Ladataan...
CougarWoman

Blogissa on ollut viime aikoina hiljaista. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että on kovin vähän raportoitavaa; vaikka tilaisuuksia on tullutkin vastaan niin entisten heilojen kuin satunnaisten baarituttavuuksienkin kanssa, en vain pysty toimintaan. En edes virtuaalisesti.

Voisin tietysti hehkuttaa suhteestani Kitarapojan kanssa; miten viestittelemme päivittäin ja miten hattaraa viestimme ovat – mutta en viitsi. En ensinnäkään jaksa lukea kommenttikentästä spekulointeja siitä, milloin tyyppi on oleskeluluvan ja milloin muuten vaan minun rahojeni perässä, ja toisekseen minulle on tullut kummallinen tarve olla kertomatta suhteestamme ulkopuolisille; haluan pitää kaiken tämän kauniin ja puhtaan vain meidän kahden välillämme. Suhteemme on tuhansien kilometrien välimatkastakin huolimatta jotenkin niin…intiimi, että sitä olisi vaikeaa kuvailla toisille, vaikka haluaisinkin.

Mitäpä Puumis siis siveydensipulina puuhailee?

Olen vähentänyt alkoholinkäyttöäni huomattavasti; tämä on käynyt kuin itsestään, sillä ne pari lasia viiniä ennen illallista eivät käy yhteen uudenkarhean kuntosaliharrastukseni kanssa. Potkunyrkkeilyn kaveriksi on tullut bodypump, ja ostinpa joutessani kotiinkin nyrkkeilysäkin ja –hanskatkin, jotta voin ohimennessäni purkaa turhaa energiaa.

Olen vakavasti harkinnut tupakoinnin lopettamista. Tai no, en itseasiassa edes ainoastaan harkinnut; olin mennyt lupaamaan Kitarapojalle tapaamisemme aikana heikolla hetkellä, että en polta enää, kun tapaamme seuraavan kerran. Tämä, koska kerran palatessani tupakalta hän katsoi minua pitkäripsisillä ruskeilla bambinsilmillään ja totesi alakuloisesti:

It makes me so sad to see you killing yourself and I can’t do anything to stop it.

Olen täysin hurahtanut marokkolaiseen keittiöön. Ramppaan islamilaisissa lihakaupoissa ostelemassa lampaan ja vuohen ruhojen eri osia ja hauduttelen niitä tajinessa niin mausteiltaan rikkaiksi ruuiksi, että koko talo tuoksuu muutaman päivän Marokolta.

Luen paljon. Neulon paljon. Olen addiktoitunut Netflixiin, ja jos olen viikonlopun yksin kotona, saatan katsoa kokonaisen sarjan putkeen. 

Opiskelen edelleen arabiaa vaihtelevalla menestyksellä. Jos olisin tiennyt, miten perkeleellisen vaikea kieli on kyseessä, en olisi ehkä edes aloittanut. En ole edes lukioaikoina tehnyt “läksyjä” yhtä montaa tuntia illassa. 

Koirani kauhuksi olen (masokistina?) intoutunut paskasäässä reippailusta. Mitä enemmän tulee myräkkää, sitä suuremmalla innolla lähden ulos (todennäköisyys toisiin ihmisiin törmäämisessä pienenee sitä mukaa, mitä enemmän paskaa tulee taivaalta); ostin loistavat ulkoiluvaatteet, joiden ansiosta pysyn kuivana ja lämpimänä vaikka tsunamin iskiessä. Koiran ilmeestä päätellen minun olisi pitänyt hankkia sille matching outfit.

Alan erakoitua; en millään viitsisi mennä kavereitten syntymäpäiväjuhlia viettämään. En halua käydä keikoilla, teatterissa tai elokuvissa. Inhoan appivanhempien luona käymistä, sillä appiukko on täysi rasisti, ja anoppi on muuten vaan höselö ja tulee aina liian lähelle. 

Ykkösmies on ehdotellut pitkää kaupunkilomaviikonloppua, mutta en lämpene. Hittoako sen kanssa menen eri kaupunkiin ryyppäämään ja tuppisuuna istumaan? Sitäpaitsi pitäisi mennä tyyliin Costa del Solille, että olisi edes siedettävät lämpötilat.

Jotenkin minusta tuntuu, että olen jämähtänyt emotionaaliseen vankilaan vain odottamaan seuraavaa tapaamistani Kitarapojan kanssa. Plääh. 

Ladataan...
CougarWoman

Postauksen kuvat random-lomamatkasnäppejä omalla ja mutsin kännykkäkameralla. Anteeksi huono laatu.

Lily lanseerasi jokin aika sitten #MuhkuraManifesti -kampanjan, jossa hyökätään nykyään vallitsevaa selluliittihäpeää vastaan. Tämä on luonnollinen jatkumo kehopositiivisuudelle; miksi me, etenkin naiset, tunnumme käyttävän suuren osan voimavaroistamme siihen, että huolehdimme siitä, miltä näytämme muiden silmissä?

Muistan, kun viime kesänä himmailin pahaa-aavistamatta eräällä Helsingin biitsillä. Seuralaiseni oli mennyt ostamaan meille juotavaa, ja minä kahlasin rantahiekassa, kun minua lähestyi nuorehko ("timmi") nainen.

“Hei mahtavaa että säkin olet täällä ihan bikineissä tosta vaan! Että niinku mitä välii mitä muut ajattelee! Jej bodypositiivisuus!”

Olin siinä tilanteessa vähän että no, en mä nyt mitään statementtiä ollut varsinaisesti tekemässä, enkä edes suuremmin ollut uhrannut ajatusta sille, että minä bikineissä olisi jonkin luokan manifesti. Mutta joo, sittenpä tiesin.

Nainen varmaan tarkoitti ihan hyvää, mutta ööh, kyllä mulle tuli siinä tilanteessa vähän semmoinen olo, että pitäisiköhän mun sittenkin varmuuden vuoksi hävetä mun kroppaa.

Onneksi seuralainen palasi ja kaappasi takaapäin karhunhaliin ja suukotti niskakuoppaa ja kutsui kaunokaiseksi, ja unohdin koko vahinkomanifestini, huuhtelin näennäisesti viattoman kommentin jättämän karvaan maun suustani kulauksella jääkylmää kolajuomaa ja hymyilin kesälle ja ihan kaikelle. 

Kun paketissa on tarpeeksi kuoppaa ja muhkuraa muutenkin, en ole jotenkin koskaan tullut edes ajatelleeksi, että sitä selluliittiakin pitäisi nyt erikseen hävetä. Aina mun reidet ovat olleet muhkuraiset, ja lämpötilan vaihtelut (kuumasta kylmään, kuten saunan jälkeen) vielä erikseen koristelevat ne selluliittimuhkurat punaisin läikin. Että varmasti oikein erottuu. Polka dot thighs.

Mulla on ollut ns. luumusukat jalassa niin kauan, kuin jaksan muistaa. Ja ne ovat osa minua. Ehkä minun olisi vaikeampi hyväksyä selluliittia, jos olisin muuten älyttömän timmissä kunnossa? En tiedä, sillä en ole. Mutta hyväksyy sitä tai ei, siellä se muhii ja muhkuroi joka tapauksessa, eikä ole mitään sekunnin poppaskonstia, millä sen saisi pois; miksi siis tuhlaisin aikaani murehtimaan jostain, jolle en yksinkertaisesti voi mitään?

Olen ollut siitä onnellisessa asemassa, että esimerkiksi mun seksipartnerit eivät ole koskaan sanoneet mitään ilkeää mun kropasta. Kukaan ei ole huomauttanut, että hei sun tissit roikkuu ja on eri paria; tai että onpas toi sun perse just tommonen tyypillinen suomalainen littaperse. Kukaan ei ole sanonut että reiteni saisivat liito-oravankin kateelliseksi venyvällä nahkallaan, tai että kuinka kätevää on kun jenkkakahvoista saa hyvin kiinni pistellessään takaapäin menemään.

Sen sijaan vatsankumpuani on silitelty ja napaani suudeltu; minut on vedetty takaapäin lusikkaan ja sivelty lantioni kaarta ja kerrottu, että se on kauneudessaan ylivertainen.

Ylipainoiseksi, keski-ikäiseksi naiseksi mulla on siis luultavasti aika hyvä itsetunto, ja myönnänkin, että nuorten rakastajieni kehumiset eivät sitä ole juurikaan lytänneet. Vaikka toki vielä keskitynkin siihen, että haluan myös näyttää huolitellulta muhkuroineni päivineni, olen havainnut, että viime vuosina olen ennemminkin halunnut keskittyä siihen, minkälainen olen ihmisenä. Huolehdin itseasiassa enemmän siitä, etten loukkaa ketään tahattomasti, kuin siitä, että vilahtaako selluliitti inasen liian lyhyen mekonhelman alta.

Koska siis eihän meitä kukaan oikeasti arvota sen mukaan, kuinka paljon selluliittia meidän reisiimme on kertynyt? Ei kukaan ole ikinä sanonut että hei onhan toi Puumis muuten ihan kiva tyyppi, mutta noi sen selluliittireidet on niin karseet, että en halua enää olla sen kaveri?

Jos minut on joskus arvotettu huonoksi tyypiksi, niin eiköhän se kuitenkin loppupelissä johdu siitä, että olen – tietoisesti tai tiedostamatta – ollut jotakuinkin todella mulkku persoona.

Niinpä aion jatkossakin ihan kaikessa rauhassa hyllytellä menemään polka dots -luumusukissani ja hymyillä kaikille vastaantulijoille. Minä olen onnellinen juuri tällaisena kuin olen; minun kumpuni, muhkurani ja selluliittini tekevät minusta juuri minut. Täydellisyys on tylsää joka tapauksessa; ne pienet säröt siinä kirppikseltä ostetussa 60-luvun mummonkahvikupissakin tekevät siitä juuri omanlaisensa, uniikin. 

Ja hei – jos nyt joku vielä oikeasti jostain kumman syystä tuntee lapsellista tarvetta arvostella toisen ulkonäköä, niin kehottaisin ensin katsomaan peiliin ja sen jälkeen varaamaan aikuistumisen pikakurssin. Koska oikeesti mitä välii.

Pages