Ladataan...
CougarWoman

“Hei tyttö!”

Käännyn Forumin kauppakeskuksen liukuportaiden alapäässä katsomaan taakseni, ja huomaan riemastuksekseni, että “tytöllä“ tarkoitetaan minua. (Tietyssä elämänvaiheessa tytöttelystä saattaa tulla jopa toivottua - työajan ulkopuolella siis. Mark my words.)  

Tytöttelijä on vanhahko nainen.

“Jos te vessoja etsitte niin ne on tuolla kolmannessa kerroksessa.“

Kieltämättä minä ja Poeka olemme hieman eksyneen oloisia; minä olen käynyt Forumissa viimeksi yli kymmenen vuotta sitten, Poeka pari vuotta takaperin yhden kerran.

“Voi kun on kiva nähdä noin rakastuneen näköinen nuoripari, tuli ihan oma nuoruus mieleen kun tuolla tavalla pussasitte äskein noissa portaissa.“

Vastaan jotain ympäripyöreätä ja yritän olla punastumatta samalla, kun tuuletan sisäisesti termiä nuoripari; meillä on kuudentoista vuoden ikäero, ja ainoastaan Poekaa meistä voi vielä hyvällä omallatunnolla kutsua nuoreksi.

Poeka katsoo minua kysyvästi: tunnetko sinä tuon ihmisen? Ravistan huomaamatta päätäni ja väläytän pienen kaikkiookoo-hymyn, ennen kuin käännyn takaisin naisen puoleen; tämä on pysähtynyt meitä vastapäätä, ja katselee meitä silmiään siristellen hyväntahtoisesti hymyillen.

“Niin, minä se täällä vaan yksinäni pyörin, päätin lähteä keskustaan kun lapsen ja lapsenlapsen piti tulla kylään, mutta peruuttivat viime hetkellä. Niin ajattelin että lähden shoppailemaan pitkästä aikaa! Mutta ei täältä oikein mitään tahdo näin vanhalle löytyä heh heh, minä olen jo yli seitsemänkymmentä! Mutta ei se haittaa, ihmisiä on kiva katsella myös!“

Ei nainen näytä läheskään ikäiseltään, ja kerron sen hänelle ennemminkin faktana kuin kohteliaisuutena.

“Nooh, äläs nyt! Mutta kyllä toisaalta jos menen yksin vaikka kahvilaan tai viinilasilliselle niin aina joku tulee heti juttelemaan, varmaan iskemään! Tuntuu, ettei oikein yksin enää uskalla mennä mihinkään, kun heti saa ei-toivottua seuraa.“

Naurahdan ja katson naisen tuikkiviin silmiin. Hetkeä myöhemmin niissä häivähtää suru.

“Niin, minähän olen nyt ollut jo jokusen vuoden leskenä. Se on vaikeaa olla yhtäkkiä yksin, mies meni varoittamatta. Lapsillakaan ei ole aikaa tulla usein käymään, minä sitten yritän keksiä itselleni tekemistä, niin kuin nyt tulin tänne Forumiin. Minullahan sitä aikaa olisi kun eläkkeelläkin olen.”

Minua käy naista sääliksi. Yksinäisyyden voi lukea kasvoilta, vaikka nainen yrittääkin olla pirteä.

“Niin harmi vaan kun ei oikein viitsi mennä yksin kahvillekaan kun tulee niitä kavaljeereja...”

Viiden minuutin päästä istumme kolmisin Fazerin kahvilassa vikkasti keskustellen; minä, parikymppinen turvapaikanhakija ja kantasuomalainen seitsemänkymppinen nainen. Nainen haluaa maksaa oman kahvinsa ja tarjota meillekin, mutta Poeka ei suostu, vaan maksaa mieluummin meidänkin kahvimme vähistä rahoistaan. 

Kun lähdemme naisen hyvästeltyämme jatkamaan shoppailukierrostamme Kampin suuntaan, Poeka pysäyttää minut kadulla ja rutistaa lujasti. “You have a good heart. This is why I love you.” Hän moiskauttaa mojovan suukon suulleni, naurahtaa ilmeelleni ja vetää minut ranteesta mukaansa, ennen kuin ehdin reagoida mitenkään. 

Ladataan...
CougarWoman

Kristaliina kirjoitti eilen tontillaan ystävistä ja ystävyydestä; siitä, että yhteydenpito ei ole (varsinkaan lapsiperheellisenä) aina niin helppoa, mutta että sydänystävät – ne muutamat - pysyvät vaikka ei päivittäin heidän kanssaan kommunikoisikaan.

Aloin miettimään omaa “ystävätilannettani”. Ne vähäisetkin jäivät sinne pääkaupunkiseudulle, ja kun muutin Ykkösmiehen perässä jouduin tilanteeseen, jossa liki kolmekymppisenä olin yhtäkkiä keskellä minulle ennestään tuntemattomia ihmisiä. Minulla ei ollut useamman sadan kilometrin säteellä ketään, jota olisin voinut tituleerata ystäväkseni.

Itseasiassa – Ykkösmiehen ollessa työmatkoilla (tuolloin useita viikkoja peräjälkeen) minun viikon kohokohtani oli perjantai-illan Skypepuhelu parhaan ystäväni kanssa. Otettiin viiniä ja lätistiin kaikesta maan ja taivaan välillä. Virtuaaliryyppäystä; laihahko kompensaatio kaikille niille viikonlopuille, kun huristelimme ympäri Helsinkiä taksilla ja mätimme Bottalla pilkun aikoihin poropizzaa aavistaen, että sekään ei pelasta tulevalta krapulalta.

Ystävä silti, edelleen. Aina. Välimatkasta huolimatta.

Pikkuhiljaa sitten tutustuin paikallisiin; Ykkösmiehen ystävien tyttöystäviin, naapureihin.

Ja olin uuden dilemman edessä.

Jos olet seurustelusuhteessa ja se ei toimi, voit vain sanoa että sori; tämä ei toimi ja olisiko parempi erota ystävinä (mikä siis tarkoittaa että pistetään suhde poikki eikä nähdä enää koskaan). Mutta miten dumppaat ihmisen, joka pitää sinua jopa hyvänä ystävänään, mutta jota et itse voi sietää silmissäsi?

Yhdellä näistä alkuaikojen uusista ystävättäristä oli tapana lainata minulta rahaa. Harmi vaan, ettei koskaan "muistanut" maksaa lainaamiaan rahoja (joita kipeästi olisin tarvinnut) takaisin.

Toinen oli patologinen valehtelija. Siinä vaiheessa kun tarina kertoi että hän oli tappanut karhun paljain käsin, aloin aavistella että nyt ei ehkä ihan se kirkkain lamppu enää vintillä valaise.

Kolmas oli puhelias; mutta ei puhunut mistään muusta kuin omista (parisuhde)ongelmistaan. Tajusin muutaman tapaamisen jälkeen, että niitten aikana en hymyillyt kertaakaan, ja että tapaamisten jälkeen olin poikkeuksetta erittäin ahdistunut. Aina piti puhua vakavia, ja vain hänen tilanteestaan. Hauskoja kahvitteluhetkiä ja kepeitä keskusteluja ei hänen maailmassaan ollut olemassakaan. Olin kuin laskiämpäri, johon kaikki kuona tyhjennettiin.

Neljäs päätyi jotenkin aina nolaamaan minut julkisesti valittamalla henkilökunnalle saamastaan palvelusta. Lounaalla tarjotussa leivässä oli liian kova kuori; vesilasissa oli näkymätön tahra ja kahvi oli kitkerää. Halusin aina vajota maan alle myötähäpeästä.

Viides, sinkkutyttö, oli niin keskittynyt omaan scorettamiseensa, että ollessamme viihteellä ei kiinnostanut mitä minä paikasta pidin; mikäli siellä ei ollut potentiaalisia poikaystäväehdokkaita, paikkaa piti vaihtaa lennosta. Vielä haastavamman tilanteesta teki sen, että tyttö oli itse ehkä kuutonen, mutta kelpuutti keskustelukumppaneikseen vain kiitettäviä. Ysi miinuskaan ei varmaan enää olisi kelvannut. Lopputulos: missään paikassa ei koskaan ollut potentiaalisia poikaystäväehdokkaita, sillä ne jotka tulivat juttelemaan, eivät kelvanneet; ja ne jotka olisivat kiinnostaneet, eivät puolestaan olleet kiinnostuneita.

Jossain vaiheessa tajusin, ettei minua voisi vähempää kiinnostaa tavata näitä "ystäviä". Perjantai-iltaisin pysyin mieluummin yksin kotona viinipullon ja Guitar Heron (!!) kanssa; keksin tekosyitä miksi en halua tavata, perun viime tipassa jo suunniteltuja menoja koska ei vaan huvittanut. Aloin jo epäillä että minussa on jotain vikaa; mikä todennäköisyys on sille, että kaikki hiljattain tapaamani ihmiset ovat minulle jotenkin vääriä? Miksi en tule kenenkään kanssa toimeen? Olenko tosiaan tilanteessa, jossa minulla on muka varaa valita, kenen kanssa vietän aikaani?

No totta munassa. Ei ole pakko, jos ei halua. Mieluummin sitten vaikka yksin.

Ja onhan minulla ystäviä. Ykkösmies. Kumppanini ja paras kaverini. Nörttipoika; rakastajani ja ystäväni. Yksi älyttömän teräväkielinen bloggaaja Savon seudulta, jota en kyllä koskaan ole nähnyt livenä, mutta jonka kanssa pidetään yhteyksiä Facebookin ja Whatsappin avulla - kutsu luokseni visiitille on yhä voimassa.

Ja se yksi leidi ja ex-kollega, joka asuu samalla paikkakunnalla ja johon luotan täydestä sydämestäni.

Naapurin pojatkin. Olisin yksinäisempi ja onnettomampi niitten "vanhojen uusien ystävien" seurassa.

Onko muilla samankaltaisia kokemuksia ystävyyssuhteista, jotka on pitänyt pistää poikki syystä tai toisesta? Miten handlasitte homman? 

Ladataan...
CougarWoman

Vaikka sitä kuinka uskottelisi itselleen että on kasvattanut tarpeeksi kovan ulkokuoren ja paatunut kaikkeen maailmassa vallitsevaan pahuuteen, kylmyyteen, tylyyteen ja julmuuteen, vastaan tulee joskus otsikko joka pysäyttää, tuo palan kurkkuun. Tällä kertaa kyseessä oli kauhajokelaisen koulupojan synttärijuhlat, joihin kukaan ei tullut.

Tuo juttuun liittyvä kuva (en tiedä onko vain kuvituskuva – mutta siitä ei ainakaan ole erillistä mainintaa); siinä on äiti leiponut ja laittanut monen sortin kakkua, juhlan kunniaksi pöytään valkoinen pöytäliina, kämppäkin varmasti viimeisen päälle siivottu vieraita varten. Ja poika varmasti herännyt synttäripäiväänsä onnellisena; iltapäivästä juhlitaan synttäreitäni – saan olla juhlien keskipiste! Jännittiköhän, että laulaisivatko vieraat, ujostuttaisiko. Mitä saisi lahjaksi.

Ja sitten kello tulee kaksi. Ehkä ne ovat myöhässä. Ei silti lakata uskomasta, että edes joku tulisi. Ei ennen kuin puoli yhdeksältä illalla: “Ei sitten varmaan kukaan tuu.” Lannistuneena, vihdoinkin uskonsa menettäneenä. Ei ehkä ollut luokkansa suosituin oppilas, ehkä koulukiusattukin. Mutta silti – ihan älyttömän julmaa.

Perhana, että korpesi. Ihan sielussa asti kiehui. (Toisaalta sitten kyllä vähän v*tuttikin - miksi tehdä asiasta noin iso numero; eikö se vaan vahvista pojan negatiivisia tuntemuksia tapahtuneesta?)

Ja sitten tajusin, että olen ollut ihan samanlainen kuin kutsuttuina tulematta jättäneet. Pahempikin, ja vanhempanakin. Ehkä joskus vieläkin. Tai ainakin olen seurannut vierestä, ollut puuttumatta liiankin usein. Mutta en aina.

Ala-asteella tosin mentiin vielä kaikkien synttäreille. Sen päänhajuisenkin, joka aina ällöröyhtäili korvan juuressa ja veti poninhännästä ja tuikki harpin piikillä kipeästi selkään. Mentiin ajoissa, vietiin lahja, käteltiin sisäänmennessä ja onniteltiin. Laulettiin epävireisesti onnittelulaulu. Lahjojen avauksen jälkeen hyökättiin herkkupöydän kimppuun ja nautittiin pöydän antimista kunnes vanhemmat potkivat sokerihumalaisen pentulauman pihalle purkamaan energiaansa kirkkiksen pelaamiseen.

Yläasteella itsekin koulukiusattuna pistin pahan kiertoon ja kiusasin luokkamme Jehovan todistajaa, kunnes tyttö purskahti itkuun. Liikuntatunneilla heitin tahallani kovan pesispallon kipeästi olkavarteen; tyttö pelkäsi palloa ja minua. Kiusaus kulminoitui rehtorin kansliaan, jossa tytön vanhemmat vetosivat minuun että lopettaisin kiusaamisen. Tämä tehosi. Tajusin, että olin mennyt liian pitkälle.

Lukiossa en enää ollut koulukiusattu; jonkin kosmisen megatsägän (ja sen, että pyrin lukioon eri paikkakunnalla) ansiosta kuuluinkin yllättäen lukion eliittiin – siihen ryhmään johon jokainen yritti pyrkiä; siihen jossa oli komeita urheilijapoikia. Minä ja ystävättäreni olimme porukan ainoat naispuoliset jäsenet, muut olivat seurustelustatuksen mukaan hangaroundeja ja wannebeita. Kiusasimme sitten yhtenä ryhmänä lukion vähemmän suositumpia opiskelijoita; osansa sai niin Jukka (nimi muutettu), jonka äiti vieläkin kotona voiteli leivät ja kuori perunat – mutta ei ilmeisesti patistanut poikaansa suihkuun – kuin “Kolmen Natsin Koplakin”; jälkimmäiset tietysti ikäänkuin proverbiaalisesti valelivat itsensä solvauksen bensalla ja odottivat, milloin leimahtaa (pojat olivat suuria kolmannen valtakunnan kannattajia, eivätkä peitelleet sitä).

Nämä lukiohylkiöt olivat mielestämme ansainneet sen, että heitä kiusattiin.

Eikö olisi vain voinut antaa heidän olla omassa rauhassaan?

Ketä "saa" kiusata? Olisiko natsit pitänyt jättää rauhaan ja näin jotenkin passiivisesti hyväksyä heidän sanomansa? 

Jos Jukka olisi kutsunut synttäreilleen, olisinko mennyt tai ilmoittanut, etten tule?

Kiusata muuten osataan varsin hyvin ihan aikuisikään asti. Muutama vuosi takaperin naapurin nuorempi poika (tuolloin ehkä häthätää parikymppinen) kertoi meille perjantai-iltana oluen rohkaisemana, että häntä kiusataan. Omassa kaveriporukassaan. Sovittuja menoja perutaan viime tipassa (menoja, joita hän on hehkuttanut jo viikkoja etukäteen), ilmestytään paikalle vain, jos naapurin pojalla on rahaa tarjota baarissa. Puhutaan paskaa selän takana. Päin naamaakin haukutaan.

Ehdotimme kaveriporukan dumppaamista; miksi jatkaa porukassa, joka vain tuo pahaa oloa? Eipä ollut helppoa pojalle hylätä koko poppoota – mutta ihmettelen vieläkin, miten vahva poika oli tehdessään sen. Ja miten kauan kiusaus jatkui vielä sen jälkeenkin. Pojat saattoivat “kylillä” kokoontua naapurin poikaamme väijymään, turpaansaannin uhka oli monesti todellinen. Sovittiin, että poika voi soittaa miehelleni koska tahansa mikäli tarvii apua.

Poika alkoi jo jättäytyä poiskin näistä kylätapaamisista; “ei mennä sinne, ne on kuitenkin siellä”. Viime kesänä mentiin silti; ei pienellä paikkakunnalla voi välttyä törmäämästä samoihin tyyppeihin. Ja siellähän ne olivat, johtajinaan ne pahimmat öykkärit; ne identtiset kaksospojat joita naapurin poika pelkäsi, vaikka painoi saman verran kuin nämä kaksi yhteensä. Tulivat uhkaavana rinkinä viereen seisomaan ja uhoamaan. “Vahingossa” tönimään. Naapurin pojalle tuli itku kurkkuun.

Meille riitti.

Mieheni nappasi toista ja minä toista kaksosta raivelista. Veimme pojat syrjemmälle puhutteluun kantapäät maata viistäen. Keskusteluun osallistui myös poikien myöskin paikalla ollut isäpuoli, joka näki poikapuoliensa vähemmän lempeän isolaation muusta ryhmästä – ja ällistyi miten kauan kiusaamista oli kestänyt, miten pitkälle se oli jo eskaloitunut. Ja tietysti meidän naapurin poika, se kiusattu, pääsi vihdoin kertomaan “aikuisille”, miten asian todellinen laita oli. Lopulta paiskasivat kättä päälle; isäpuoli vannotti naapurin poikaamme kertomaan, mikäli kiusausta vielä esiintyy. Kaksosten ilmeistä tosin jo näki, että tulevaisuudessa eivät enää tule kiusaamaan.

En voinut olla ajattelematta, sisältyikö kiusauksen lopettamispäätökseen kotiväkivallan uhka; isäpuolella oli partaa keskiverto-zz-topin verran, ja tatuointeja siihen malliin että tuli välittömästi sinihomejuustohimo; silmien katse yhtä ystävällinen kuin valkohailla. Mutta kiusaaminen loppui.

Pistettiinköhän kaksosten tapauksessakin paha kiertoon; kiusaavatko kiusaajat vain, koska heillä itsellään on paha olla? Vai ovatko jotkut ihmiset yksinkertaisesti vain todella, todella ilkeitä?