta vasten ottamani kuva minusta ja koirasta, joka oli aamuyön tunteina ryöminyt salaa kainalooni kylkeäni lämmittämään (ja johon en tietenkään ollut känniunesta syvästä unesta herännyt).

Enpä sitten vissiin unenpöpperöissäni kyseistä kuvaa ollut koskaan lähettänyt, sillä eilen Puuseppä aloitti varovasti.

"Yksi asia mua on kyllä vaivannut, mutta en oikein tiedä onko sitä sopivaa kysyä…"

(Huom – asia on vaivannut siis jo liki kolme viikkoa.)

Sanoin, että Puuseppä on hyvä ja kysyy vaan, että kyllä minulta voi aina kysyä.

"Kun sä silloin yksi sunnuntai laitoit että et herännyt yksin, niin mitä sä sillä oikein tarkoitit?"

Minä, autuaan tietämättömänä etten tosiaan ollutkaan lähettänyt sitä kuvaa, olin hoomoilasena. Että en nyt oikein tajua että mitä ajat takaa; että jäikö siitä jotain epäselvyyksiä vai?

(Näin kaivetaan itseä vielä syvemmälle kuoppaan – itse sitä kuitenkaan tiedostamatta.)

"Niin no ei kai siinä mitään epäselvää sitten, aattelin vaan että miksi sun piti siitä mulle kertoa?"

"Kun siis että kyllähän sä saat muittenkin kanssa olla, en mä sitä sulta voi kieltääkään, mutta en mä siitä hirveän mielelläni olis halunnut tietää, tai en ainakaan noin."

Tässä vaiheessa tipahti (se ruosteinen!) kolikko täälläkin päässä.

Siis heeeetkinen…luulitsä että mä

Tai siis enkö mä lähettänyt sulle sitä kuvaa mikä kuului siihen viestiin?!

"Ömmm…kuuluiko siihen ihan kuvakin?! En tiiä haluanko nähä… :("

Ääääähhh. Tässä vaiheessa tuli kiire hakea kännykän muistista kuva, jossa hauveli köllii kainalossa suupielet hymyntapaiseen kaartuneena, kaikki neljä tassua ilmassa.

TÄTÄ mä tarkoitin kun sanoin etten herännyt yksin – se oli niinku muka vitsi. Mä oikeesti luulin että lähetin tän…anteeksi anteeksi anteeksi!!!

Hävetti ja nolotti. Olin antanut Puusepän ajatella melkein kolme viikkoa, että ensinnäkin a) olisin bongannut jonkun baarirandomin, ja b) että olisin vielä sillä kehuskellut hänelle.

Puuseppä reagoi tyyliinsä kuuluen rennosti – mitenkäs muutenkaan.

"No mä jo aattelinkin että et sä ole semmoinen tyyppi joka tuommoisen viestin olis laittanut. Mutta ajattelin nyt tarkistaa kuitenkin. Älä turhaan pyytele anteeksi, viaton väärinymmärryshän tää vaan. Pus!"

"Mut oon mä kyllä salaa vähän ilonen että se oli vaan sun koira..."

Itse olisin varmaan saanut paskahalvauksen. Toisaalta – en tosin olisi viikkotolkulla odotellutkaan asian oikean laidan selville saamista.

Kinkkisenhän asiasta tekee sen, että meillä ei ole mitään eksklusiviteettisopimuksia. Itse asiassa – meillä ei ole oikein mitään sopimuksia, paitsi se, että kondomia käytetään. Ja nähdään silloin kun molemmille sopii, sen enempiä suunnittelematta. Nyt siis vain luovitaan ilman navigaatiota, ja näköjään vastaan tulee odottamatta joitain pieniä karikoitakin, joille ei onneksi jäädä jumittamaan. 

Mutta kyllä täytyy myöntää että olin vähän mielissäni, että asia jäi kaihertamaan Puusepän mielessä – olkoonkin että ehkä vain siksi, että epäili minua tökerömmäksi, kuin mitä oli minun ajatellut olevan. 

Ladataan...
CougarWoman

Edelliseen postaukseeni heitetty kommentti Puusepän mahdollisesta epärehellisyydestä vain siksi, että hän “tapailee” juuri minua, sai minut miettimään koko tuomitsemisen ja suvaitsemisen konsepteja.

Miksi esimerkiksi Soldiers of Odin on helpompi tuomita kuin Loldiers of Odin?

Tunnustan, että minua ärsyttävät molemmat ryhmät. En ole aivan varma, mitä kumpikin ryhmä yrittää tai luulee saavuttavansa näkyvyydellään kaupunkikuvassa. Tai siis – tiedän kyllä, mitä he yrittävät, mutta en ole varma, saavuttavatko he haluamansa. Keskustelu käy kiivaana puoleen ja toiseen, ja mielipiteet jakautuvat, kuten ylläolevan linkin kommenttiosuudestakin voi todeta. 

Mutta yritän päästä ärsyyntymisestäni eroon, tai ainakin lykätä sen taka-alalle; ja keskittyä sen sijaan ymmärtämään molempien ryhmien vaikuttimia. Yritän ajatella järjellä sen sijaan, että antaisin tunnepuolen reaktion ottaa ylivallan.

Minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Soldiers of Odin houkuttaisi joukkoihinsa äärioikeistoon päin kääntyneitä jäseniä; ihan samalla tavalla kuin siitä, että Loldiers of Odin saattaa houkutella ns. suvakkimateriaalia.

Mutta jos jätetään molempien ryhmien varmasti aatteellinen konsensus taka-alalle, niin kumpikin ryhmä varmaankin - teoreettisesti ajateltuna - yrittää tehdä hyvää. Kumpikin varmasti omasta mielestään ainakin tarkoittaa hyvää.

Samalla tavalla se ihminen, joka epäilee Puusepän epärehellisyyttä, varmasti tarkoittaa hyvää; hän tarkastelee tilannetta oman kokemuspohjansa, omien moraaliarvojensa varjosta.  Ja kun on erittäin varma siitä, että ne omat kokemukset ja se oma moraali on se ainoa absoluuttisen oikea, on myös erittäin helppoa tuomita kaikki toisinajattelijat.

Ja tästähän fundamentalismissa on kysymys – perustuivat opit sitten Raamattuun, Koraaniin tai Mein Kampfiin. (Kyllä, karrikoin ehkä kovastikin kun vertaan uskontoa ja aatetta (kyseenalaista tai ei) keskenään, mutta mielestäni molempien taustalla on yksinkertaisesti perustavanlaatuinen halu uskoa siihen, että vain ja ainoastaan se oma ajatusmaailma ja toimintatapa on se ainoa oikea.)

On erittäin hankalaa olla – tai edes yrittää olla – tuomitsematta ketään. On erittäin vaikeaa olla tuomitsematta toista ihmistä sen perusteella, mitä hän on menneisyydessään tehnyt tai ollut, tai mitä hän tekee ja on nyt.

Minä olen entinen pettäjä ja nykyinen avoimessa liitossa elävä, entinen onneton ja nykyään onnellinen vaimo. Naapurin mies, joka kuuli suhteemme nykystatuksesta pojaltaan, sanoi meille avoimesti viimeksi tavatessamme, että toivoisi, ettei tietäisi suhdestatuksestamme. Että se ällöttää häntä; ettei hän voi kertakaikkiaan ymmärtää, miksi kukaan valitsisi moisen suhdemuodon.

Samaan aikaan hänen oma vaimonsa kärsii seksittömässä avioliitossa ja harkitsee pettämistä, jopa eroakin; sillä avointa suhdetta hän ei edes uskalla ottaa puheeksi.

Naapurin mies tuomitsee ehdottomasti meidän suhdemallimme; minulle ja Puusepälle täysin ventovieras ihminen epäilee Puuseppää epärehelliseksi vain, koska hän hakee fyysistä rakkautta naimisissa olevalta naiselta.

Oma arvomaailmamme muokkaa meidät helposti suvaitsemattomiksi ilman, että edes aina huomaamme sitä itse; ja niin kauan, kuin meidän arvomaailmamme liippaa läheltä kyseisellä hetkellä laajemmalti suvaittua arvomaailmaa, kukaan ei itseasiassa edes pysähdy kyseenalaistamaan, onko arvomaailmamme vielä “oikea”.

Vasta, kun se on selkeästi “väärä”, osoitellaan sormella; tuomitaan ja syytellään.

Jos suvakki ei suvaitse suvaitsemattomia, kuinka suvakki hän oikeastaan onkaan? Ja toisaalta tietysti (ehkä vähän itsestäänselvästikin) – kuinka pitkälle voi, saa, tai pitää suvaita erilaisuutta?

Tämän postauksen yhteyteen ei voi muuta kuin linkata tämän Facebookissa kiertävän kämppiksenhakuilmoituksen. Tiedä sitten ilmoituksen autenttisuudesta (kai jokainen vielä muistaa, että kaikki, mikä näkyy Internetissä, ei välttämättä ole totta, hehe), mutta hauska se oli silti. 

Ladataan...
CougarWoman

“Mikä tuo arpi on?”

Makaamme alastomina sängyllä, minä pää Puusepän karvaisella rintakehällä. Sormeni on piirrellyt raukeita kuvioita vatsaansa ja havahtunut v:n muotoiseen ihopoikkeamaan ihan navan vieressä, joka on kuin pieni palkeenkieli; saman muotoinen jonka saa puseroon jos meinaa kiireessään ottaa ovenkahvan mukaansa sännätessään huoneesta toiseen hulmuava pusero ovenkahvaa liian läheltä liipaten, mutta pienempi. 

“Mä en tiedä haluanko mä kertoa. En halua että alat tykätä musta vähemmän.”

Melkein suutahdan; en voi äkkiseltään kuvitella, että jonkun pienen arven takana olisi tarina, joka saisi minut epäluuloiseksi Puuseppää kohtaan, tai antaisi minun ajatella hänestä eri tavalla. Kohotan pääni ja katson häntä suoraan silmiin; näen niissä häivähdyksen häpeää.

“No nyt sun on pakko kertoa”, totean pehmeästi edelleen silmiin katsoen. Puuseppä painaa pääni takaisin rintakehäänsä, kietoo kätensä ympärilleni, painaa nenänsä hiuksiini ja vetää syvään henkeä. On pitkään hiljaa.

“Mulla oli…tai siis mä olin nuorempana vähän…ennalta-arvaamaton. Black-outteja ja hillitsemättömiä raivareita, vuosia terapiassa. Ja väärässä porukassa, kansallismielisessä. Pilotti ja maiharit ja maastohousut – porukkaa, tiedäthän. Mutta en mä enää ole rasisti, mä opin, että viha kuluttaa eniten itseä.”

Puusepän ääni värähtää, muuttuu paksummaksi.

“Toi arpi on tappelusta. Sain puukosta. Kerroin kotona, että sattui töissä. Se meni vaan ihon alle, ei syvälle.”

Minua kylmää. Puusepän keho tärisee omaani vasten, ja kun kohotan kummastuneena katseeni, hän välttelee sitä; nieleskelee rajusti. Tajuan, että hän tosiaan pelkää reaktiotani.

Sillä välin kun etsin sopivia sanoja vastatakseni, rutistan Puuseppää lujasti sen merkiksi, etten ole menossa mihinkään; että en tykkää hänestä yhtään sen vähempää kuin viisi minuuttia sittenkään. Lopulta saan ajatukseni puettua sanoiksi.

“Sillä, mitä sä olet ollut, ei ole mitään väliä. Väliä on vain sillä, mitä sä olet nyt. Ja tykkään susta sellaisena kuin sä olet nyt. Kaikilla on menneisyys. Kiitos, kun kerroit…kun uskalsit ja luotit.“

Tärinä lakkaa ja Puuseppä päästää nyyhkäisevän henkäyksen, rutistaa niin lujasti että melkeinpä sattuu. Hautaan nenäni kainaloonsa; en nosta katsettani, etten vahingossakaan näkisi Puusepän itkevän. Jotenkin luulen, ettei hän haluaisi minun näkevän.

Puusepän kaksoiselämän juuret ovat syvemmällä kuin olisin voinut kuvitellakaan. On vaikeaa edes kuvitella, minkälainen hän on ollut. Minä tunnen hänet vain sellaisena kun hän on nyt; älykkäänä, hieman turhautuneena, alisuorittajana, ujona. Mutta samaan aikaan reiluna, rehellisenä, hauskana ja positiivisesti erilaisena. Ihmisenä, jolla on polttava tarve olla sellainen kun hän oikeasti on, tuntea siten kun hän oikeasti tuntee. Mutta joka ei voi olla eikä tuntea vapaasti. 

Toivon, että minun luonani ja minun kanssani hän voi ja uskaltaa olla sitä kaikkea. 

Pages