Ladataan...
CougarWoman

Vasta herättyäni silmäni ovat yleensä  – ystävättäreni sanoja lainatakseni – kuin kaksi puukonviiltoa sian niskassa. Tarvitsen ämpärillisen kahvia, hyvän aamiaisen ja viileän suihkun, ennen kuin silmieni väri näkyy ulkopuolisillekin.

Yhtenä aamuna tällä viikolla silmäni kuitenkin rävähtivät lautasen kokoisiksi ilman yhtään yllä mainittua poppakonstia.

Valokuvaajalta oli tullut viesti. Se oli lyhyt ja ytimekäs.

“Mulla on sua ikävä.“

Ihan jouduin istahtamaan luuria yhä tuijottaen, ettei menneet jalat alta. Mitä hemmettiä tähän nyt vastaisi?

Päätin vastata tunnepohjalta.

“Niin mullakin sua.“

Ja niinhän kai olikin. Tavallaan. Mutta toisaalta taas tuoreessa muistissa ne viime kerran vereslihaiset sielut; se “rakastaa“ –sanan ehkä virheellinen, mutta taatusti luvaton käyttö, ne useat päivät, kun radiohiljaisuus sai mielikuvituksen laukkaamaan. Se muutaman kuukauden suhde, joka sai kyseenalaistamaan kaiken; kaksi (ehkä liiankin) impulsiivista ihmistä, jotka yhtyivät tarkoituksella ja rakastuivat vahingossa.

Silloin se kaikki tuntui niin normaalilta (vaikka joittenkin mielestä ehkä olikin imelää ja ällöttävää, ping Minna Kiistala ;) ). Vasta jälkeenpäin olen ajatellut, että ehkä siinä suhteessa ei oikein mikään ollut kovinkaan tervettä.

Ja siinä ne kaikki muistot taas ovat; siinä, minun kännykkäni näytön kautta restauroituina. Valokuvaaja luottaa selkeästi nostalgian voimaan, aloittaa lauseita usein sanoilla “hei muistatko, kun“. Minä keskityn toppuuttelemaan, kun Valokuvaaja tuo julki halunsa tavata; kysyn, että mikä on muuttunut viimekertaisesta, varoittelen Valokuvaajan hauraudesta. En halua enää satuttaa, en itseäni enkä häntä.

Sitäpaitsi – kuten täällä postasin, en tunne parratonta Valokuvaajaa kohtaan enää fyysistä vetovoimaa. Se tekee vahvana pysymisestä helpompaa, vaikka viestittelymme onkin – kuin varkain – kestänyt jo useampia päiviä. Valokuvaaja valittelee apeuttaan, seksittömyyttään, kaipuutaan. Joulunalusaika ahdistaa. 

Ja sitten tulee uusi viesti. Se on kuin jotain epämääräistä koodia.

“B=B“

Luulen ensin trendikkääksi hymiöksi, jota vaan en kalkkiksena osaa tulkita.

Viestiä seuraa kylpyhuoneessa otettu kuva, jossa Valokuvaaja on ilman paitaa; huuruista peiliä on pyyhkäisty strategisesti juuri oikeasta kohtaa.

Viestin koodi aukeaa välittömästi.

“Beard is back”.

Perkele. 

***

P.S. Ajattelin keksiväni otsikkoon napakan, nimenomaan joulun alla hiipivää alakuloisuutta kuvaavan sanan. Mutta “joulumolli” kuulostaa ainakin omiin korviin lähinnä perverssiltä - joskin juhlaisalta - synonyymiltä miehen penikselle. Thought to share! :D 
 

Ladataan...
CougarWoman

Olin jokin aika sitten semmoisissa “meikkibileissä”, jossa Tupperware-kutsujen hengessä joku yrittäjähenkinen meikkiguru järjestää hemmottelupäivän porukalle, ja siinä sivussa paitsi kauppaa tuotteitaan, myöskin yrittää rekrytoida “itsenäiseksi konsultiksi”.

Meikkiguru iski tietysti silmänsä minuun (ja varmasti kaikkiin muihinkin).

“Susta tulis hei tosi hyvä konsultti! Kato järjestäisit vaan näitä juhlia, alkuun pääset pienellä budjetilla, ja meillä on kaikenlaisia myyntiseminaarejakin.“

Mietin hetken. Tykkäisinkö ilta- ja viikonloppumenoista; tykkäisinkö jatkuvasti jahdata tuttavapiiriäni erilaisilla tarjouksilla, haluaisinko juosta kaiken maailman messuilla markkinoimassa tuotteitani, mutta lähinnä itseäni?

Vai haluaisinko mieluummin käpertyä sohvalle Ykkösmiehen kanssa, pistää takkaan tulen, ja nauttia lasista viiniä päivän tapahtumista keskustellen? Lenkittää koiraa kirpeässä syyssäässä, tai laittaa grilliin tulen lämpimänä kesäiltana?

Kerroin, etten ole kiinnostunut. Meikkiguru ei ollut uskoa korviaan.

“Näillä jutuilla tienaa hei tosi hyvin, etsä halua tienata enemmän?“

Vastasin lempeästi, että ei, todellakaan en halua.

Minua on myös viime aikoina lähestytty blogini kautta; haluaisinko tulla mukaan siihen-ja-siihen, lähteä Lilystä ja “alkaa vihdoinkin tienata rahaa, tulla ammattimaisemmaksi bloggaajaksi”? Olen tähän asti kieltäytynyt tarjouksista; minä nimenomaan haluan pitää blogini harrastuksena, semmoisena, jota on kiva tehdä vailla mitään paineita tai vaateita. En – ainakaan toistaiseksi – halua tehdä blogistani työtä.

Näin on hyvä.

Erinäiset rekrytointitoimistot pommittavat Ykkösmiestä LinkedInin kautta tasaisin väliajoin; ja vaikka Ykkösellä onkin vakituinen työsopimus, hän käy joskus huvikseen istumassa haastatteluissa, pitää vaihtoehdot auki. Näin myös eilen. Rekrytyyppi oli suitsuttanut tienaamismahdollisuuksia; “joinain kuukausina voi helposti vetää kuustonnia netto“.

Ykkönen tietää, että kyseisinä kuukausina vedetään ylitöitä niin, että jo rikotaan lakia; ja että vapaa-aika käytetään pelkästään nukkumiseen. Seitsemänkymmenen prosentin osa vuosittaisesta ulkomailla oleskelusta ei täyty “vain harvoin“, kuten rekrytyyppi väittää, vaan strukturaalisesti joka vuosi; ja joinan vuosina vedetään reippaasti jopa ylikin.

Ole siinä sitten sen kuustonnia nettos kanssa, kun kaikki aika menee rankan fyysisen työn parissa, ja vaimoa näkee hyvällä tsägällä jouluna ja pääsiäisenä.

Ykkönen sanoi, että ei kaipaa lisää rahaa; ja että arvostaa vapaa-aikaansa enemmän kuin tukevampaa palkkapussia. Rekrytyyppi katsoi häntä kuin vajaaälyistä.

Kun Ykkösmies kertoi tästä eilen illalla, nyökkäilin myöntävästi. Lapsettomaksi perheeksi me tienaamme nykyisellään ihan tarpeeksi; tilillä on päivää ennen uutta palkkapäivää – muutamaa poikkeusta lukuunottamatta – yleensä vielä rahaa, eikä meidän tarvitse katsoa ruokakaupassa tuotteiden hintoja. Pystymme myös rahoittamaan muutaman ulkomaanmatkan vuodessa, ja joskus investoimaan johonkin “kodin luksukseen“, viimeisenä puulämmitteiseen paljuun saunan viereen.

Mitä siitä, että ajamme paskoilla autoilla, tai että meillä ei ole kaappi täynnä merkkivaatteita? Tai että emme voi lentää lomamatkoillemme ykkösluokassa?

Meillä on vapaa-aikaa yhdessä, ja takapihalla mökkisauna, terassi ja grilli (kesämökille mennessä ei tarvitse tuskastella ruuhkissa, tai ähistä puuseen tyhjennyksen kanssa – riittää, kun astuu takaovesta ulos). Meillä on tarpeeksi rahaa mennä joskus ulos syömään, tai lähteä ex tempore –kaupunkilomalle viikonlopuksi. Tarpeeksi, ettei rahasta tule riitaa (sekin aika on koettu).

Miksi siis tahkota enemmän, kuin mitä tarvitsee?

Näin on hyvä. 

Ladataan...
CougarWoman

Jemina jakoi eilen varsin päteviä joululahjavinkkejä – harmi vaan, että liitossa, jossa mies on haluton, suurin osa Jeminan ehdottamista lahjoista voitaisiin tulkita jopa jonkinlaisena v*ttuiluna (siis Jemina: hyviä vinkkejähän nämä toki olivat yleisellä tasolla, en sitä tarkoita!).

Ainoa seksineutraali lahja olisi voinut olla aikakausilehden vuosikerta; mutta en ole muistaakseni koskaan nähnyt miestäni aikakausilehti kädessä, paitsi hammaslääkärin odotushuoneessa.

Olen aina ollut todella huono ostamaan lahjoja; ja vaikka aina yritän parhaani, jotain on tapana mennä pieleen huolimatta siitä, kuinka paljon pistän lahjoihin rahaa. Jopa mieheni nelikymppisille hankittu strippari oli luonnossa niin paljon vanhempi kuin kuvissa, että koko homma meni kategoriaan awkward (enemmän miehelle kuin juhlayleisölle).

Miehellä on samat ongelmat minun kanssani; ja niinpä jo vuosia olemme päätyneet ostamaan toisillemme ns. luottolahjoja: minulla ei ole koskaan liikaa shampanjaa tai rannekelloja, ja miehen saa aina iloiseksi hyvällä viski- tai konjakkipullolla.  

Mutta joka joulu samat lahjat?

Tänä jouluna kysyimme toisiltamme etukäteen, mitä oikeasti haluaisimme lahjaksi.

Minä en keksinyt mitään, mitä oikeasti olisin voinut tarvita (en ole ainoastaan huono ostamaan lahjoja toisille, olen myös huono keksimään, mitä itse tarvitsen); joten pyysin lahjoitusta tulevaan vapaaehtoistyölomaani (toukokuussa 2017).

Ykkösellä oli vaatimaton toive: uusi toilettilaukku.  Yli tuplasin lahjan arvon heittämällä sisälle Boss The Scentin deodorantin; ja samasta kaupasta nappasin vielä mukaani merinovillatossut siltä varalta, etteivät kutomani villasukat lämmittäisi tarpeeksi.

Näissä lahjoissahan ei sinällään ole mitään vikaa – tuntuu vaan, että kävisivät hyvin isänpäivälahjastakin. Siis omalle isälle. Mikäli siis ostaisin sille ikinä mitään.

Jos meillä olisi vielä seksiä, olisi lahjan keksiminen paljon helpompaa. Ostaisin uuden alusvaatesetin, laittaisin hyvää naposteltavaa, sytyttäisin kynttilöitä ja hieroisin intiimialueita; suutelisimme paljussa ja roiskisimme menemään niin että laineet eivät tyyntyisi lähimpään varttituntiin.

Nyt tämä “lahja” on suunniteltu Taiteilijan ensivisiitille, jota on alustavasti suunniteltu tammikuulle. Sitä ennen juhlitaan kuitenkin perinteinen perhejoulu.

Pages