Ladataan...
CougarWoman

Edellisessä postauksessani kerroin onnellisena siitä, miten olen vihdoinkin löytänyt kauan hakemani suunnan elämälleni ja sille palolle, joka roihuaa sisälläni pyytäen antamaan konkreettista apua sitä tarvitseville ihmisille.

Joskus apu voi olla taloudellista, ja joskus se on paikan päälle menemistä ja läsnäolollaan vaikuttamista ja edustamista. Itse haluan tehdä molempia.

Enpä osannut arvata, että kommenttikenttään tulvivista kommenteista päätellen minä en ilmeisesti ole seksuaalihistoriani takia kelvollinen auttamaan näitä ihmisiä; koska minulla on avoin suhde, ja koska olen kerran langennut mieheen Lähi-Idässä, olen automaattisesti huono ja kelvoton ihminen toimimaan yhteisen hyvän edestä ja rauhan puolesta. 

En yleensä katso olevani hirveän tilivelvollinen selittämään motiivejani tai päätöksiäni; tämä blogini kertoo vain yhdestä puolesta persoonaani, mutta minä olen paljon muutakin kuin vain se kiimalimoissa hekumoiva nahkeissa lakanoissa nuoren miehen kanssa pyörijä. Tällä kertaa haluan kuitenkin tarttua asiaan, sillä enemmän kuin ärsyynnyin, ennen kaikkea huolestuin.

Vähän samalla tapaa kuin se perjantai-iltana baarissa perseet vetävä istuva naispappikin, tai se alakoulun naisopettaja, joka lähtee viikonloppuna Tukholmanristeilylle ja panee randomia villisti niin meno- kuin tulomatkallakin (molemmat esimerkkejä tuttavapiiristäni), vain palatakseen hoitamaan työnsä eettisesti moitteettomasti, minäkin olen täysin kykenevä tekemään moraalisia ja eettisiä päätöksiä. Minulla on vahva työetiikka, enkä todellakaan esimerkiksi toimiessani kauppaopiston tai lukion sijaisopettajana koskaan ns. syönyt kuormasta.

Se, että viime reissulla, jonne siis lähdin yksityishenkilönä avustamaan paikallista organisaatiota omalla kustannuksellani, satuin rakastumaan paikalliseen mieheen ja harrastamaan seksiä tämän kanssa, ei millään lailla kerro mitään minun koko persoonastani, ammatillisesta pätevyydestäni tai kyvystäni erottaa moraalisesti oikea ja väärä. Se ei myöskään kerro mitään siitä, miten tulen seuraavalla reissullani käyttäytymään. Jos pääsen valintaprosessista läpi, tulen edustamaan kansainvälistä organisaatiota heidän virallisessa univormussaan. Tulen pistämään päivittäin oman henkeni alttiiksi avustaessani paikallisia läsnäolollani.

Se, että minulle tullaan sanomaan anonyymisti, että en ole kelvollinen tähän tehtävään, on jo ajatustasolla niin absurdi, että naurattaa. Se on myös ennen kaikkea kategorista slut-shamingia.

Lähdetäänpä ruotimaan kommentteja (kommentoijan nimimerkki suluissa).

"Puuma on menossa auttamaan Lähi-Itään paikallisia ihmisiä, eikä hänen ja miehensä välinen vapaasuhde liity millään tavalla, siihen että pystyykö hän auttamaan paikallisia ihmisiä. Vaikka Puumalla olisi rakastajia Lähi-Idässä, ei se tee hänen avustustyöstään yhtään moraalisesti huonompaa." (Annakka)

Olen tästä siinä mielessä samaa mieltä, että tämä ei ole vaakakuppitilanne, jossa “paha” saman tien mitätöi “hyvän”. Auttaminen on auttamista. Toisaalta taas en edes kuvittelisi likaavani tosiaan kansainvälisesti tunnetun ihmisoikeusorganisaation mainetta nusauttelemalla paikallisia, parhaimmassa tapauksessa vielä univormu päällä. En edustaisi siellä itseäni kuten viime kerralla, vaan organisaatiota. En minä nai työkavereitani tai asiakkaitanikaan nykyisessä työssäni.

Näen tulevan vapaaehtoistyön siten, että jokainen paikallinen on tavallaan asiakkaani. Viimeksi näin ei ollut, ja itseasiassa ihminen, johon minulla oli suhde, oli itsekin länsimaalaistunut Euroopassa tapahtuneiden yliopisto-opintojensa aikana; ja ei, en kertonut tätä hänestä kertovassa postauksessani. Saattaa tulla yllätyksenä, mutta blogini ei ole sataprosenttinen raportti elämästäni – eikä kenenkään muunkaan elämästä. Jätän pois yksityiskohtia ja henkilön taustoja; joskus, koska en katso sen olevan olennaista, ja joskus henkilön anonymiteetin suojaamisen takia.

"Avustustyö Lähi-Idässä ja naimisissa olevan naisen avioliiton ulkopuolinen suhde paikallisen miehen kanssa ei ehkä kuulosta moraalittomalta länsimaisen, itsenäisen naisen korvaan. MUTTA kyse ei olekaan meidän moraalisäännöistä vaan heidän. Että kyllä joo tekee hänestä huonompaa.
Avustusjärjestön rekryssä voisi tietty olla rehellinen ja kertoa vähän menneistä suhteistaan. Veikkaan että valinta osuisi johonkin toiseen henkilöön." (Whaat?!)

Kerroitko sinä viime työhaastattelussasi koko seksuaalihistoriasi, valotitko alkoholinkäyttöäsi tai sitä yläasteen kokeiluvaihetta, kun omppupomppuhuppelissa päädyit suutelemaan samaa sukupuolta olevaa luokkakaveriasi? Luuletko että se, että minulla on avioliiton ulkopuolisia suhteita, koska elän avoimessa suhteessa, painaa vaakakupissa enemmän kuin se, että minulla on jo kokemusta konfliktitilanteista ja osaan jo kommunikoida paikallisten kanssa heidän omalla murteellaan? 

Jos olisin erittäin anti-islam tai ryyppäisin päivittäin, okei. Sillä saattaisi olla merkitystä toiminnalleni paikan päällä. Parisuhdestatukseni tai seksuaalihistoriani ei sen sijaan vaikuta minun kykyyni hoitaa hommani; ihan samalla tavalla kuin se ei vaikuta naispapin tai naisopettajankaan kykyyn hoitaa omansa.

"Sehän on hienoa. Minulla on Planin kautta kummilapsi, käyn viikottain lukemassa sanomalehtiä vanhainkodissa ja lisäksi lahjoitan Helsinki Missiolle kuukausittain. Osallistun rahallisesti, kun aikaa ei ole. Mutta hyväntekijän tulee käyttäytyä sääntöjen mukaan. En minäkään harrasta seksiä vanhusten kanssa. Ja jos harrastaisin, luulen että järjestöni ei haluaisi minua enää lukurinkiin. Säännöt. Ja niiden rikkominen tässä häiritsee." (Voi Coug)

Ihanaa, että olet mukana tekemässä hyvää!

Tässä kommentissa minusta oli mielenkiintoista lähinnä se, että minut nähdään ilmeisesti kategorisesti seksuaalisesti täysin impulssien varassa toimivana tyyppinä, joka ajattelee pillullaan aivojensa asemesta; minun oletetaan rikkovan ihmisoikeusjärjestön sääntöjä, vaikka minua ei vielä edes ole valittu koko tehtävään. Toki olen seksuaalisesti impulsiivinen, mutta olen paljon muutakin. 

Siellä paikan päällä voi sitten kikasautella muutamaa teiniä ja jälkikäteen tuntea olevansa hyväntekijä. -- Mua ällöttää ajatus siitä että menet sinne hyvän järjestön nimissä ja sitten käyttäydyt sopimattomasti. Se vesittää kaiken sen järjestöjen pohjatyön mitä siellä on tehty vuosia! (Anon 123)

Tässä pistetään vielä isompi vaihde silmään. Pilaan kuvitellulla (!) sopimattomalla käytökselläni koko järjestön vuosia kestäneen pohjatyön! Koko järjestö romahtaa! Aiheutan varmasti samalla myös lisäkonflikteja, diplomaattisia kahakoita ja aloitan ohimennen myös pari uutta sotaa. Kannattaakin olla pöyristynyt – varmuuden vuoksi jo etukäteen.

Mutta se, että lähdet Lähi-Itään sekoilemaan eri miesten kanssa ja leikkimään rauhantarkkailijaa, kuulostaa tosi pelottavalta sinun taustallasi. Aloita mielummin vaikka laskuvarjohyppyharrastus tai mikä olisi vielä extremimpää:auta kotimaassa olevia vähävaraisia tai sairaita, vanhuksia. Tai jos haluat äärikokemuksen, hanki lapsi. (Pelottavaa)

Okei, tälle nauroin jo ääneen. Minun ei seksuaalihistoriani ja parisuhdestatukseni perusteella tulisi lähteä “leikkimään rauhantarkkailijaa” – sen sijaan lapsen hankkiminen olisi täysin hyväksyttävää.

Päädyin kirjoittamaan tämän postauksen – en niinkään selitelläkseni motiivejani, vaan muistuttaakseni siitä, että me bloggaajat ollaan ihmisinä paljon muutakin kuin blogimme aihepiiri. Tiedän edelleen itse oman motivaationi haluuni lähteä Lähi-Itään, ja sillä ei todellakaan ole mitään tekemistä seksuaalisuuteni kanssa.

Lisäksi on mielestäni tärkeää ihan erikseen korostaa sitä, miten helposti me ihmiset nykyään tuomitsemme toisia ihmisiä; netti on antanut oivat välineet huudella takavasemmalta taustoihin sen enempää perehtymättä, ihmistä sen enemmän tuntematta.

Ja vielä se feministinen näkökulma, jonka takia itseasiassa tein lopullisen päätöksen kirjoittaa tämän postauksen; onko todellakin niin, että seksuaalisuuttaan vapaasti toteuttava nainen ei ole vielä tänä päivänäkään kelvollinen osallistumaan yhteisen hyvän tekemiseen - vaikkapa ihmisoikeuksien turvaamiseen?  

Ladataan...
CougarWoman

Uhosin täällä, että ensi vuonna tähän aikaan en enää ole tässä työpaikassa. Otin ensimmäisen askelen siihen suuntaan eilen, kun pistin vetämään hakemuksen kansainväliseksi ihmisoikeustarkkailijaksi Lähi-Itään kansainvälisen organisaation kautta. Pesti on useamman kuukauden mittainen, ja käsittääkseni sen kestoa saa itse hieman muokkailla sen mukaan, kuinka pitkäksi aikaa pystyy sitoutumaan.

En ole puhunut asiasta töissä vielä; aion ensin odotella, pääsenkö edes ensimmäisestä valintakierroksesta eteenpäin. Mikäli pääsen, yritän puhua sapattivuoden (tai sapattiperiodin) puolesta, ja mikäli työnantajani ei tähän suostu, otan kylmänviileästi lopputilin.

Ykkösmies kannustaa minua. “Sun täytyy tehdä tämä nyt, eikä jäädä odottelemaan parempia aikoja. Hyppäät vaan, mä kannattelen sua kyllä.“

Ja minähän perkele hyppään.

Viime aikojen tapahtumat ovat saaneet minut ennen kaikkea surulliseksi. Suru on kuin vaippa, joka kietoutuu päivä päivältä ympärilleni tiukemmin; tekee hengittämisestä vaikeaa ja saa minut hikoilemaan kylmää hikeä. Homo homini lupus – ihminen [on] ihmiselle susi. Mutta eivätkö sudet elä laumassa? Miksi me emme pysty elämään laumassa? Miksi vihaan vastataan vihalla, kun jokainen tietää, etteivät asiat siitä parane?  

Minä kieltäydyn pelkäämästä. En halua menettää uskoa ihmisen perimmäiseen hyvyyteen, haluan omalta osaltani olla mukana tekemässä sitä hyvää. Haluan potkia surun vaipan pois päältäni ja hengittää taas vapaasti. Haluan hymyillä tuntemattomille ihmisille ja lämmitellä vastahymyn valossa; tehdä pieniä mutta minulle tärkeitä, hyviä asioita ja luottaa siihen, että hyvä synnyttää hyvää.

Ensi kuun lopussa lähden Marokkoon, jossa tapaan ihmis(yys)kokeeni kohteen. Kyllä, olemme edelleen päivittäin yhteyksissä. Kyllä, hän käytti lähettämäni rahat kitaran ostoon, lähetti virtuaaliserenadin ja keikkavideoita, ja nimesi kitaran minun mukaani. Lempivalokuvani hänestä on juuri tuon kitaran kanssa; hän istuu rannalla hihattomassa paidassa kitara sylissään, pitkät ja notkeat sormet ovat kupertuneet sointuun. Hän hymyilee kameran ohi, ja vaikka hänen silmänsä eivät katsokaan kameraan, niistä säihkyy onni. 

Hän aikoo ottaa kitaran mukaan tapaamiseemme.

Sitä ennen laitan kuitenkin (pyytämättä!) toiset viisikymmentä euroa avustaakseni pojan perhettä uhrilampaan ostossa (kyllä, kirjaimellisesti – Eid al-Adha lähestyy, ja lampaat ovat tulotasoon nähden kalliita), mikäli pojan vanhemmat suostuvat lahjoitukseeni. Teroitin, että pojan täytyy saada vanhempiensa hyväksyntä, ennen kuin laitan rahat. En halua, että minulle mitätön summa koetaan almuksi, joka loukkaa perheen isän kunniaa elättäjänä.   

Ja ei, tällä kertaa minulla ei ole epäilystäkään, etteivätkö rahat menisi oikeaan kohteeseen. 

Ladataan...
CougarWoman

Lähes kaksi viikkoa hiljaiseloa. Vaikka olenkin harventanut postaustahtia ja ottanut vähemmän paineita blogin päivittämisestä, melkein parin viikon tauko alkaa – huolimatta siitä että blogini on edelleenkin vain harrastus – vaatia selitystä.

Olen joskus vähän vaahto suussa meuhkannut kommenttikentässä, jos joku yliutelias anonyymi on tivaillut vastauksia, joita en halua antaa, että ei mun ole pakko vastata. En vastaa, koska en halua. Ei yksinkertaisesti vaan kerta kaikkiaan kuulu sulle.

Mutta kyllä silti tunnen olevani selityksen velkaa; nimenomaan niille, jotka eivät heti ole suuna päänä vaatimassa lisää informaatiota mun elämästä vain, koska puin “ihmissuhteitani julkisesti netissä”. Olen sen selityksen velkaa niille, jotka hiljaa siellä taka-alalla odottelevat uutta postausta; ja jotka sitten jossain vaiheessa varovasti tiedustelevat, että olenko vielä ylipäätään hengissä. Kuten nyt esimerkiksi nimimerkki Hiljainen edellisen postauksen kommenttikentässä.

Okei, bloggaan tosiaan harrastuksekseni. Ei todellakaan ole mikään Tuija Lehtisen sivuprojekti tämä; en myöskään kalastele mitään kustannusdiilejä. Mutta välillä pääsee unohtumaan se, että siellä lukijoiden joukossa on tosiaan myös niitä, joille minä olen tavallaan...tullut tavaksi.

Ja onhan minulla itsellänikin lukematon (eh?) lista vakiblogeja, joihin klikkailen päivittäin. Ja joiden kirjoittajista huolestun, mikäli hiljaiseloa on kestänyt ns. tavallista pidempään.

Anteeksi siis tämä väliaikainen hiljaisuuteni. Siihen on kuitenkin syy.

Helsingin-viikonlopun jälkeen viestittelimme, mikäli mahdollista, entistäkin intensiivisemmin. Lähettelimme vielä vaihtamatta jääneitä reissukuviamme, puhuimme siitä, miten helppoa oli löytää myös se fyysinen yhteys; ja miten pahalta viikonlopun jälkeinen ero tuntui. Kun kaipasi sitä toista fyysisesti niin paljon, että kurkkua kuristi.

Sitten yhtäkkiä viestit alkoivat laimeta. Poeka vastaili vähemmän intensiivisesti, siihenastisten viestien palo ja intohimo olivat kadonneet; vastaukset olivat lyhyitä ja poissaolevia. Niskassani alkoi kihelmöidä; olikohan se viikonlopun tapaaminen sittenkin merkinnyt minulle enemmän kuin hänelle?

Lopulta kysyin asiaa suoraan. Vastaus veti niskan kihelmöinnin koko päänahan yli ja muodosti otsalle pieniä hikikarpaloita.

“My father is missing.”

Yhtäkkiä olin taas Lähi-Idässä. Tunsin silmissäni kyynelkaasun kirvelyn, kuulin kranaattien kaukaisen paukkeen. Muistin, että tämä on edelleen arkipäivää niin kovin monelle, ihan liian monelle. Tajusin taas, miten helppoa on unohtaa toisen ihmisen epätoivo ja tuska silloin, kun se ei ole konkreettisesti esillä muutoin kuin lehtien lööpeissä.

Kolmen epätietoisuutta täynnä olevan päivän ja satojen hapuilevaa lohdutusta sisältävien viestien jälkeen, se kauan pelätty.

“They have found my father dear.”

“They found him dead. And it’s my fault.”

Vatsani kääntyi ympäri, teki mieli oksentaa.

Menettämisen tuskaa suurempanakin tuskana tunne siitä, että en voinut tehdä mitään lohduttaakseni. En vetää lähelleni, en halata pitkään. En antaa toisen nukahtaa syliini hiuksiaan silittäen. En antaa itkeä ja olla lähelläni. En sanoa, että ei helvetissä se ole sinun vika.

Poeka meni niin shokkiin, että joutui vähäksi aikaa sairaalahoitoon. Olisiko tämä voitu välttää, jos olisin voinut ollut läsnä? Sota repi tärkeän ihmisen pois yllättäen minulle tärkeältä ihmiseltä. Enkä minä voinut edes saatana soittaa ottaakseni osaa.

Pystyin vain lähettämään niitä vitun viestejä

Pages