Ladataan...
CougarWoman

Disclaimer: sisältää suhteellisen graafista kuvailua keskenmenosta – ei herkille!

Toimitus nosti blogissaan maanantaina 2. helmikuuta monelle varmasti aran ja kipeän aiheen esille; miltä keskenmeno tuntuu? Luin Luomu-puolukan omakohtaisen kokemuksen; kävin katsomassa postauksensa linkkiä Nannan blogiin. Kurkkua kuristi. Kirjoitukset olivat kauniita, ja niin täynnä menettämisen tunnetta. Se jäi jotenkin kaivelemaan.

Olen itsekin kokenut keskenmenon. Mutta en sitä menettämisen tunnetta.

Oltiin oltu Ykkösmiehen kanssa jonkin aikaa hynttyyt yhdessä, ja juhlimme tuona aikana aika reippaasti sillä seurauksella, että pillereitten otto ei ollut ihan sveitsiläisen kellon tarkkuuden luokkaa (ja öh, myönnetään, joskus tuli humalaspäissään vähän salaa oksenneltuakin sillä seurauksella, että pilleristä tuli bumerangi).

Olin jo ihmetellyt useamman viikon, että miksi olut ei maistu entisen tapaan, ja miksi joka huikan jälkeen kuvotti. En kuitenkaan osannut laskea yksi plus yksi, vaan jatkoin entiseen malliin tahtiin, joka olisi pistänyt Patsy Stonenkin kalpenemaan ja kirjautumaan rehabbiin.

Sitten yhtäkkiä tavallisena tiistai-iltapäivänä, juuri ennen iltavuoroon lähtöä paikalliseen supermarkettiin (olin silittämässä työvaatteita) – älytön kramppi mahassa. Siis semmoinen kuukautiskipu, mutta potenssiin sata, jonka seurauksena menin sekunnissa kaksinkerroin kuin halpisaurinkotuoli, jos siihen istuu väärin.

Makasin lattialla, haukoin henkeä. Tunsin, miten jotain kosteaa ja lämmintä levisi housuissani. Yhtäkkiä tuli omituinen tunne.

Mun täytyy ponnistaa.

Quasimodotin itseni vessaan, ja istuin pöntölle. Ponnistus. Plops. Toinen. Plops. Huh.

Katsoin tuloksia. Näin verestä punaisessa vedessä noin tulitikkuaskin kokoisen möykyn, ja toisen, vähän hyhmäisemmän. Olin ihan ulalla – mitä helvettiä mulle oikein tapahtuu?

En tullut edes ajatelleeksi, että olin juuri saanut keskenmenon.

Sen sijaan tongin hyhmät pöntöstä ja tarkastelin niitä tarkemmin; lähestyin kehostani eksitoituneita lähinnä lääketieteellisellä kiinnostuksella. Jaa, tuo toinen näyttää vähän sammakolta nuijapäävaiheessa. Jaa, sillä on…hetkinen…mikä tuo musta on – silmä vai?

Siinä vaiheessa tuli vähän hiki, ja katsoin parhaaksi soittaa lääkärilleni.

“Joo, olet saanut keskenmenon. Se ensimmäinen on sun sikiö ja se ‘hyhmä’ on luultavasti istukka.” -- “Niin ei sun mihinkään kaavintaan tarvii tulla, kuulostaa siltä että kaikki tuli jo ulos.” -- “Juu vuotelemaan tulet, ellei viikossa ole ohi niin tulet sitten vielä tarkastukseen.”

Puhelun lopetettuani soitin toisen – työnantajalleni. Ilmoitin, etten tule, sillä olen juuri saanut keskenmenon.  Istuin vessan lattialla ilman housuja paljaalla kaakelilattialla ja törkin sikiötä vanupuikolla, jonka pää värjäytyi verenpunaiseksi. Tajusin kyllä, että se oli ollut alkava elämä. Mutta jotenkin se ei surettanut minua mitenkään. Ehkä olin sokissa. Tai ehkä se ei todellakaan surettanut, koska se meni kesken niin odottamatta; enhän edes tiennyt, että olin raskaana.

Vedin möykyn ja hyhmän pöntöstä alas. Ykkösmies oli ulkomaankomennuksella, joten typistin tekstiviestin. “Mä sain ilmeisesti just keskenmenon – kaikki muuten ihan ookoo, mutta verta tulee ihan perkeleellisesti. ” Vastaus piippasi heti.

”Aijaa, mä en edes tiennyt että olit raskaana. Hyvä että kaikki on olosuhteisiin nähden ookoo. Varovasti sen verenvuodon kanssa, tarkkaile.”

Eipä siitä sen enempiä koskaan kotona juteltukaan.

Töissä tarjosivat kriisiapua, jota en ymmärtänyt – jouduin tilittämään “tuntemuksiani” viimeisillään raskaana olevalle luottamushenkilölle, joka otti keskenmenoni vakavammin kuin minä itse; hän tuntui jopa olevan lievästi närkästynyt siitä, että en tuntenut tarpeeksi vahvasti. Ikäänkuin minun olisi pitänyt tuntea enemmän vain, koska tilanne sitä vaati. Luottamushenkilö itki, minä katselin vaivautuneena nurkkiin ja mietin, millä verukkeella voisin katkaista keskustelun lyhyeen. 

Tarjotun muutaman päivän sairausloman otin sen sijaan kiitollisena vastaan; työni oli tuolloin seisomatyö, ja verenhukka huimasi; “vuotelin” (lievästi sanottuna; tunnin välein vaihdettu supertamponi ja keskivertovauvanvaipan kokoinen yöside pitivät housut nippa nappa puhtaina) tasatahtia kuuden päivän ajan. Anemianestolääkkeeksi pistelin pinaattia ja maksalaatikkoa, ja lenkitin koiraa vähän varovaisemmin. 

Seitsemäntenä päivänä pystyin jo lenkittämään koiran tekemällä normaalin viiden kilometrin kävelylenkkimme, ja diagnosoin itseni toipuneeksi. Muistan tapahtuneen vieläkin hyvin, vaikka siitä on jo kymmenisen vuotta aikaa. Siltikään, edelleenkään, se ei sureta minua.