Ladataan...
CougarWoman

Disclaimer: sisältää aikuiselle naiselle täysin sopimatonta haaveilua. Kirjoittaja itse nimittäin sattuu olemaan sitä mieltä, että haaveilu ei ainoastaan satuta ketään, mutta on myös ihmisenä olemisen yksi perusedellytyksistä. Haaveita pitää olla aina, eikä niistä kaikkia tarvitse toteuttaa. 

Hhjj heitti viime postaukseni kommenttikenttään apokalyptisen ennustuksen minun ja Kitarapojan suhteesta:

“Eihän tämä parikymppinen Marokkoon halua jäädä; se haluaa Suomeen! Jollain ilveellä sen pitää päästä tänne. Cougis on Ticket to Heaven. Kiss, kiss, bang, bang. Marry me ja kas, eipä tarvitse lähteä Eurooppaan epävirallisia kanavia käyttäen.”

Loistavaahan tässä kommentissa on se, että lähdetään heti yleistämään toisen motiiveja olla koko suhteessa tuntematta koko tyyppiä. Sillä onhan niin, että kaikkien marokkolaisten ensisijaisena motiivina on päästä Suomen kaltaiseen paratiisiin?

News flash: on joo tyyppejä, jotka luulevat, että Euroopassa ovat kadut kultaa ja voi vaan napsutella henkseleitä valtion maksamassa luksuslukaalissa. Mutta on myös ihmisiä, jotka avaavat dialogin aiheesta ja vieläpä nimenomaan eurooppalaisen henkilön kanssa, joka ehkä voi selittää elämän reaaliteettejä Euroopassa vuonna 2017. Nämä samat ihmiset osaavat myös hakea tietoa netistä ja lukea vastaanottamaansa tietoa kriittisesti.

Lisäksi on tyyppejä, jotka ovat ihania idealisteja; tyyppejä, jotka kouluttavat itseään voidakseen tulevaisuudessa tehdä jotain sen eteen, että omassa maassa menisi joskus hivenen vähemmän paskasti. Nämä tyypit uskovat siihen, että jo yhden ihmisen teoilla on vaikutusta; ja että ratkaisu kategoriseen asioitten parantamiseen lähtee siitä, että ongelmalle ei käännetä selkää ja paeta sinne, missä omia henkseleitä voi paukuttaa kuuluvammin, vaan että yritetään konkreettisesti muuttaa status quoa tekemällä itse hyvää.

Meidän lyhyenlännät tulevaisuudenkeskustelumme ovat kaikki painottuneet samalle skenaariolle: minun muuttamiselleni Marokkoon. Kitarapoika kun nimittäin ei halua muuttaa ulkomaille. Hän on hyvää vauhtia kouluttamassa itseään (kielten)opettajaksi, ja haaveissa on opettaa lapsia tai nuoria, joilla ei muuten olisi varaa ja/tai mahdollisuuksia laajentaa maailmankuvaansa vieraan kielen kautta.

Minä taas haluaisin vaikuttaa (koulutukseeni perustuen) kansainvälisen kaupan alalla; ja mieluiten niin, että pääpaino lepäisi (nuorten) aikuisten naisten koulutuksessa.

Yksi vaihtoehto (ja minun haaveeni) ylläolevan, toki vielä lapsenkengissä olevan suunnitelman toteutumiselle olisi perustaa oma yritys, joka keskittyisi kielten opettamiseen eri tasoilla. Kitarapoika voisi vetää lasten ja nuorten ryhmiä, kun taas minä voisin antaa kv-businesskoulutusta paino eurooppalaisessa businesskulttuurissa. Eräänlainen Language/Business Help Centre siis.

Marokko maana tekee tämän haaveen jopa aika helposti lähestyttäväksi: siellä ollaan aika suu muikeana eurooppalaisen osaamisen maahantuontia kohtaan; ja siksipä eurooppalainen yrittäjä, joka perustaa puljunsa Marokkoon, voi tehdä näin yksinkertaisesti rekisteröimällä yrityksensä ja ilmoittamalla siitä kaupungintalolle (no okei, pientä lisäjännitystä tuo paikallinen byrokratia, mutta siis näin niinkuin periatteessa ja positiivisimman kautta pähkinänkuoressa). Lisäporkkanana toimii se, että ensimmäiset viisi vuotta eurooppalaisen yrittäjän ei tarvitse maksaa dirhamin dirhamia veroa Marokon valtiolle.

Mistä tiedän kaiken tämän? Satun tuntemaan eurooppalaisen naisen, joka asuu Marokossa ja jolla on siellä oma yritys (ja marokkolainen aviomies, 20 vuotta nuorempi kuin hän itse köhköhköh SIVUSEIKKA). Tutustuin häneen matkani aikana – ja jälleen kerran voidaan kysyä, oliko kyseessä puhdas sattuma, vai oliko kohtalon johdatusta, että tutustuin juuri häneen.

Eli kiss kiss, bang bang: asetelma onkin yhtäkkiä päälaellaan. Ei paperien takia naimisiinmenoa ja muuttoa Suomen kultaisille kaduille. Ei lippua taivaaseen, vaan autiomaan reunalle kesäisin viidenkymmenen celsiuksen voimalla paahtavan auringon alle. Ei henkselinpaukuttelutulevaisuutta Kitarapojalle, vaan vähemmän materialistinen ja enemmän yhteisöllinen uusi kulttuuri Cougikselle.

Paradoksaalistahan tässä on toki se, että mikäli haluan asua Kitarapojan kanssa saman katon alla, edessä on ns. pakkoavioliitto – minun. Maan kulttuuri kun ei hyväksy avoliittoa.

Niin ja jaa – onhan tässä tietysti vielä pari miinuspuoltakin. Alueella on kolme virallista kieltä: arabia, berberi ja ranska. Minähän en puhu noista vielä yhtään. Aika berberistä, vai mitä?

Melkein (lukijain) toivekuva: puuttuu vain ne marokkolaiset viinilasit ja mun ja Kitarapojan kädet niitä pitelemässä. No, ainakin paikallinen viini tuli kuvaan (ja vähän paikallisen vuokrakämppäni olohuonettakin).

Ladataan...
CougarWoman

Nimimerkki m43 kirjoitti viimeisimmän postaukseni kommenttikenttään aika analyyttisen kommentin. Aloin vastata itse kommenttiin, mutta huomasin, että pohdittavaa ja analysoitavaa riitti täälläkin päässä ihan omaksi postaukseksi asti:

“Heh, on kyllä mielenkiintoinen kuvio: nuori muslimipoika + naimisissa ja avoimessa suhteessa oleva puuma. Yksi yhteinen (seksitön) yö takana ja seuraava(t) suunnitteilla puolen vuoden päähän. Seksiä haluis molemmat ja ainakin nainen on korviaan myöten rakastunut. Tulee olemaan aika kärvistelyä seuraavat puoli vuotta - ainakin jälkimmäiselle :D No ehkä pojallekin, kenties seksin saaminen ko. maassa ei ole hänelle helppoa, päinvastoin kuin länsimaissa.

Mielenkiintoisinta ehkä kuitenkin on miettiä, mitä kumpikin tästä suhteesta haluaa? Ainakin aina aikaisemmin puuma on vakuuttanut, ettei ykkösmiestä jätä - vai onko nyt käsillä jotain sellaista, että on sen aika? Yhteiselo marokkolaisen lukiopojan kanssa? Miksei, kyllä sellaisiakin liittoja varmasti on. Mitäs poika sitten haluaa? Vaimoa vai lomaseksiä? Ehkäpä jälkimmäistä, jos kerran tietää avoimesta suhteesta.

Henkilökohtaisesti en kyllä noilla lähtötiedoilla lähtisi tuollaiseen etä/lomasuhteeseen, joka tuntuu ainakin puuman kirjoittelun perusteella sitovan noin vahvasti emotionaalisesti. Jollei sitten oikeasti aio aloittaa vakinaista suhdetta ko. ihmisen kanssa ja tämä taas tarkottaisi jomman kumman muuttoa toisen maahan. Ja sen ykkösmiehen jättämistä.

No, talven aikana saanemme tietää asiasta tarkemmin... ;)”

Olen itsekin miettinyt aika pitkälti samoja asioita. Ensimmäisenä mielessä on pyörinyt se, miten helposti ja vaivattomasti kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen tavatessamme; miten voi olla mahdollista, että ihminen, jonka kanssa on kommunikoinut pelkästään Messengerin ja myöhemmin Whatsappin välityksellä – virtuaalisesti – voikin tuntua niin oikealta ja niin hyvältä heti tapaamisen ensisekunneista asti?

Itse en jotenkin osaa mieltää häntä “muslimipojaksi”, vaikka tiedänkin, että uskonto on hänen elämässään läsnä, joskin enimmäkseen traditioiden muodossa. Hän ei kuitenkaan ole harjoittava muslimi siinä mielessä, että rukoilisi viisi kertaa päivässä tai kieltäytyisi juomasta alkoholia (maistelimme yhdessä lasilliset melkoisen mainiota marokkolaista punaviiniä). Hän ravaa kirjastossa ja ahmii itseensä tietoa eri kulttuureista, evoluutiosta, ihmiskehosta, aivoista ja muusta biologiasta. Hän on tiedonnälkäinen ja avoin uudelle, ja ennen kaikkea: hän on hirvittävän älykäs ja ennakkoluuloton.

Rakastuminen on ehdottomasti molemminpuolista. Mutta tietysti ymmärrän, että rakastumisen tunne voi mennä äkkiä ohi – puolin ja toisin. Niinhän se voi mennä aina, eikä sen pelossa kannata säästellä tunteitaan ikäänkuin suojellakseen itseään. Me olemme molemmat mukana tässä sataprosenttisesti ja jopa niin, että emme halua toisen osapuolen tapailevan muita ihmisiä ennen seuraavaa tapaamistamme (tämä oli ensisijaisesti Kitarapojan toivomus). 

Ja – en usko itsekään, että sanon näin, mutta tässä ei niinkään ole kyse seksistä. Olen täysin tietoinen siitä, että olisin halutessani saanut houkuteltua Kitarapojan seksiin ensitapaamisemme aikana; vietimme paljon aikaa kahdestaan sängyssä ja olimme semi-intiimisti lähekkäin, kiihotuimme toisistamme. Jotenkin vaan joku moraalinen kompassi tai mikä lie vaisto ohjasi ja käski minua ottamaan rauhallisesti, ettei suhteemme syventyisi liikaa liian aikaisin. Kitarapojalle oli kova juttu jo nukkua naisen vieressä ja vaihdella kielisuudelmia; miksi olisin lisännyt painetta vaatimalla kaikkien pesien läpikäyntiä välittömästi?

Mitä me sitten tästä suhteesta haluamme?

Kitarapoika on sanonut, että haluaa viettää loppuelämänsä minun kanssani, ja vaikka suhtaudunkin hänen sanomiseensa kaikella sillä varauksella, jota aikuisella ja enemmän kokeneella ja eläneellä naisella tulisi olla silloin, kun parikymppinen sanoo jotain, mitä tarkoittaa sillä hetkellä, mutta ei tarkoita ehkä enää viikkoa myöhemmin, en voi kieltää, etteikö ajatus olisi jäänyt kytemään. Miltä se tuntuisi? Millaista minun elämäni olisi? Missä minun elämäni olisi? Olisinko valmis muuttamaan Marokkoon ja jättämään kaiken taakseni – materian, ylellisehkön elämän, helpon työn, tutut rutiinit, ystävät? Mukautuisinko paikalliseen kulttuuriin? 

Mutta vähän paradoksaalisestikin – ikäni ja ikäeromme huomioonottaen – minulla ei ole kiire mihinkään. Tällä hetkellä haluan olla eksklusiivisessa etäsuhteessa Kitarapojan kanssa, tavoitteena vuosittaiset tapaamiset. Olen varma, että seuraava tapaamisemme, joka tulee kestoltaan olemaan pidempi, avaa suhdettamme ja sen mahdollista tulevaisuutta ihan eri tavalla. 

Nyt meillä oli vain hetki. Ja nyt meillä on toisemme. Muulla ei ole tällä hetkellä väliä.

Ja – on tavallaan mieletöntä, että koko maailma on tällä hetkellä taas totaalisen auki; että ei tiedä, missä tulee olemaan vaikka viiden vuoden päästä. Yleensä kai tässä iässä tässä vaiheessa elämää kaiken pitäisi olla sievästi niputettu, aakkosjärjestetty ja arkistoitu sopivan kokoisiksi ja helposti nieltäviksi tulevaisuuden suupaloiksi. Kesyä, konservatiivista, porvarillista, sovinnaista. 

On ihan älyttömän kutkuttavaa tajuta, että näin ei tarvitse olla.

Ladataan...
CougarWoman

Kuten jo mainitsinkin, Kitarapojalla oli synttärit sinä lauantaina, jolloin hän saapui silmät ristissä luokseni. Hän täytti maagiset kaksikymmentä vuotta.

Jotenkin silloin, kun viime joulukuussa aloimme Messengerin välityksellä juttelemaan, en tajunnut, miten nuori Kitarapoika on. Jotenkin kuvittelin hänen opintopuheistaan, että hän oli jo jossain vaiheessa yliopisto-opintoja; ja voi taivas, kun tajusin, että ranskankielen sana lycée tarkoittaakin saatana lukiota.

Kitarapoika oli siis 19-vuotias, kun hän tunnusti minulle Ystävänpäivänä, että hänellä on little crush minuun; ja edelleen yhdeksäntoistakesäinen, kun se ihastus kasvoi joksikin paljon suuremmaksi.

Jossain vaiheessa lakkasin välittämättä ikäerosta. Jos jumalauta Ranskan presidentti Macronillakin on ns. puumavaimo 25 vuoden ikäerolla, niin miksi minun Kitarapojallani ei saa olla 22 vuotta vanhempaa naisystävää? Onko 64 ja 39 “parempi” ikä olla ikäeroinen pari, vai miksi minun ja Kitarapojan suhde tuntuu joitakin niin kovasti hiertävän?

Noh, en välitä ikäerostamme enää, enkä varsinkaan välitä siitä, mitä muut suhteestamme ajattelevat. En ole pitkään aikaan ollut yhtä...hmmm, rakastunut? 

Mutta takaisin synttäreihin.

Olin ostanut Kitarapojalle rannekorun, sillä olin nähnyt hänen lähettämistään kuvista, että hän tykkäsi käyttää niitä. Lisäksi kutoa ähersin hänelle villasukat – Marokon talvi saattaa lyhykäisyydestään huolimatta olla yllättävänkin kylmä (ihan miinusasteille asti), eikä taloissa ole useinkaan lämmitystä.

Vanha kunnon 7 Veljestä - lanka. Ja juu, päättelin sukat.

Kitarapojan kunniaksi on sanottava, että hän rakasti enemmän itse tekemiäni villasukkia kuin rannekorua (joka oli aika kallis), sillä ensiksi mainitut olivat minun itseni hänelle tekemät. Awww. Mutta tykkäsi hän tietysti rannekorustakin (joka muuten näkyy tämän postauksen kuvassa jo - kuvassa siis on oikeasti Kitarapoika eikä jonku interwebskin randomheebo).

Ja toki syntymäpäivien kunniaksi menimme myös ulos syömään. Päädyimme paikallisten suosiossa olevaan, tajineja tarjoilevaan ravintolaan vieressä olevan, enemmän turistien suosiman eurooppalaisvaikutteisen ravintolan asemesta. Minä sähläsin urhoollisesti sormiruokailun (heh) parissa, Kitarapoika kyyditti lihaa leivänsyrjällä suuhunsa jo varsin tottuneesti. En ihan periaatteestakaan halunnut koskea minulle varta vasten tuotuihin haarukkaan ja veitseen (en perkele ole turisti, osaan syödä oikeaoppisesti käsin nih!). Ruoka oli taivaallista, ja maksoi nelisen euroa per nuppi.

Myöhemmin Kitarapoika tunnusti, kun harmittelin taaperoikäisen taitojani käsiruokailussa, että hänellä puolestaan olisi luultavasti ollut vaikeuksia haarukan ja veitsen käytössä.

Kun menimme illalla nukkumaan, Kitarapoika käpertyi ihan kiinni minuun ja kuiskasi ujosti: I have never slept with a woman before. Tajusin, että hän todellakin tarkoitti konkreettisesti nukkumista, muusta puhumattakaan. Suutelimme ja koskettelimme, mutta kakkospesää pidemmälle emme päätyneet. Ja se oli ihan fine siitäkin huolimatta, että jouduin pistämään peliin koko itsehillintäni, etten olisi repinyt häneltä housuja jalasta ja ottanut, mitä niin kovasti olisin halunnut, semminkin kun hänen huulensa ja kätensä vaeltelivat rinnoillani ja vatsallani haparoiden, mutta niin hyvältä tuntuen.

Jo kotiuduttuani keskustelimme kyseisestä yöstä, ja sanoin suoraan, että olisin halunnut rakastella hänen kanssaan. Facepalm: niin hänkin olisi halunnut, mutta ei vain tiennyt, miten olisi ottanut seuraavan askeleen – ja minä puolestani en halunnut olla hänen ensimmäisellä kerrallaan se aloitteen tekevä osapuoli. Kitarapoika ei siis varsinaisesti halunnutkaan odottaa, kuten oletin; hän vain yksinkertaisesti ei osannut edetä. Daaammmmnnnnn!!!!

Päädyimme kuitenkin molemmat siihen johtopäätökseen, että oli ehkä puolin ja toisin ihan hyväkin, ettemme harrastaneet seksiä ensitapaamisellamme; nyt ainakin tiesimme, että tunteemme eivät perustuneet pelkkään himoon. Rakastella ehtisimme seuraavallakin tapaamiskerralla, joka on alustavasti sovittu ensi keväälle. Tuskin maltan odottaa – mutta aion odottaa kuten hänkin; niin paljon ehdin hurahtaa häneen sen vuorokauden aikana, jonka saimme viettää yhdessä. 

Aamulla heräilimme verkkaisesti vailla kiirettä; juttelimme, halimme ja suutelimme. Kitarapoika kurottautui ottamaan rannekorunsa yöpöydältä, otti käteni ja pujotti yhden omistaan siihen.

“That suits you really well. Wear it always, will you?”

Olisin muutenkin pitänyt rannekorua aina, sillä joka kerta kun katson sitä, se muistuttaa minua tuosta aamusta, Kitarapojan hymystä, unensikkuraisista silmistä, pörröisistä mustista hiuksista, ranskanvoittoisesta englannin aksentistaan ja pehmeästä äänestään; hänen tuoksustaan ja vahvoista käsivarsistaan ympärilläni. Osa “timanteista” on jo tippunut, mutta tällä hetkellä tämä koru on minulle rakkain ja kallisarvoisin esine ikinä, enkä edes halua ottaa sitä pois.

...Mutta koru on myös niin tiukkaan nyöritetty, etten yksinkertaisesti myöskään saa sitä pois.

Pages