Ladataan...
CougarWoman

Disclaimer: kuvat saattavat järkyttää heikkoja. (Ja anteeksi huonosta laadusta, superzoom ei näköjään tee hyvää kännykkäselfieille.) 

Tänään tuli täyteen kaksi viikkoa siitä, kun kävin päiväpolilla poistattamassa nahkaa yläluomistani. Päädyin kyseiseen operaatioon, sillä olin kärsinyt jo jonkin aikaa kroonisesta pääkivusta, joka lääkärin mukaan saattoi johtua siitä, että yläluomeni olivat sen verran raskaat, että pyrkivät näkökentääni, jota kompensoidakseni jännitin (varsinkin töissä) koko ajan silmä- ja otsalihaksiani.

Tästä tilanteesta siis lähdettiin, kuva otettu leikkauspäivänä:

(Huomautettakoon, että tässäkin kuvassa siis jännitän silmä- ja otsalihaksiani jo!)

Menin leikkaukseen ehkä vähän turhaan kainalopieruasenteella, sillä kirurgisen tiimin jäsenen kysyessä jännittääkö, ja minun vastatessa jollain ehhehee-kommentilla, tämä totesi että no ei sulle sitten varmaan mitään rauhoittavaa tarvi antaa. Ajattelin että vitsi vitsi, mutta ei sieltä mitään nappeja tippunut. No ihansama.

Kirurgi siinä noin vartin verran piirteli silmäluomiini ja havaitsi (kasvohermon halvauksestani johtuvan) hienoisen epäsymmetrian, jonka totesi korjaavansa samoin tein (bonus!). Luomista siis poistettiin eri määrä ihoa.

Sitten heitin pitkälleni, minut kapaloitiin steriilisesti ja sain silmiini puuduttavia silmätippoja. Sen jälkeen oli paikallispuudutuksen vuoro.

Kirurgi totesi, että tämä saattaa vähän kirpaista.

Minun päänsisäinen reaktioni oli aissaaaaaatana ai että vähän kirpaista saatanalliset tuskat et varmaan itte ole koskaan ottanut tätä jos tää on sun mielestä vittu kirpaisu

Ääneen totesin, että kyllä tämän meikäläisen kipukynnyksellä voi luokitella hiukkasen korkeammalle kuin kirpaisun, ja mä olen sentään ottanut nännilävistykset.

En olisi ehkä nurissut niinkään kovasti, jos olisin tiennyt, että kokemani kipu oli koko leikkauksen ja sen jälkeisen toipumisen pahin; ensimmäinen leikkauksen jälkeinen päivä näytti tältä, mutta lievään kipuun otin vain ihan perus päänsärkylääkettä, ja sitäkin vain yhtenä päivänä:

Tässä oli vähän semmoinen Rockyn “Aaaadriennneee” –olo. Näin turvotuksesta johtuen kahtena (kuten silloin jos on oikein humalassa ja koittaa tarkentaa katsettaan johonkin), joten päätin jäädä vaaka-asentoon pakastehernepussit silmien päällä.

Päivä kaksi meni kanssa yhdellä silmällä tihrustaessa. Jatkoin makoilua ja kuuntelin äänikirjaa. Kipuja ei enää ollut.

Kolmantena päivänä menin (kollegojen riemuksi) töihin, sillä turvotus oli laskenut jo sen verran, että näkökykyni oli palautunut normaaliksi. Toki en mikään ilo (muitten) silmille ollut vieläkään:

Nyhräsin itse sunnuntain ja maanantain aikana superärsyttävät teipit irti, mikä lievensi järkyttävää kutinaa ja paransi silmien liikkuvuutta huomattavasti. Seuraava kuva on viime viikon tiistailta, joka oli myös kontrolli- ja tikkien poistamispäivä:

Tikkien poisto muuten ei sattunut lainkaan, ja koko toimenpide kesti arviolta kymmenen sekuntia. Yhteensä.

Ja tänään, tädää – kaksi viikkoa leikkauksesta ja saan taas käyttää ripsiväriä! Luomissa on toki vielä selvät arvet, mutta ne näkyvät kunnolla oikeastaan vain, kun silmät ovat kiinni. Lisäksi luomet tuntuvat hieman tunnottomilta, mutta uskoisin että tämäkin helpottaa ajan kanssa. Mutta mikä tärkeintä: päänsärky on poissa, enkä tunne enää tarvetta jännittää kasvojen yläosan lihaksia jatkuvasti.

Kaiken kaikkiaan – paikallispuudutusta lukuunottamatta yllättävän helppo ja ennen kaikkea kivuton operaatio ja nopea toipuminen. Suosittelen kaikille, joilla on oikeasti fyysistä haittaa roikkuvista yläluomista.

Katseeseen on tullut valoisuutta (ihan siis konkreettisestikin: näen enemmän!) ja avaruutta. Täytyy varmaan opetella ihan uusi meikkaustyyli – vinkkejä otetaan vastaan! Ainakin silmän rajaukset ehkä jopa näkyvätkin nyt. On semmoinen olo, että leikkaus kyllä nuorensi hieman. 

Kyllä näillä kelpaa lähteä AbFab-viikonloppua viettämään Fugeen ensi viikon viikonloppuna. Tico-tico! 

Ladataan...
CougarWoman

Kuten varmaan tarkkasilmäiset ovat huomanneetkin, blogissa on ollut viime aikoina kovin hiljaista. Tälle on työkiireiden lisäksi myös toinen syy, jota olen ollut nihkeä myöntämään edes itselleni: minä en yksinkertaisesti halua jakaa suhdettani Kitarapojan kanssa kenenkään ulkopuolisen kanssa.

En halua, koska en halua kuulla kritiikkiä tai negatiivisuutta. En halua kuulla spekulaatioita siitä, miten olen naiivi idiootti, mikäli kuvittelen, että tyyppi ylläpitää suhdetta minun kanssani minkään muun kuin rahan ja EU-kansalaisuuden takia.

En halua kuulla siitä, miten suhteemme on ikäeron, kulttuurierojen, välimatkan ja luoja ties minkä vuoksi täysin mahdoton, ja että hukkaan vain hyviä seksivuosia istuessani jalat ristissä sohvalla kutomassa odotellessani arabialaista prinssiäni saapuvaksi.

En halua kuulla kaikkea tätä, koska minä nyt vaan satun tykkäämään kutomisesta ja sohvalla istumisesta vailla mitään tarvetta hankkia jotain puolivillaista “ihan ookoo” –seksikumppania. Vastaan tulleet tilaisuudet olen torpannut saman tien vailla minkäänlaista kiusausta, vaikka olen viimeksi harrastanut seksiä viime vuoden heinäkuussa.

Paradoksaalisesti nyt, kun avoin suhteeni mahdollistaisi rajattoman humputtelun, minusta onkin kuoriutunut mukavuudenhaluinen (en jaksa laittautua vaan jotain panoa varten) siveydensipuli. Minä oikeasti nautin kaukosuhteestani Kitarapojan kanssa; nautin meidän viestittelystä, satunnaisista ääniviesteistä ja siitä tunteesta, että vaikka toinen onkin maantieteellisesti kaukana, hän on koko ajan minua lähellä tavalla, joka saa perhoset vatsassani lepattelemaan jatkuvalla syötöllä. Nautin suhteen viattomuudesta ja puhtaudesta

Ymmärrän kyllä, että tavallaan “teen väärin” jatkaessani blogihiljaisuuttani – vaikka toisaalta en kyllä sanokaan, että hiljaisuus olisi pysyvä – niitä kohtaan, jotka minua ovat aina tsempanneet huolimatta siitä, miten hukassa olen ollut itseni, elämäni tai seksuaalisuuteni kanssa.

Ja toisaalta taas – into kirjoittaa on muutenkin ollut hukassa. Töitten takia huonosti valvotut yöt (näen oikeasti joka yö töistä unta, ja tänä aamuna säpsähdin aamu neljältä istumaan, kun alitajunta heitti kierrepalloa; poistuin kännykkä kädessäni lähettämään sähköpostia toimipisteeseemme Aasiaan, koska olin unihorroksessani satavarma, että asia ei pysty odottamaan aamu kuuteen asti, jolloin normaalisti herään) saavat minut kulkemaan kuin sumussa; epäluovassa horroksessa, jossa aamuisin pitää tarkistaa kaksi kertaa, ovatko jalassa olevat kengät samaa paria, ja muistinko pukea hameen vai olenko lähdössä töihin pelkissä sukkahousuissa.

Töissä tapahtui “uudelleenorganisaatio” viime vuoden marraskuun lopulla. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että kahdeksantoista ihmisen työyhteisöstä kahdeksan ihmistä saneerattiin ulos kiitti moi –periaatteella. Voinette kuvitella, miten näin radikaali työvoiman vähentäminen vaikuttaa meihin jäljellejääneisiin. Koko tiimi on enemmän tai vähemmän jaksamisensa äärirajoilla, ja huomaan päivittäin toivovani, että minut olisi saneerattu ulos kollegani asemesta.

Kaikesta huolimatta herään joka aamu hymyillen ja optimistisena, ja se on pelkästään Kitarapojan ansiota. Olemme edelleen järkkäilemässä hänelle turistiviisumia (en tiennyt ennen hommaan ryhtymistä, miten paljon byrokratiaa tässä maailmassa on olemassa, ja se oli pelkästään hyvä se).

Ai niin juu – se plastiikkakirurgin konsultaatiokin tuli ja meni! Todella ihana ja empaattinen naiskirurgi, ja yläluomien kohotusleikkauskin on jo skeduloitu viikolle seitsemän! Alle kaksi viikkoa droopyna jäljellä siis.