Ladataan...
CougarWoman

Olin 15-vuotias, ja menossa ensi kertaa Mustikkamaan juhannusjuhliin kavereitteni kanssa. Olin tapani mukaan ajoissa bussin lähtöpysäkillä, ja bussikin kaartoi siihen kohta. Koska odottelua viralliseen lähtöaikaan oli vielä vartti, bussikuski, minun silmissäni pappaikäinen, astui ulos linja-autosta ja pani tupakaksi; tarjosipa minullekin.

Pappa alkoi juttelemaan toistaiseksi ainoan tulevan matkustajansa kanssa; että onpas tyttö nättinä ja mihinkäs ollaan menossa. Kertoili myös omista juhannussuunnitelmistaan; että alla oli uudenkarhea auto ja takakontissa kossupullokin valmiina. Daami vaan vielä puuttui.

Pappa vilkutti silmää, vei kätensä hartioilleni ja kuiskutti: “Siitä autosta saa muuten etupenkit kokonaan vaaka-asentoon.”

***

Reiluna parikymppisenä lähdin jatkoille aasialaista syntyperää olevan miehen kanssa, jonka olin tavannut baarissa. Mielessä oli seksintäyteiset jatkot, mutta kun mies perillä kävi vähän turhan innokkaasti iholle ollessamme parvekkeella tupakalla, oma intoni laantui ja sanoin napakasti ei. Mies ei uskonut, vaan alkoi kouria rintojani toisella kädellään, samalla kun toinen käsi pakotti itsensä jalkoväliini. Lopulta sain riuhtaistua itseni väkivalloin miehestä irti – olin onneksi miestä fyysisesti vahvempi - jolloin tämä tyytyi tyydyttämään itsensä minun seistessäni tilanteessa täysin epäuskoisena edelleen tupakkaa poltellen.

Kun tilanne oli ohi, sanoin miehelle että tajuatko mitä juuri tapahtui; että melkein raiskasit minut. Ja että olisi helppoa pistää kaverit tapakoulutusasialle, kun kerran mies minut omaan kämppäänsä vei ja nyt siis hänen osoitteensa tiesin.

Mies alkoi itkeä ja pyydellä anteeksi kulttuurieroista (?) johtuvaa sekaannusta, ja lopulta päädyin lohduttamaan häntä ja vakuuttelemaan, että en järjestäisi hänelle ansaittuja turpakäräjiä. Koko tilanne oli jälkeenpäin ajateltuna täysin paradoksaalinen.

***

Lähi-idän reissullani haahuilin huolettomana paikallisten keskuudessa mihin tahansa vuorokaudenaikaan; olin ollut kohteessa jo useamman viikon ja todennut paikalliset luotettaviksi ja vieraanvaraisiksi. Eräänä iltana palatessani paikallisista häistä olin kävelemässä majapaikkaani kohti, kun viereeni pysähtyi taksi, ja (kasvoilta) tuttu mies huikkasi, että tule kyytiin, hän heittää kotiin. Myönnyin, sillä olin poikkeuksellisesti sonnustautunut korkokenkiin, ja istahdin sen enempiä ajattelematta kuskin viereen etupenkille.

Emme ehtineet ajaa montaakaan metriä, ennen kuin kuskin käsi löysi tiensä reidelleni. Otin napakasti ranteesta kiinni ja siirsin käden pois sanoen “ei” arabiaksi. Käsi ei ollut moksiskaan vaan palasi takaisin välittömästi; toistin äskeisen rituaalin ja lisäsin vielä: haram (kielletty).

Kolmannella kerralla läväytin miestä avokämmenellä naamaan niin lujaa kuin kykenin; kuski hämmentyi niin, että teki äkkijarrutuksen. Kampesin autosta ulos säksättäen englanniksi ja suomeksi kuin piripäinen harakka ja kirnusin kunnon räkäklimpin, jonka parkkeerasin auton tuulilasiin. Tämä herätti (yllättäen, heh) lähellä norkoilleen miesporukan huomion, ja he alkoivat juosta autoa kohti; minä osoitin kuskia ja toistin haram, haram (no en muutakaan osannut); keräsin helmani ja lähdin kävelemään kotia kohti korot kipakasti kopisten; olin ennen kaikkea suunnattoman vihainen, en niinkään peloissani.

Käännähdin vielä kerran katsomaan ja näin, että kuski oli vedetty autosta ulos. Jälkeenpäin kummastelin sitä, että minulla ei tullut mieleenkään, että autoa kohti juokseva miesjoukko olisi juossut autoa kohti tehdäkseen minulle jotain pahaa; olin tilanteessa ihan satavarma siitä, että he juoksevat minua auttamaan. Niin kuin juoksivatkin.  

Seuraavana iltana istuinkin sitten kahden paikallisen miehen kanssa autossa; toinen oli taksikuskin serkku, jonka jo tunsin (siksi kuskikin oli kasvoista tuttu; olimme tavanneet ennenkin). He olivat tulleet pyytämään anteeksi kuskin käytöstä, ja veivät minut ajelulle keskustaan, syöttivät täyteen ylimakeita herkkuja, ja kehottivat tekemään lähentelystä ilmoituksen paikalliselle poliisille. En kuitenkaan tehnyt, sillä epäilen, että mies sai jo rangaistuksensa edeltävänä iltana.

***

#metoo kampaja on poikinut aivan mielettömän rohkean suomalaisen aloitteen: #memyös on naisille ja muunsukupuolisille suunnattu suljettu ryhmä jonka tarkoituksena on rikkoa vaikenemisen kulttuuri. 

Ryhmälle on perustettu (suljetut) FB-sivut, joilla voi kertoa omista kokemuksistaan ja hakea vertaistukea; lisäksi anonyymeja tarinoita on kerätty (tällä hetkellä sadan tarinan verran) ryhmän nettisivuille. Lisäksi on aloitettu adressi seksuaalisen häirinnän, väkivallan ja ahdistelun lopettamiseksi - enkä keksi yhtään syytä, miksi meistä jokaisen ei tulisi tätä allekirjoittaa.

Ylläolevat tarinat ovat minun omia kokemuksiani. Niitä on paljon enemmänkin, mutta halusin ottaa esille ennen kaikkea myös niitä tarinoita, joissa uskalsin selkeästi tuoda julki, että tämä ei ole oikein, näin ei kuulu tehdä. On liian paljon tarinoita, joissa me vain jähmetymme ja alistumme, koska emme häpeältämme pysty toimimaan. Minullakin on liian paljon sellaisia tarinoita. Meillä kaikilla on. 

Viimeisen tarinan jälkipyykin (seuraavan päivän autoajelun) liitin tarinan mukaan taas siksi, että minulle oli ahdistelutilanteen jälkeen erittäin tärkeää jotenkin välittömästi ns. palauttaa uskoni ihmisyyteen. Halusin taas uskoa, että maailmassa on hyviäkin ihmisiä, ja että näitä hyviä ihmisiä hävettää näitten huonojen ihmistenkin puolesta. Onneksi näin onkin.

Näitä samanlaisia kokemuksia on niin monella naisella, että tarinoita ei pysty lukemaan tuntematta – myötätunnon lisäksi - vastenmielisyyttä, kuvotusta ja vihaakin; siitä yksinkertaisesta syystä, että niihin on ihan älyttömän helppo samastua. Samalla on kuitenkin ihan mielettömän voimaannuttavaa lukea, miten avoimesti naiset kertovat kokemuksistaan, ja miten mieletöntä vertaistukea kertojat sivuilla saavat. Yhdessä me olemme voimakkaampia. 

Häpeän aika on nyt kuulkaas lopullisesti ohi. Jos nähdään, niin puututaan. Jos sattuu omalle kohdalle, niin tapellaan vastaan niin helvetisti. Ja ennen kaikkea – kerrotaan, jaetaan, tuetaan ja lohdutetaan. Suututaan, nauretaan ja itketään yhdessä.

Enää ei vaieta, ei lakaista maton alle, eikä hyssytellä saatana.

Kuka lähtee messiin? 

P.S. Lue myös Kristan ja Julian postaukset aiheesta. 

Ladataan...
CougarWoman

Blogissa on ollut viime aikoina hiljaista. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että on kovin vähän raportoitavaa; vaikka tilaisuuksia on tullutkin vastaan niin entisten heilojen kuin satunnaisten baarituttavuuksienkin kanssa, en vain pysty toimintaan. En edes virtuaalisesti.

Voisin tietysti hehkuttaa suhteestani Kitarapojan kanssa; miten viestittelemme päivittäin ja miten hattaraa viestimme ovat – mutta en viitsi. En ensinnäkään jaksa lukea kommenttikentästä spekulointeja siitä, milloin tyyppi on oleskeluluvan ja milloin muuten vaan minun rahojeni perässä, ja toisekseen minulle on tullut kummallinen tarve olla kertomatta suhteestamme ulkopuolisille; haluan pitää kaiken tämän kauniin ja puhtaan vain meidän kahden välillämme. Suhteemme on tuhansien kilometrien välimatkastakin huolimatta jotenkin niin…intiimi, että sitä olisi vaikeaa kuvailla toisille, vaikka haluaisinkin.

Mitäpä Puumis siis siveydensipulina puuhailee?

Olen vähentänyt alkoholinkäyttöäni huomattavasti; tämä on käynyt kuin itsestään, sillä ne pari lasia viiniä ennen illallista eivät käy yhteen uudenkarhean kuntosaliharrastukseni kanssa. Potkunyrkkeilyn kaveriksi on tullut bodypump, ja ostinpa joutessani kotiinkin nyrkkeilysäkin ja –hanskatkin, jotta voin ohimennessäni purkaa turhaa energiaa.

Olen vakavasti harkinnut tupakoinnin lopettamista. Tai no, en itseasiassa edes ainoastaan harkinnut; olin mennyt lupaamaan Kitarapojalle tapaamisemme aikana heikolla hetkellä, että en polta enää, kun tapaamme seuraavan kerran. Tämä, koska kerran palatessani tupakalta hän katsoi minua pitkäripsisillä ruskeilla bambinsilmillään ja totesi alakuloisesti:

It makes me so sad to see you killing yourself and I can’t do anything to stop it.

Olen täysin hurahtanut marokkolaiseen keittiöön. Ramppaan islamilaisissa lihakaupoissa ostelemassa lampaan ja vuohen ruhojen eri osia ja hauduttelen niitä tajinessa niin mausteiltaan rikkaiksi ruuiksi, että koko talo tuoksuu muutaman päivän Marokolta.

Luen paljon. Neulon paljon. Olen addiktoitunut Netflixiin, ja jos olen viikonlopun yksin kotona, saatan katsoa kokonaisen sarjan putkeen. 

Opiskelen edelleen arabiaa vaihtelevalla menestyksellä. Jos olisin tiennyt, miten perkeleellisen vaikea kieli on kyseessä, en olisi ehkä edes aloittanut. En ole edes lukioaikoina tehnyt “läksyjä” yhtä montaa tuntia illassa. 

Koirani kauhuksi olen (masokistina?) intoutunut paskasäässä reippailusta. Mitä enemmän tulee myräkkää, sitä suuremmalla innolla lähden ulos (todennäköisyys toisiin ihmisiin törmäämisessä pienenee sitä mukaa, mitä enemmän paskaa tulee taivaalta); ostin loistavat ulkoiluvaatteet, joiden ansiosta pysyn kuivana ja lämpimänä vaikka tsunamin iskiessä. Koiran ilmeestä päätellen minun olisi pitänyt hankkia sille matching outfit.

Alan erakoitua; en millään viitsisi mennä kavereitten syntymäpäiväjuhlia viettämään. En halua käydä keikoilla, teatterissa tai elokuvissa. Inhoan appivanhempien luona käymistä, sillä appiukko on täysi rasisti, ja anoppi on muuten vaan höselö ja tulee aina liian lähelle. 

Ykkösmies on ehdotellut pitkää kaupunkilomaviikonloppua, mutta en lämpene. Hittoako sen kanssa menen eri kaupunkiin ryyppäämään ja tuppisuuna istumaan? Sitäpaitsi pitäisi mennä tyyliin Costa del Solille, että olisi edes siedettävät lämpötilat.

Jotenkin minusta tuntuu, että olen jämähtänyt emotionaaliseen vankilaan vain odottamaan seuraavaa tapaamistani Kitarapojan kanssa. Plääh. 

Pages