Ladataan...
CougarWoman

Olen aina tuntenut oloni nuoremmaksi kuin mitä ikäni edellyttäisi. (Oikeasti ensin kirjoitin nuorekkaaksi, mutta onneksi älysin, että tämä on termi, jota vanhat ihmiset viljelevät senssipalstoilla.)

Olen myös miettinyt, miksi tulen yleensä paremmin toimeen itseäni nuorempien ihmisten kanssa; miksi minun rakastajillani on nykyään 25 ikävuoden kohdalla viimeinen käyttöpäivä, ja miksi omanikäisteni jutut (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) tuntuvat niin…jotenkin konservatiivisilta ja tylsiltä.

Sitten tajusin, että ehkä ikä ei olekaan se tekijä, vaan lapsettomuus. Useimmilla ikäisilläni on jo perheenlisäystä, ja jutut tahtovat pyöriä jälkikasvujen ongelmissa ja edesottamuksissa, kun taas nuoremmilla on enemmän myös minua kiinnostavia keskustelunaiheita, sekä enemmän tilaisuuksia ex tempore -illanistujaisiin. Bonuksena, ettei tarvitse koko ajan kylmä söyrinki persiin ympärillä vahtia, milloin se mukaanotetun perheenlisäyksen huolettomasti käsittelemä maitolasi kaatuu. (“Juo nyt varovasti siitä, älä kulta laita sitä liian lähelle reunaa...Noniii, nyt sinä kaadoit sen.

Tai ehkä mulla on vaan tylsiä kavereita, hehe.

Aktivoin tällä viikolla profiilini Pettäjäpalstalla, mutta en ole toistaiseksi reagoinut yhteenkään yhteydenottoon. Kaikki ovat (reippaastikin) yli kolmekymppisiä, useimmat ovat naimisissa ja lapsiakin on siunaantunut. Lueskelin viestejä ja itseasiassa minua rupesi vähän ällöttämään.

“36-vuotias onnellisesti naimissa oleva kahden lapsen isä etsii jännittävää seuraa estottomasta daamista.”

Onko tämä nyt sitten semmoinen oksymorooni? Vaan muuten vaan ihan tavan morooni? Ja daamista herraparatkoon.

“Etkö sinäkään saa kotona sitä, mitä haluat? Vaniljaan kyllästynyt urheilullinen mies (39) etsii kokeilunhaluista naista.”

Odotettavissa monta awkward –tilannetta kumipallo suussa ja Pulp Fictionin soundtrack korvamatona.

“38-vuotias kestävä ja sporttinen, naimisissa oleva yrittäjä, hakee ihanaa naista jakamaan salaisia hetkiä. Iällä ja koolla ei väliä.”

…kunhan on pulssi ja pillu.

Missä vaiheessa kaikista yli 30+ miehistä tuli kieliään lipovia pervoja, vanhoja setämiehiä?

No toisaalta sitten…vanhuuden merkkejä on havaittavissa täälläkin. Talutin eilen koiraa pienen järven rannassa, ja huomioni kiinnittyi nuorisojoukkoon (tämäkin on käsittääkseni vanhojen ihmisten termi), joka huudatti jotain käsittämätöntä, rytmihäiriöitä aikaansaavaa teknomusiikkia aivan liian kovalla ja keräili kamppeitaan poistuakseen paikalta. Ranta oli heidän kohdaltaan siivottomassa kunnossa; sipsipusseja ja tölkkejä ja ties mitä maatumatonta ongelmajätettä oli viljelty ympäriinsä kuin kevätkylvöjen aikaan. Ennen kuin ehdin edes miettiä, menin jo lähemmäksi etusormi soo-soo-ojossa.

“Siivotkaas kuulkaa jälkenne ennen kuin lähdette!“

Ihme kyllä nuoriso teki työtä käskettyä (sillä tavalla silmiään pyöritellen, kuten esimerkiksi omille vanhemmille tehdään, kun nämä käskevät laittamaan pleikkarin pois tai siivoamaan huoneen).

Mun mielestä on myös nykyään enemmän kuin jees viettää juhannusta omalla takapihalla mutsin kanssa. Sillä välin kun äiti panee saunan lämpiämään, minä sytyttelen grillin. Sitten vaan istumme iltaa ja kuuntelemme iskelmäradiota terassilla viltteihin kietoutuneina, ja menemme varmaan jo hyvissä ajoin ennen puoltayötä nukkumaan, että aamulla jaksaa sitten taas pirteänä herätä uuteen päivään.  

Toinen vaihtoehto olisi ollut perinteiset juhannusbileet, mutta armahdin itseni ja totesin, etten kertakaikkiaan jaksa vaivautua. Takapihalta on lyhyempi matka omaan sänkyyn.

Ehkä mä tästä vielä piristyn jouluun mennessä. 

 

Ladataan...
CougarWoman

Niin kyrpii ja ryvetyttää täällä PÖNDELLÄ, että mennä pläjäytin ja varasin itselleni hotellin Helsingin keskustasta heinäkuun loppupuolelle pitkäksi viikonlopuksi. 

Ellei Lähi-Itä auttanut ahistukseen, niin ehkä paluu vanhoille huudeille auttaa.

Ja onhan Kesähelsinki ihan mahtava! Jos säät suosivat, aion viettää koko viikonlopun terasseilla; ehkä käyn katsastamassa Allas Sea Poolinkin - onko se kiva ja kandeeko sinne mennä, vai osaatteko suositella jotain parempaa paikkaa juopot..terasseiluun, pieneen naposteluun ja satunnaisiin pulahduksiin? (Ennenvanhaanhan tämä hoidettiin pussikaljapiknikillä Suomenlinnaan).

Osuuko mitään muita must-menoja juuri viikon 29 viikonlopulle (perjantai mukaanlukien)? 

Ja tietysti mulla on jo deittikin katsottuna; ihan Pohjois-Pohjanmaalta asti junailee reilu parikymppinen poeka kaveriksi, mikäli natsaa niin ehkä koko pitkän viikonlopun ajaksi. Ei olla koskaan tavattu livenä, mutta ollaan juteltu Messengerissä jo hyvän aikaa, videopuhelut mukaanlukien.

Näiden videopuheluiden aikana (josta ensimmäinen kesti viisi ja puoli tuntia ja kaksi viinipulloa) olen jo oppinut sujuvasti kiroilemaan arabiaksi. Kielikurssi jatkunee Helsingissä; kaverin aksentti on snadisti erilainen kuin mitä itse olen opiskellut, mutta kuitenkin niin lähellä, että kelpaa mainiosti jatko-opinnoiksi. Opiskelun ohella ohjelmassa on (sen itsestäänselvän lisäksi köhköh) myös Helsingin arabialaiseen kulttuuriin tutustumista; poeka oppaana ja minä turistina (juu, en tiennyt että Helsingissä edes on arabikulttuuria, mutta ilmeisesti insiderit tietää paremmin). 

Ja…mikäli ei natsaa, kundi saa palata maitojunalla itikkasyötiksi. Tämä siis on etukäteen sovittu homma.

Korot kopsuu ja helmat heiluu, Puumis saapuu! 

Näyttää aika päheeltä. 

Ladataan...
CougarWoman

Olen ollut vähän hukassa kotiutumiseni jälkeen.

Lähdin vapaaehtoistöihin Lähi-Itään paitsi auttamaan, myöskin tarkoituksenani ottaa etäisyyttä kaikesta siitä normaalista luksuksesta, jota pidän itsestäänselvänä. Lähdin “hakemaan perspektiiviä”; jotta osaisin taas olla kiitollinen pienistä asioista.

Ajattelin, että kärvistelen siellä ne viikot, ja tulen sitten ilosta kiljuen takaisin kotiin nauttimaan elämän pienistä mukavuuksista, kuten siitä, että suihkusta tulee aina lämmintä vettä; siitä, että voin kävellä taas sääret paljaina, tai siitä, että vessapaperin saa heittää pönttöön.

Ensimmäinen vierailuni islaminuskoiseen maahan.

En ole koskaan kotiutunut mihinkään yhtä nopeasti.

On omituista, miten tietyt asiat vain hyväksyy ja miten niihin sopeutuu niin juohevasti; miten omasta elämästä täysin poikkeavista tavoista tulee rutiinia, miten kaikki erilainen onkin ihan ookoo.

Ensimmäisen viikon jälkeen en edes kuullut ilmakranaatteja enää; niistä tuli taustamelua, joka ei häirinnyt keskittymistä, ja jota en enää edes rekisteröinyt. Ennen “iltamenoihin” lähtöä oli ihan tavallista käydä kirjaimellisesti haistelemassa tuulta parvekkeelta; tuntuuko ilmassa kyynelkaasun vieno tuoksu? Kuuluuko laukauksia? Ei ja ei? Okei, sitten voidaankin mennä.

Minua ei missään vaiheessa pelottanut oman turvallisuuteni puolesta. Ehkä olen jotenkin niin vieraantunut elävästä elämästä, että painelin Homelandin Carriena menemään, joskus puolihuolimattomasti huiviin kietoutuneena (lähinnä liikkuessani yksin pimeän laskeuduttua, koska ei vaan jaksa kaikkea sitä huomiota), mutta useimmiten paljain päin.

Tapasin paljon uusia ihmisiä. Uusia, köyhiä ihmisiä, jotka antoivat vähästään anteliaammin kuin täällä varakkaat paljostaan.

Alistuin siihen, että ollessani “treffeillä” ei tullut kuuloonkaan, että olisin edes raottanut lompakkoani; se olisi otettu sydänveret seisauttavana loukkauksena. Katselin pitkin hampain, miten minun puoliksi syömättä jäänyt ruokani maksettiin seuraavan viikon ruokabudjetin kustannuksella.

Rakastuin ihmisvilinään, mausteiden tuoksuun ja aggressiiviselta kuulostavaan kieleen, jota pölötettiin jatkuvasti ympärilläni äänijänteitä säästelemättä, ja josta en ensin tajunnut mitään mutta jotenkin maagisesti viikkojen kuluessa aloin ymmärtämään yksittäisiä sanoja, jopa keskustelunpätkiä. Kävin toiseksi viimeisellä viikolla apteekissa ja tajusin vasta poistuessani, että olin asioinut arabiaksi asiaa kummemmin ajattelematta. Oho.

Pujottelin sujuvasti autojen välissä, lopetin nohevasti turvavyön käyttämisen ja istuin täysin luontevasti reisi reidessä kiinni kahden ison arabimiehen välissä taksissa matkalla määränpäähän, jota en itse tiennyt, ja joka oli kirjoitettu pienelle paperilapulle arabiaksi. Hyväksyin turvaistuimien puutteen ja sen, että on ihan ookoo pitää vauvaa sylissä etupenkillä ilman liikennesääntöjä vellovan automassan keskellä.

Istuin tyyliin vasemman käteni päällä aterioidessani Ramadan-illallisilla kodissa, jonka omistajia en edes tuntenut – minut vain pyydettiin mukaan. Ihastuin ylimakeaan mantelimaitoon ja rasvaisiin, ällösokerisiin leivonnaisiin. Moikkailin ihmisiä kadulla kulkiessani lapsilauman seuratessa helmoissani.

Rakastuin paikalliseen Tyyppiin, ja se, mitä välillämme tapahtui, oli liian kaunista ollakseen haram.

Nyt olen taas kotona. Istun työpisteelläni ja mietin, että mikään ei tunnu enää miltään. Olen jotenkin...turta.

Päiväkävelyllä. 

Pages