Ladataan...
CougarWoman

Tänään on pitkästä aikaa hyvä pössis. Vaaka näytti aamulla kolme kiloa vähemmän (ei paha noin kahdessa viikossa), hiilareitten maltillisempi mättäminen on nostanut yleisvirettä, ja tuntuu, että olen kaventunutkin enemmän kuin kolmen kilon verran; kai ne hiilarit sitten jotenkin turvottavat..?

Huomenna viikon viimeinen työpäivä, ja perjantaina suihkaisen FUGEEN tapaamaan parasta ystävääni, jota en ole nähnyt useampaan vuoteen. (Ystävän aviomies on vieläkin myrtsinä, mutta avioerohakemusta ei ole pistetty menemään, eli eivätköhän selviä tästäkin kriisistä.) Viikonlopun ohjelmasta ei ole keskusteltu etukäteen, mutta mikäli vanhat merkit pitävät paikkaansa, puhumme äänemme käheiksi, parannamme joutessamme maailman ja viini loppuu luultavasti kesken.

En ole edelleenkään harrastanut liveseksiä sitten marraskuun alun…

Niin. Liveseksiä.

Olen itseasiassa jo varmaan syyskuusta asti jutellut paitsi Moodyn, myöskin erään toisen FB-Messengerin kautta “tutun” tyypin kanssa. Joo, uusi harrastus: kirjekaverit modernissa paketissa.

Alkuun viestittely oli kausiluontoista, ja saattoi mennä päiviäkin, ettemme olleet yhteydessä. Suhtauduin tähän pakistanilaistaustaiseen nuoreen mieheen vähintäänkin lievällä varauksella, semminkin kun tyypin Naamakirja oli pelkkää selfietä selfien perään.

Liian nuori. Liian komea. Liian itserakas. Liian isot kulttuurierot.

Pidin nenää pysyvästi pystyssä, vastailin nihkeästi, ja kun tyyppi viestitteli lomani aikana, äsähdin, että on tässä muutakin tekemistä kuin äppäillä jonkun tuikituntemattoman huithapelin kanssa.

Liekö ollut jokin luolamiesaikainen metsästysvaisto, mutta miekkonen ei antanut periksi. Ja yhtäkkiä huomasinkin, että juttelen itseasiassa todella söpön, lempeäluonteisen, fiksun ja komeankin miehen kanssa. Aloin huomaamattani odottaa hänen yhteydenottojaan, ja huomasin ikävöiväni keskustelujamme, mikäli hänestä ei ollut kuulunut hetkeen.

Jossain vaiheessa – muutama viikko sitten vasta – keskustelut saivat vähän intiimimpää sävyä. Lähetetyt kuvat (hänen puoleltaan!) alkoivat olla vähän rohkeampia (ensin ilman paitaa, myöhemmin sitten vieläkin vähemmissä vaatteissa), eikä hän painostanut, kun sanoin, että itse en tule lähettämään koskaan mitään, mitä en myöskään voisi julkaista Facebookissa.

Viime viikon alussa vastaanotin (luvallani) kuvan, jonka johdosta jouduin jopa luopumaan siitä tietystä stereotypiasta, joka koskee aasialaisten miesten varustusta. Jösses. Pakollinen disclaimer: koolla ei ole väliä, mutta tätä yksilöä oli kyllä erittäin mukava katsella. Ehkä koolla kuitenkin on virtuaalisesti ja visuaalisesti väliä, ellei kyse ole oikeasta keho-keho –kontaktista ja “oikeasta” ihmissuhteesta? Hävettää myöntää, mutta tämä vanha tammakin innoistui kirmailemaan. Yaaahhhtzeeee!!!

Sen keskustelun aikana harrastimme ensimmäisen kerran seksiä viestien välityksellä, ja tajusin, että virtuaaliseksi on itseasiassa kaikin puolin aika mukavaa hommaa - sitä voi harrastaa vaikka pieruverkkareissa ja meikittömänä, ja tukka petolinnunperseenä; tyydytys on taattu, eikä ole pelkoa sukupuolitaudeista tai raskaaksi tulemisestakaan.

Sen kännykän kylkeen on vaan niin pirun vaikeaa käpertyä post-coitaalisessa hurmoksessa.

Ai juu. Tämä Caramel Candy*) on tietysti neitsyt. Uskonnollisista syistä.

*) Kuulostaa ihan helvetin rasistiselta lempinimeltä, mutta kuitenkaan ei ole sitä tahallisesti; lempinimen pohjana on ällömakea keskustelu, jonka tarkoituksena oli antaa toiselle mahdollisimman makea (sweet, ei cool) lempinimi. Kinuski on niin hampaitavihlovan makeaa, että läväytin ensimmäisen assosiaationi, ja CC tykästyi siihen.

Samassa keskustelussa muuten eräs CC:n panoksista oli “doughnut”. Johon minä:

“Right – round with a hole in the middle!”

Sekin jäi käyttöön. 

Ladataan...
CougarWoman

Minä käytän joka aamu tälläytymiseen ihan älyttömästi aikaa. Luulen, etten edes juuri liioittele sanoessani, että ehostukseeni vierähtää helposti puolikin tuntia; ja hiusten laittoon vähintään kaksikymmentä minuuttia. (Sain joululahjaksi suoristusraudan, jolla paradoksaalisesti teen marilynmaisia kiharoita.) Tähän kun lisätään vielä kiireetön aamiainen ja sen jälkeinen pakollinen kahvi+savukerituaali, sekä yleinen haahuilu, olen helposti melkein kolmea tuntia pidemmällä, kun tulee aika lähteä töihin. 

Oi, kuinka kadehdinkaan ihmisiä, jotka pomppaavat sängystä ylös, sipaisevat hiukset nutturalle samalla hampaitaan harjaten, ja pitelevät jo noutolattea kätösissään ratikkapysäkillä varttia myöhemmin. Oma luonnonkauneuteni kun lähinnä kirvoittaa läheiset kyselemään, olenko vakavasti sairas. 

Miltä näytän omasta mielestäni tämän joka-aamuisen rituaalin jälkeen, kun katson itseäni peilistä:

Miltä näytän Ykkösmiehen mielestä (ja tämä mielipide on myös tuotu julki, useasti): 

Miltä näytän omasta mielestäni, kun katsoin itseäni ensimmäistä kertaa peilistä töissä: 

Näillä mennään. 

Ladataan...
CougarWoman

Viime aikoina – tai no, jo muutaman kuukauden – on ollut vähän semmoinen äähenjaksamitään -olo. Mikään ei huvita, koko ajan väsyttää, ja energiaa ei tunnu riittävän oikein mihinkään (siitäkään huolimatta, että nukun yleensä kahdeksan tuntia yössä). 

Peilistä tuijottaa vellova laavalamppu, inimini-alkkarit (so. mitkä tahansa alushousut, jotka eivät ole mallia mummo) tuntuvat aina lopsahtavan vatsanahkan alle epämukavaksi rullaksi; taikinankalpea iho hyvä kun ei fosforivalaise tietäni jääkaapille, kun hipsin varkain yöpalaa hamuamaan. Tuntuu, että olen lihonut ihan älyttömästi viime aikoina; elämäntapamuutokset ovat jääneet pakkasen ja kaamoksen aiheuttaman hiilarihimon jalkoihin. Yhä useammin tekee mieli vain tilata pizzaa ja tuijottaa Netflixiä.

Olen vältellyt vaakaa oikeastaan marraskuun alusta asti (kuten varmaan useammat ihmiset, jotka jo alitajuisesti tietävät, että lukemat eivät tule piristämään), mutta viime viikon maanantaina päätin uskaltautua kohtaamaan arkkiviholliseni.

Loppulukemaksi tuli 88,5 kiloa. Apua!

Rupesin muistelemaan alkuvuotta 2014. Silloin oli Nörttipoika, ja Aussie-blogigaala tulossa. Silloin päätin laihduttaa kymmenen kiloa kymmenessä viikossa.

Etsin postauksen käsiini ja yllätyin. Painoin tuolloin 95,5 kiloa!

Onnistuin tuolloin kymmenen kiloa kymmenessä viikossa -tavoitteessani, ja tunsin oloni höyhenenkevyeksi, kun astelin blogigaalaan Nörttipojan käsipuolessa 85,5 kilon painoisena.

Ja kuitenkin – olen nyt marraskuusta asti stressannut painoni nousemista; vaikka itseasiassa se ei tuosta projektista ole noussutkaan kuin hassut 3,5 kiloa.

Kolme ja puoli kiloa melkein kolmessa vuodessa ei ole paljon. Se on vain noin kilo vuodessa.

Voin siis itseasiassa olla aika tyytyväinen itseeni; olen enemmän tai vähemmän, ensimmäisen kerran varmaan koko elämäni aikana, onnistunut pitämään painoni jotakuinkin tasaisena jo melkein kolmen vuoden ajan. Se on koko ikänsä ylipainoiselle, jatkuvalle jojoilijalle ja laihdutuskuurittelijalle, jo aikamoinen saavutus.

Ja siltikin…jotenkin en enää tunne oloani mukavaksi tässä kehossa. Kun katselen minusta otettuja valokuvia, näen todella lihavan ihmisen, jolla on ihan sairaan iso pää. Läski pää. Läl-läl-lää, läskipää. 

On ollut aikoja, jolloin olen ollut ihan älyttömän tyytyväinen kehooni ylimääräisistä kiloista huolimatta; miksi kummassa en yhtäkkiä sitä enää olekaan? Ei ole tapahtunut mitään, mikä olisi jotenkin vahingoittanut itsetuntoani; olen, pientä väsymystä lukuunottamatta, edelleen tyytyväinen elämääni. Kukaan ei ole arvostellut kehoani, kukaan ei ole haukkunut läskiksi – päinvastoin.

Jos ahdistaa, voi aina arvioida, pystyykö ahdistukseensa itse vaikuttamaan. Tällä hetkellä minua ahdistaa kehoni ylimääräiset kilot. Siihen pystyn onneksi vaikuttamaan, ja niinpä aloitin viime viikon tiistaina jälleen kerran 10/10 –ikuisuusprojektini, ihan samalla reseptillä kuin viimekin kerralla.

Toistaiseksi kiloja on lähtenyt melkein kaksi. Jee, enää seitsemisen kiloa, ja vaa’an lukema alkaa seitsemällä! Sitä ei ole tapahtunut yli kymmeneen vuoteen.

Voi tietysti olla, että yleiseen apatiaani on jokin mielekkäämpi ja syvempi syy, kuin pelkästään vaa’an armottomat lukemat. (Toki takaraivossa nakertaa, että onkohan minäkuvassani yhtäkkiä jotain pahasti pielessä; muistan yli kymmenen vuoden takaisen maanisen laihduttamiseni, jonka ansiosta painoni putosi 63 kiloon, mutta peilistä tuijotti edelleen Jabba the Hut.)

Mutta katsellaan nyt ensin, jospa tämä auttaisi - vireystaso on ainakin jo viikossa noussut, kun olen radikaalisti vähentänyt hiilareita; yhtä herkuttelupäivää (viikossa) huolimatta en nykyiselläni syö lainkaan leipää, pastaa, riisiä tai perunoita. Enää ei tee mieli lösähtää sohvalle nuupottamaan töitten jälkeen; pistän mieluummin koiran hihnaan ja nautin reippaista kävelyretkistä kirpeässä pakkassäässä. 

Pages