Ladataan...
CougarWoman

En ole itkenyt muutamaan päivään eikä itku ole ollut edes pyrkimässä kurkusta. Se iso puristava pala, joka teki syömisen vaikeaksi ja sai äänen odottamatta sortumaan, on, ellei poistunut kokonaan, niin ainakin pienentynyt.

Olen vienyt kaksi jätesäkillistä Ykkösmiehen vaatteita kierrätykseen ja lahjoittanut niitä myös perhepiiriin. Niitä kaikkein rakkaampia en ole vielä hennonut poistaa vaatekaapistani; uskoisin, että kaikkia en poista koskaan – ja miksipä pitäisikään. Hääpaita ja parhaalta ystävältä saatu (kammottavuudessaan aika cool) jouluaiheinen villaneule, jota Ykkönen itsepintaisesti piti koko talven ja josta sai tapella, että sen sai silloin tällöin pesukoneeseen, saavat joka tapauksessa jäädä henkareihinsa; samoin t-paita, jossa on koiramme kuva – maalautin sen tilaustyönä valokuvasta lomaillessani äitini kanssa Fuerteventuralla muutama vuosi sitten, ja Ykkösmies ihastui siihen silmittömästi. 

Olen ominut pari Ykkösmiehen hupparia ja viimeisimmän setin hänen boxereitaan menkkahousuiksi. Ne istuvat yllättävän hyvin, ihan mummoalkkareiden veroisesti.

Olen hymyillyt orastavalle keväälle, ihastellut lintujen laulua ja bongaamani västäräkkiä (paras ystäväni kutsuu lintua virkamieheksi spiidissä: muistan sen joka kerta kun näen ko. otuksen, ja joka kerta se jaksaa naurattaa) ja pessyt terassin ja sille kuuluvat matot mäntysuovalla. Kevät tulee itsepintaisesti; rakastan kevään vihreää, sitä hentoa ja kuulasta, joka tummenee keskikesään mennessä. Kohta on lintujen pesimäaika (vai onko jo - en tiedä). 

Muutama kevät sitten löysimme random-munat ulkojoulukuusestamme.

Olen opetellut siivoamaan ja huomannut, että itseasiassa pidän siitä. Tykkään, että paikat tuoksuvat puhtaalle (lue: mäntysuovalle); ostin uuden mopin ja ihastelin sen helppoutta. Olen totutellut uusiin rutiineihin: ruokaa vain yhden tarpeisiin, kotitöiden jako viikon jokaiselle päivälle siten, että ne hoituvat kuin pikkuhiljaa eivätkä kasaannu koko päivän savotaksi.

Tiskikone täyttyy todella hitaasti yhden ihmisen tiskeistä. Salaattia on vaikeaa tehdä vain yhden annoksen verran. Viikottainen ruokalasku on vain muutaman kympin. Enää ei tarvitse roudata kaupasta painavaa olutta. Punaisen lihan syönti on vähentynyt huomattavasti, kasvisten osa ruokavaliossa sen sijaan kasvanut. 

Talo on aivan liian suuri yhdelle ihmiselle. Pärjäisin kevyesti kolmasosalla neliöistä; talo oli jo liian suuri meille kahdelle, mutta rakastuimme siihen ensisilmäyksellä ja se oli saatava, vaikka asuntolaina oli naurettavan iso ja kuukausieriin hupeni melkein koko palkkani verran.

Aion kuitenkin jäädä siihen ainakin toistaiseksi asumaan (onneksi Ykkösmies oli sen verran kaukaa viisas, että oli järjestellyt asiat siten, että tämä on taloudellisesti mahdollista jopa yhden ihmisen keskivertotuloilla), sillä se on täynnä hyviä muistoja. Mutta kuka tietää mitä tulevaisuus tuo; ehkä päädyn myymään talon ja muuttamaan kokonaan toiseen maahan.

Koirasta on tullut suojelevampi. Ennen se ei haukkunut juuri koskaan, nyt reagoi jokaiseen omituiseen kolaukseen. On koko ajan lähellä, katsoo surumielisillä silmillään ja nuolee kättä. Ei onneksi istu ikkunassa odottamassa Ykkösmiestä kuten hän kertoi sillä olevan tapana kun minä olin tulossa töistä. Siitä voisi mennä roska silmään.

Olen aina ollut hyvä asennoitumaan ja adaptoitumaan. Otan tilanteen vastaan, makustelen sitä, vedän syvään henkeä ja totean että ookoo, tässä ollaan; mutta mihin halutaan mennä?

Minä haluan mennä eteenpäin, sillä tiedän, että sitä Ykkösmieskin olisi halunnut. En tiedä sitä pelkästään tunnetasolla; keskustelimme siitä muutama vuosi takaperin samaan aikaan kun puhuimme hautajaisistamme. Hän ei halunnut, että ihmiset surisivat hänen poismenoaan, mutta sen asemesta muistelisivat hänen elämäänsä – mieluiten anekdooteilla, jotka kirivät hymyn suupieliin.

Ykkösmiehen muistotilaisuudessa naurettiin ääneen, kun hänen pomonsa kauniin puheensa päätteeksi kääntyi arkkua kohti, piti luovan paussin ja totesi: “Ja hei *Ykkösmies*, sulla on muuten ihan pirun mahtava vaimo.”

Luulen, että Ykkösmies, missä ikinä onkaan, nauroi mukana.

 

Ladataan...
CougarWoman

Hautajaispäivä. Tai oikeastaan tuhkauspäivä.

Tilaisuus oli ihan Ykkösmiehen näköinen, kiittelivät monet siihen osallistuneet (myös hänen toiveittensa mukainen, sillä satuimme puhumaan asiasta muutama vuosi takaperin - olin siitä uskomattoman kiitollinen). Taustalla soi Pear Jam, Guns ’n Roses ja Disturbed; Power Point – esitys esitteli kuvia nauravaisesta miehestä minun ja kavereittensa kanssa. Kutsussa mainittiin Ykkösmiehen elämän muisteleminen, ei surullisia hyvästejä; ja mies lähti viimeiselle matkalleen mustissa farkuissa ja Motörheadin t-paidassa.

Ykkösmies vihasi pukuja.

“A kind soul is never forgotten.”

Ykkösmies menehtyi työmatkalla EU:n ulkopuolella. Hänen kotiinsaamisessaan kesti yli kolme viikkoa. Kolme viikkoa epävarmuutta, paperisotaa, kulkua kuin sumussa pala kurkussa. Tapaamisia poliisin kanssa ja rikosuhripäivystyksen kanssa; Ykkösmies ei kuollut luonnollista kuolemaa hotellihuoneessaan, hänet oli löydetty kadulta. Vasta lopullisen ruumiinavauksen tulokset, joiden saamiseen saattaa mennä kuukausia, paljastavat kuolinsyyn. Jos paljastavat.

Elän edelleen kuin huonossa elokuvassa. 

Ykkösmiehen yritys lennätti kaikki ulkomailla sinä hetkellä työskentelevät kollegat kotiin torstaina päivää ennen hautajaisia, jotta nämäkin voisivat läsnäolollaan toivottaa viimeiset hyvästit. Myös entisiä työkavereita kahdesta edellisestä työpaikasta saapui paikalle.

Minä istuin arkun edessä ja itkin, kun raavaat, jäyhät miehet murtuivat kävellessään arkulle ja pysähtyessään sen eteen; usealla oli tarve koskettaa arkkua, taputtaa siten vielä viimeisen kerran olalle hyvää matkaa toivottaen. Yli sadan ihmisen hyvästelyt kestivät niin kauan, että Disturbedin “Sound of Silence” piti soittaa neljä kertaa putkeen.

En pitänyt pitkää puhetta; sanoin kuitenkin tärkeimmän. Jos voisin palata takaisin viidentoista vuoden päähän, ja jos sillä hetkellä siinä tilanteessa paikalla olisi joku kolmas, joka sanoisi: sinä saat hänet, mutta vain viideksitoista vuodeksi, en epäröisi hetkeäkään. Valitsisin hänet silmänräpäyksessä uudelleen. Päätin suunvuoroni W.H. Audenin runoon - siihen tuttuun elokuvasta "Four weddings and a funeral". 

Tilaisuuden jälkeen kahdenkymmenen ihmisen ydinjoukko, ne Ykkösmiehelle rakkaimmat ja läheisimmät, kokoontuivat kotiini valvojaisiin. Kohotimme maljoja, närpimme suupaloja ja muistelimme Ykkösmiestä pikkutunneille asti. Arkun päällä olleen valokuvan edessä oli kynttilä ja viskilasi, siinä viskiä parhaasta pullosta.

Vielä viimeinen drinkki Ykkösmiehelle.

Pages