Ladataan...
CougarWoman

Eilen oli sitten kauan odotetun tapaamisen aika. Nörttipoika oli vieläkin hieman alamaissa pikkuveljensä (ei metafora!) kohtalosta – diagnoosi Stillin taudista osoittautui kuitenkin oikeaksi - ja hänellä oli ensisijainen tarve puhua. Minun ensisijainen tarpeeni oli jotain aivan muuta (heh), mutta kunnioituksesta häntä kohtaan pidin näppini erossa ja vaatteetkin päälläni. Puhuimme pitkään, halasimmekin. Poika vuodatti sydäntään, kertoi peloistaan ja siitä, miten jännittynyt oli ollut viime viikkojen aikana. Oli onneksi päivää ennen saanut käydä katsomassa veljeään sairaalassa, mikä huojensi hieman. Mutta kuitenkin, asia painoi silti; että miten opintojen nyt käy, miten työnantajat mahtavat suhtautua taudinkuvaan kuuluviin toistuviin kuumepiikkeihin. Toppuuttelin, että yksi asia kerrallaan. Ensin veli sairaalasta ja sitten katsotaan uudelleen. Halasin vähän vaativammin, kärsimättömästikin...

(Huom! Sisällön lähes harlekiinikirjamaisesta luonteesta johtuen, ja jotta blogi pysyisi edes jotakuinkin "siistinä", seuraa erittäin ontuva ja kauaskantoinen urheilu/jääkiekkometafora. Pyydän anteeksi jo etukäteen!)

Tällä kertaa ensimmäinen kerta päätyi minun maaliini kun peliä oli pelattu vasta parisen minuuttia. Oho. Poika kävi makaamaan viereeni ja silitteli kehoani odotellessaan sykkeeni laskemista jotakuinkin inhimilliselle tasolle ja uskaltautui leikittelemään kehollani niin käsin kuin suullaan. Tuntui hyvältä, jopa niin että yhdyin leikkiin omilla sormillani. En muista että olisin koskaan “uskaltanut” toisen läsnäollessa antautua kyseiseen soolomissioon, häveliäs kun jossain mielessä kuitenkin olen. Vailla sen kummempaa päämäärää leikimme siis yhdessä kunnes huomasin, että tämähän johtaa johonkin; toinen maali ei ollut kaukana. Vaikka vastapuolta ei yleensä ole tapana varoittaa tulevasta maalista, katsoin kuitenkin parhaaksi antaa jonkinlaista alerttia etukäteen, ja siitäkös poika vasta innostuikin – ja teki ensimmäisen maalinsa minun toiseni aikana.

Väliajalla puhuimme pojan työnhakemisen edistymisestä. Ihmetteli kun työvoimatoimiston yhteyshenkilö oli hieman närkästynyt, kun poika oli haastattelussa kertonut erottuvansa muista hakijoista ainakin sillä, että on selkeästi älykkäämpi. “Ei ne muutkaan mitään neandertaaleja ole,” oli henkilö todennut napakasti ja loppuhaastattelu oli mennyt niin sanotusti persiilleen molemminpuolisten antipatioiden takia. Minä sitten hienovaraisesti vihjaamaan että tuo ei ehkä ollut aivan parhain mahdollinen aloitus, että voi ehkä antaa hieman ylimielisen kuvan... (Understatement of the year!) Poika vähän siitä suutahtikin; ei muka aikonut alkaa itseään vähättelemäänkään, kun älykkyys on kerran tosiasia. Minä sitten kärsivällisesti selittämään, että ei toki tarvitse vähätellä, mutta voi tuoda eri tavalla julki; esimerkein, työhistorian avulla. Jos on edellisessä työpaikassaan ylennyt kahden kuukauden sisällä esimiesasemaan, voi terävämpi jo päätellä että tuo ei ole ihan palikka. Että niitä Mensan tuloksia ei ehkä heti ensimmäiseksi kannata lyödä pöytään. Ja että ei niitä kiinnosta oletko älykäs vai et, vaan mitä tuloksia saat aikaan sen avulla (tai siitä huolimatta).

Ymmärsihän se vihdoin kuitenkin, aikoi opetella diplomaattisempaan lähestymistapaan. Hyvä poika, *tapu tapu*. Ja kaleidoskooppi pyörii.

Toinen erä oli myöskin uusien asioiden kokeilua ja osoittautui molempia osapuolia tyydyttäväksi; vaihdellut pelistrategiat tuottivat loppulukemiksi täpärät 3-2 minun hyväkseni Nörttipojalle uudessa saksiasennossa. 

Edelleen, on uskomatonta olla juuri se henkilö, joka saa toisen haukkomaan henkeä hämmästyksestä; ai noinkin voi toimia ja tuolta se tuntuu... Toisen spontaani nauruun purskahdus kliimaksin jälkeen, joka selkeästi tulee vain ja ainoastaan niin suunnattoman hyvästä olosta - vaikkakin sinällään hieman korni ja ehkä tilanteeseen kuulumatonkin - on kuitenkin jotain niin mieletöntä; että voi antaa toiselle niin intensiivisiä kokemuksia ettei niistä seuraavia reaktioita voi enää hillitä...

“Parasta seksiä ikinä.” Hyvältä se kuulostaa joka kerta, vaikka ottaa huomioon että vertailukohteita on vain kaksi; he kylläkin tosin minua ainakin 10 vuotta nuorempia ja varmaan vähemmän rubensmaisiakin. Hih. 

Ladataan...

Ladataan...
CougarWoman

Selvisipä sekin, miksi Nörttipojasta ei ollut aikoihin kuulunut mitään. Hänen nuorin veljensä oli pitkäaikaisen kuumeilun tuloksena vihdoin käynyt lääkärissä, ja kun viikko lääkärissäkäynnin jälkeenkin kuume pysyi sitkeästi, poika otettiin sairaalahoitoon epäilynä bakteeri-infektio.

Kaikki verikokeet näyttivät kuitenkin negatiivista, joten mistään tulehduksesta ei ollut kyse.

Monien poissulkevien diagnoosien jälkeen joku luultavasti liian monta House-episodia kytännyt tohtorismies päätti diagnosoida (aikuisiän) Stillin taudin. Joka siis on arvioiden mukaan n. puolellatoista ihmisellä 100 000 – 1 000 000 ihmisestä. Siitä voipi jokainen räknätä todennäköisyyksiä; toisaalta taas, voittaahan joku aina lotossakin. Silti nyt vähän askarruttaa, että onko olleet diagnostiikka-arpajaiset á la vedetäänpä hatusta, vai ihanko noppaa heittämällä arvottiin mahdollisimman epätodennäköinen ja eksoottinenkin selitys kuumeilulle.

Nörttipoika on nyt sitten viettänyt viikon netissä näppäimet sauhuten ja leikkinyt M.D:tä oikein tosissaan; hakenut tietoa keskivertokirjastollisen verran (vaikka diagnoosi ei edes ole varma) ja poissulkenut (uudelleen, so. tarkastanut lääkäreitten poissulkevat diagnoosit) niin malariat, borreliat kuin parasiititkin. Päässä koko ajan huoli pikkuveljestä, siitä kaikkein nuorimmasta, eikä ketään lähellä tukemassa. Aika ankeata sitten meilin välityksellä yrittää sympatisoida tuntien jälkeen meilin lähettämisestä: “olen hengessä mukana, sori en voinut meilata aiemmin enkä nytkään pidemmin, mies kotona”. Saattaisi itselle ainakin meilin vastaanottajana jäädä hetkellisesti vähän negatiivisempi maku suuhun koko tästä järjestelystä.

Ei kai se toisaalta minun tehtäväni olekaan häntä olla tukemassa, sitä varten ovat ystävät ja perhe? En itseasiassa tiedä, haluanko edes olla siinä asemassa. En haluaisi alkaa huolehtimaan taas yhdestä ihmisestä lisää, semminkin kun tämän “suhteen” tulisi olla hauska ja kepeä, täynnä kuplivia pikkutuhmia tunteita ja kliimaksin katkua? Tämän suhteen pitäisi olla se, joka tekee puoliksi tyhjästä lasistani puoliksi täyden.

Mutta. Meiliin tuli vastaus, tietenkin. “Tiedän kuitenkin että olet tukenani ja arvostan sitä suunnattomasti. Suukkoja!”

Perkele. Tässä sitä nyt onnistutaan olemaan huolehtimatta. 

Nörttipojalla on taipumusta suurennella asioita, ja hän unohtaa usein omassa nuoruuden (älyllisessä) ylemmyydentunnossaan ettei hän ole maailman viisain ihminen. Minä lähes yhtä viisaana (heh) ja satavarmasti vanhempana ja kokeneempana sitten toppuuttelen, käännän kaleidoskooppiaan kunnes kuva muuttuu toiseksi ja poika tajuaa; ja koska harvassa ovat ihmiset, jotka tähän hänen kohdallaan kykenevät, hän luottaa minuun (ja tukeeni). Ja sitä hän nyt myös selvästi kaipaa; että joku tulisi ja laittaisi asiat päänsä sisällä tärkeysjärjestykseen, muistuttaisi hyvistä puolista ja lempeästi syyttäisi pirun maalaamisesta seinälle. Antaisi ison halin ja kertoisi, että asioilla on tapana selvitä, ja että pikkuveli ei kuole. Veisi ajatukset muihin asioihin tarkoin harkituin suukoin ja kosketuksin. Buuttaisi ylikierroksilla toimivan käyttöjärjestelmän niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. 

Ja onhan se toisaalta ihanaa, että minuun luotetaan; ilman molemminpuolemista ja sataprosenttista luottamusta kun tämä suhde ei olisi sitä kaikkea, mitä se nyt on. Mutta jotenkin sitä haluaisi jättää ne toisen tukemiseen johtavat tilanteet siihen omaan arkisuhteeseen, siinähän ne menisivät kaiken muun arjen keskellä vauhtiraitakalsareita pestessä.
 

Ladataan...
CougarWoman

Seuraavaa, vielä tälle viikolle sovittua tapaamista odotellessa ajattelin raapaista hieman pintaa syvemmälle omassa henkilökuva(ukse)ssani. 

Minä olen lihava. Vaatekokoni on 46. Painoindeksini on tällä hetkellä 32,9. 

Kun aktivoin rakastajahakuni, oli alussa vaikeaa ymmärtää, miten moni mies minusta oli massastani huolimatta kiinnostunut; laitoinhan jo hakemukseeni kriittiset mittani. Olin myös yllättynyt saamieni vastausten takana olevien miesten “tasokkuudesta”: komeita, sporttisia ja pitkiä miehiä. Ajattelin ensin kyynisesti, että kelpaahan sitä halujen tyydyttämiseen vaikka puukolla patjaan vedetty viilto paremman puutteessa, mutta kun lähes jokainen kandidaatti toisteli samaa, olihan se pakko uskoa: ei tarvitse olla mallinmittainen kunhan on itsevarma ja sinut itsensä kanssa, ja uskaltaa tuoda sen myös julki. Kliseisesti: se, miten kannat kilosi, on kaiken aa ja oo.

Siltikin, kun meilailin lisää Top Kympin kanssa (jahka eliminoin ensin kaikki jotka korostivat miehuutensa kokoa, useasti jopa visuaalisin esimerkein, valinta helpottui huomattavasti), jaksoin korostaa mittojani. Lähettelin kokovartalokuvia; tajuathan nyt varmasti, että en vain sano että olen lihava, olen sitä myös oikeasti!  

Kyllä ne tajusivat. Ja eivät ne välittäneet. “Olet kuitenkin sopusuhtainen.” “On kivaa että näytät naiselta.” “Ihanan seksikkäät muodot!”

Monet lisäsivät, että “perinteisesti keholtaan täydelliset naiset” ovat kestämättömiä hermokimppuja eivätkä uskalla heittäytyä hetkeen. Pelkäävät että se tietyssä asennossa väistämättä esille tuleva vatsamakkara näyttää miehen silmissä ällöttävältä. Että kaikesta näkee että se kahden ihmisen välinen kaunein hetki on etukäteen suunniteltu siten, että vain kehon parhaat ominaisuudet pääsevät esille. Etukäteen käsikirjoitettu ilman minkäänlaista spontaanisuutta. Mekaanista seksiä. Jatkuvaa esittämistä ja angstausta. 

Totta kai pitää olla huoliteltu. Karvaiset sääret tai loppuunpureskellut kynnet eivät viehätä miestä. Ehostus on tarkoitettu korostamaan kasvojesi parhaita puolia. Kampaaja pyytää ammattilaisen hintoja, koska myös on sitä. Mutta sinun ei tarvitse yrittää olla jotain muuta kuin mitä olet vain miestä viehättääksesi. Mies, vaikka visuaalinen eläin onkin, ei voi olla viehättymättä itsevarmuudestasi; siitä, että tosiaan uskallat olla sitä mitä olet. Selkä suoraksi, leuka pystyyn ja katso maailma; täältä saapuu nainen, joka rakastaa naisellisuuttaan! Nainen, joka uskoo olevansa seksikäs! (Minähän olin siis salaa oikeasti aika epävarma seksikkyydestäni. Ei auta se, että kotona ei huomata uutta kampausta, uutta mekkoa, uutta mitään. En muista, milloin viimeksi olen kotona kuullut että olen kaunis. Tai haluttava. Ja siis ilmeisestihän en sitä (enää) mieheni silmissä olekaan, vaikka olin tavatessani vain ehkä viitisen kiloa köykäisempi kuin nyt.)

Nörttipoikani jaksaa joka tapaamisella kehua, miten kaunis olen ja miten hyvältä näytän ja tunnun. Miten ihanaa on kun uskallan estottomasti antautua hetkeen. Miten kiihottavaa on nähdä ja tuntea minun nauttivan. Sepä se kaikessa yksinkertaisuudessaan! Osaan jo ottaa kohteliaisuudet vastaan kiittämällä, vähättelemättä suomalaiseen tyyliin: “noeitämänyt, emmänyt, mähännytvaan”. Jos mies kehuu sinua kauniiksi, paras vastaus on kiittää. Ei siis alkaa vähättelemään tai selittelemään mistä tämä kummallinen hetkellinen ja aivan satavarmasti myös ainutkertainen kauneus johtuu, vaan hyväksymään se. Minä tosiaan oikeasti uskon että Nörttipoikani tarkoittaa, mitä sanoo - siispä heippa maailma: minä olen kaunis ja seksikäs nainen

---

P.S. En kuitenkaan missään nimessä suosi lihavuutta tai sitä mitenkään puolustele; faktahan on että ylipaino (niinkuin tietysti alipainokin!) on terveyshaitta. Mutta on mukavaa huomata että jokaiselle vartalotyypille on fanittajansa ja että seksikkyys ei ole vaatekoosta kiinni. 

Pages