Ladataan...
CougarWoman

Huomenillaksi on sovittu pitkästä aikaa treffit. Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi perjantai-iltana saanut käpertyä sohvalle avotulen loimuun, napostella popcornia ja katsoa leffaa samalla söpöstellen.

Elokuvaksi on valikoitu molempien omituiseen huumorintajuun sopiva "A Million Ways to Die in the West". Olen itse jo nähnyt kyseisen elokuvan (ja olin pissiä housuuni kun nauratti niin kovasti), treffikumppanini ei vielä; mutta koska hän – laillani – pitää myös Sasha Cohenista ja muista hieman kyseenalaisen huumorin omaavista tyypeistä, uskon, että hän pitää myös tästä (paljon parjatusta) Seth MacFarlanen ohjaamasta ja tähdittämästä elokuvasta.

Salatekstailua Kitarapojan luennon aikana eilen. Mulla on aina tavoitteena tekstata jotain, joka saa hänet nauramaan ääneen kesken luennon. 

Mielenkiintoiseksi tilanteen tekee se, että treffikumppani osallistuu leffan katseluun Marokosta.

Kitarapojan ehdotuksesta meillä on huomenna virtuaalitreffit (aijai tätä nykyteknologiaa!). Ajoitamme elokuvan tahoillamme siten, että se pyörii samaan tahtiin; ja samaan aikaan olemme videoyhteydessä, jotta voimme seurata elokuvaa yhdessä. Voimme kommentoida sitä yhdessä ja nauraa yhdessä.

Harmi vain, että älypuhelimen kanssa on vähän hankalaa halia.

Mutta aika söpö idea, vai mitä..?

Ladataan...
CougarWoman

Hold the press! Vihdoinkin, vihdoinkin olen löytänyt liikunnan riemun.

Okei, on minulla ollut näitä maanisia kuntosalikausia ennenkin. Olen nuristen raahautunut fitness-saliin polkemaan jo valmiiksi hikistä kuntopyörää; yrittänyt yliarvioida motoriset kykyni*) crosstrainerissa, joka suurimman osan ajasta on kehottanut minua hidastamaan tahtia, koska sykemittari on jo takykardian ja kuoleman välimaastossa.

Olen tylsistynyt juoksumatolla (jota käytin ripeään kävelemiseen salaa ympärillä olevia juoksijoita kadehtien) ja vittuuntunut siihen, että joudun odottamaan vuoroani jalkapressiin, koska sen varaajalla on tärkeä tekstarichatti kesken.

Olen katsellut ryhmäliikuntatarjontaa ja todennut, että koska en voi mennä zumbaan kännissä, en kehtaa mennä edes takariviin kakkosnelosen notkeudellani. Crossfitille olen lähinnä näyttänyt ristinmerkkiä tehdessäni vampyyrileffoista tuttuja kähinä-ääniä (tuttuja niistä kohdista, joissa vampyyri joutuu vahingossa auringonvaloon) paetessani takavasemmalle.

Uiminen on ollut kategorisesti perseestä, koska kloorinkatku ja pentujen kaakeliseinistä resonoiva kirkuminen ja hitaat eläkeläiset ja oman elämänsä janisieviset pullottavine liian pienine speedoineen ja potentiaaliset kelluvat ruskeat yllätykset altaassa.

Kävely on periaattessa ollut ihan kivaa. Paitsi jos on kylmä tai tuulee tai sataa tai all of the above. (Suomen sää. Nuff said.)

Muistan tarkalleen hetken, jolloin tajusin, että haluan alkaa (taas) harrastamaan liikuntaa. Se oli, kun makasin Kitarapojan kainalossa käteni hänen rintakehällään. Olin painanut nenäni ihan hänen kainalonsa yläpuolelle ja nuuskuttelin hänen tuoksuaan, kun hän nosti leukaani suudellakseen minua.

Suudellessamme hivutin kättäni alaspäin ja löysin kämmeneni alla jotain kovaa; kupersin kämmeneni sen ympärille tunnustellakseni tarkemmin, annoin sormieni vaellella kuin hahmottaakseni kokonaisuuden. Lopulta oli pakko kysyä.

K: (Naurahdus) “That’s my abdominal muscles silly...”
P: “Oh…ok. Um...are you tensing them?”
K: (Toinen naurahdus) “No…”
P: “Oh…oh. Ok. OK..?”

Eilen illalla marssin sitten paikalliselle kuntosalille osallistuakseni lajin “introtuntiin” ilmaiseksi. Minulle täysin uuteen lajiin, joka veisi minut pois mukavuusalueeltani kohti Puumis 2.0 -päivitystä. 

Ja ei saakeli mikä treeni. Sekä hihaton toppini että sen päälle vetämäni löysä t-paita olivat läpimärkiä hiestä; poninhännällä roikkuvat hiukset niin hiessä, että olivat yhtä kosteat kuin suihkun jälkeen pyyhekuivina. Meikkini oli klovnimaisena naamankuvana pikkupyyhkeessäni, ainoastaan Sensain 38 astetta piti pintansa ja pysyi itsepintaisesti ripsissäni. Hiki roiskui, miltei lainehti ympäriinsä. Taustamusiikki antoi rytmiä, kannusti aggressiivisuudellaan.

Minulla oli ihan hemmetin hauskaa. Alkulämmittelyä lukuunottamatta treeni meni nopeasti, oli haastavaa, tehokasta ja ennen kaikkea mukavaa; tämä laji toimi myös loistavasti turhautumien purkamiseen – kerrankin sai ihan luvan kanssa potkia ja hakata, ja kohde kannusti jopa lyömään kovemmin. Opin kolme lyöntiä ja kaksi potkua - ei paha ekan tunnin saldoksi. 

Kyllä minusta vielä potkunyrkkeilijä saadaan.

*) Ykkösmiehen kommentti, kun sain kerran kauan, kauan sitten houkuteltua hänet salille kanssani ja hän astui ensimmäistä kertaa crosstraineriin riuhtomaan kuin maaninen simpanssi: "Ei ole tehty ihmisen kroppaa tämmöisille liikeradoille."

Ladataan...
CougarWoman

Disclaimer: sisältää aikuiselle naiselle täysin sopimatonta haaveilua. Kirjoittaja itse nimittäin sattuu olemaan sitä mieltä, että haaveilu ei ainoastaan satuta ketään, mutta on myös ihmisenä olemisen yksi perusedellytyksistä. Haaveita pitää olla aina, eikä niistä kaikkia tarvitse toteuttaa. 

Hhjj heitti viime postaukseni kommenttikenttään apokalyptisen ennustuksen minun ja Kitarapojan suhteesta:

“Eihän tämä parikymppinen Marokkoon halua jäädä; se haluaa Suomeen! Jollain ilveellä sen pitää päästä tänne. Cougis on Ticket to Heaven. Kiss, kiss, bang, bang. Marry me ja kas, eipä tarvitse lähteä Eurooppaan epävirallisia kanavia käyttäen.”

Loistavaahan tässä kommentissa on se, että lähdetään heti yleistämään toisen motiiveja olla koko suhteessa tuntematta koko tyyppiä. Sillä onhan niin, että kaikkien marokkolaisten ensisijaisena motiivina on päästä Suomen kaltaiseen paratiisiin?

News flash: on joo tyyppejä, jotka luulevat, että Euroopassa ovat kadut kultaa ja voi vaan napsutella henkseleitä valtion maksamassa luksuslukaalissa. Mutta on myös ihmisiä, jotka avaavat dialogin aiheesta ja vieläpä nimenomaan eurooppalaisen henkilön kanssa, joka ehkä voi selittää elämän reaaliteettejä Euroopassa vuonna 2017. Nämä samat ihmiset osaavat myös hakea tietoa netistä ja lukea vastaanottamaansa tietoa kriittisesti.

Lisäksi on tyyppejä, jotka ovat ihania idealisteja; tyyppejä, jotka kouluttavat itseään voidakseen tulevaisuudessa tehdä jotain sen eteen, että omassa maassa menisi joskus hivenen vähemmän paskasti. Nämä tyypit uskovat siihen, että jo yhden ihmisen teoilla on vaikutusta; ja että ratkaisu kategoriseen asioitten parantamiseen lähtee siitä, että ongelmalle ei käännetä selkää ja paeta sinne, missä omia henkseleitä voi paukuttaa kuuluvammin, vaan että yritetään konkreettisesti muuttaa status quoa tekemällä itse hyvää.

Meidän lyhyenlännät tulevaisuudenkeskustelumme ovat kaikki painottuneet samalle skenaariolle: minun muuttamiselleni Marokkoon. Kitarapoika kun nimittäin ei halua muuttaa ulkomaille. Hän on hyvää vauhtia kouluttamassa itseään (kielten)opettajaksi, ja haaveissa on opettaa lapsia tai nuoria, joilla ei muuten olisi varaa ja/tai mahdollisuuksia laajentaa maailmankuvaansa vieraan kielen kautta.

Minä taas haluaisin vaikuttaa (koulutukseeni perustuen) kansainvälisen kaupan alalla; ja mieluiten niin, että pääpaino lepäisi (nuorten) aikuisten naisten koulutuksessa.

Yksi vaihtoehto (ja minun haaveeni) ylläolevan, toki vielä lapsenkengissä olevan suunnitelman toteutumiselle olisi perustaa oma yritys, joka keskittyisi kielten opettamiseen eri tasoilla. Kitarapoika voisi vetää lasten ja nuorten ryhmiä, kun taas minä voisin antaa kv-businesskoulutusta paino eurooppalaisessa businesskulttuurissa. Eräänlainen Language/Business Help Centre siis.

Marokko maana tekee tämän haaveen jopa aika helposti lähestyttäväksi: siellä ollaan aika suu muikeana eurooppalaisen osaamisen maahantuontia kohtaan; ja siksipä eurooppalainen yrittäjä, joka perustaa puljunsa Marokkoon, voi tehdä näin yksinkertaisesti rekisteröimällä yrityksensä ja ilmoittamalla siitä kaupungintalolle (no okei, pientä lisäjännitystä tuo paikallinen byrokratia, mutta siis näin niinkuin periatteessa ja positiivisimman kautta pähkinänkuoressa). Lisäporkkanana toimii se, että ensimmäiset viisi vuotta eurooppalaisen yrittäjän ei tarvitse maksaa dirhamin dirhamia veroa Marokon valtiolle.

Mistä tiedän kaiken tämän? Satun tuntemaan eurooppalaisen naisen, joka asuu Marokossa ja jolla on siellä oma yritys (ja marokkolainen aviomies, 20 vuotta nuorempi kuin hän itse köhköhköh SIVUSEIKKA). Tutustuin häneen matkani aikana – ja jälleen kerran voidaan kysyä, oliko kyseessä puhdas sattuma, vai oliko kohtalon johdatusta, että tutustuin juuri häneen.

Eli kiss kiss, bang bang: asetelma onkin yhtäkkiä päälaellaan. Ei paperien takia naimisiinmenoa ja muuttoa Suomen kultaisille kaduille. Ei lippua taivaaseen, vaan autiomaan reunalle kesäisin viidenkymmenen celsiuksen voimalla paahtavan auringon alle. Ei henkselinpaukuttelutulevaisuutta Kitarapojalle, vaan vähemmän materialistinen ja enemmän yhteisöllinen uusi kulttuuri Cougikselle.

Paradoksaalistahan tässä on toki se, että mikäli haluan asua Kitarapojan kanssa saman katon alla, edessä on ns. pakkoavioliitto – minun. Maan kulttuuri kun ei hyväksy avoliittoa.

Niin ja jaa – onhan tässä tietysti vielä pari miinuspuoltakin. Alueella on kolme virallista kieltä: arabia, berberi ja ranska. Minähän en puhu noista vielä yhtään. Aika berberistä, vai mitä?

Melkein (lukijain) toivekuva: puuttuu vain ne marokkolaiset viinilasit ja mun ja Kitarapojan kädet niitä pitelemässä. No, ainakin paikallinen viini tuli kuvaan (ja vähän paikallisen vuokrakämppäni olohuonettakin).

Pages