Ladataan...
CougarWoman

En ole aikaisemmin halunnut kertoa hirveästi Ykkösmieheni “parisuhdehistoriasta” - ihan vaan sen takia, että en ole halunnut käyttää sitä tekosyynä tai jotenkin puolusteluna omille valinnoilleni ja suhteelleni Nörttipoikaan. Mutta ehkä nyt on kuitenkin aika katsoa kolikon kääntöpuoltakin?

Olimme olleet Ykkösmiehen kanssa yhdessä vasta muutaman vuoden ajan. Olin kuitenkin muuttanut hänen paikkakunnalleen, hänen luokseen asumaan, jättänyt kaikki kaverit taakseni. Jaloissa pyöri innokas, yhdessä valittu koiranpentu, ensimmäisestä yhteisestä talostamme oli vihdoinkin saatu raivattua eksän viimeiset jäljet pois. Talo alkoi tuntua kodilta, ja arkielämä sujui hienoisia rahavaikeuksia lukuunottamatta mallikkaasti.

Ykkösmies oli tuona aikana kamalan paljon poissa kotoa töittensä puolesta. Silloinen pomo patisti työkomennuksille ja nämä suuntautuivat harmittavan usein rapakon taakse. Milloin mies oli Kentuckyssa, milloin Texasissa. Joskus jopa kuusikin viikkoa yhteen menoon; tuli välillä kotiin viikonlopuksi ja lähti uudelleen reissuun kuudeksi viikoksi.

Erään tuollaisen “viikonloppuvapaan” aikana, kun mies oli ulkohommissa, päätin aikani kuluksi surffailla netissä. Minulla ei tuolloin ollut omaa konetta, joten lainasin miehen läppäriä. Selaimen historia paljasti minulle uuden sähköpostiosoitteen, jota klikkasin uteliaana. Yhtäkkiä havaitsin olevani mieheni (minulle ennestään tuntemattomassa) sähköpostissa automaattisesta sisäänkirjautumisesta johtuen. Oho, ups. Halusin klikata itseni välittömästi ulos, mutta yhden sähköpostin otsikko sai minut muuttamaan mieleni.

"Missing you."

Nyt oli myöhäistä perääntyä. Klikkasin sähköpostin auki ja olin varsin pian jyvällä selkäni takana käydystä pelittelystä. Kymmeniä, ellei satoja sähköposteja rapakon taakse ja takaisin. Debbie (nimi muutettu) vuodatti sydäntään, kertoi ikävöivänsä. Mieheni komppasi: “I love you, I miss you too”. Viesteistä kävi myös ilmi, kuinka Debbie kaipasi minun silloisen poikaystäväni ja nykyisen aviomieheni vahvoja käsiä ympärilleen, huulia huulilleen. Heh, tuli ihan déjà vu meidän alkuaikojen viestittelystä, asuimmehan eri paikkakunnilla ja välimatkan takia tapaamisia pystyi järjestämään vain muutaman kuukauden välein, lähinnä miehen työkeikkojen yhteydessä.

“I love you.”

Jotenkin minua ei haitannut, että mieheni kävi panemassa jonkun minkälie trailer trash - Debbien kanssa työmatkoillaan. Mutta että mieheni sanoi rakastavansa tätä. Sydämeni paikalla oli kylmä kivi, veri pakeni kasvoiltani, luulin pyörtyväni siihen paikkaan. Johan meidän suhdetta parisen vuotta oli kestänytkin – miksi tämä ylipäätään yllätti, kun kerran mieheni oli yhä avoliitossa myös alkaessaan seurustella minun kanssani, ja oli samassa suhteessa aiemminkin syrjähyppyillyt ja jopa rakastunutkin naapurin rouvaan ja rouvakin kai häneen; yhteinen tulevaisuuskin oli visiirissä kunnes naapurin rouva hannasi ja palasi oman miehensä turvalliseen ja varakkaampaan syliin. Ai niin ja joku eteläamerikkalainen mallikin (tai itseään malliksi tituleeraava, miettii mielessään kyyninen ämmä) oli kai myös kuvioissa jossain vaiheessa.

Mies tuli ulkohommista ja tuli pokkana antamaan suukkoa poskelle. Näki samalla mitä koneella oli auki. Meni paniikkiin.

Totesin kylmän viileästi, että tämän kerran annan anteeksi, seuraavaa kertaa en. Että haluan tietää seuraavan kerran kun mies menee rakastumaan toiseen. Mies tietysti yritti selitellä; enhän nyt oikeasti rakasta, rakastan sinua, sanoin vaan kun on tapana. No niinpä minäkin varmaan olisin sanonut, ellen sitten olisi tosissani ollut taas vaihtamassa partneria hyvästä parempaan.

Jotkut läheisimmistä ystävistäni, jotka tietävät Ykkösmiehen historian ja tavan kompastua heppi edellä ensimmäiseen antoisaan naiseen tilaisuuden tullen, ovat kysyneet minulta miten voin vielä/ylipäätään luottaa Ykkösmieheen. Luottaa missä mielessä? Kuka voi koskaan olla sataprosenttisen varma, että oma kumppani ei petä (mikä kyseisessä suhteessa sitten pettämiseksi lasketaankaan)? Toiseen luottaminen on pelkästään uskonasia. On oma valintani luottaa, ettei hän rakastu toiseen.

Sanotaan, että tilaisuus tekee varkaan. Ellei kahli puolisoaan ranteesta patteriin, voi aina olla mahdollisuus, että hän lipsahtaa. Yllättävän useat miehet ja naiset pettävät tilaisuuden tullen. Pettureita on yhtä vaikeaa tunnistaa kuin sarjamurhaajia – ja jälkeenpäin sanotaan molemmista: siitä ei kyllä koskaan olisi uskonut. Pettäjäsivustot ovat pullollaan onnellisia perheenisejä ja –äitejä; Nörttipoika kertoi jälkimmäisistä - hänkin oli saanut useita kymmeniä yhteydenottoja sitä kautta. Ellei kirjaudukaan pettäjäsivuille niin firman pikkujouluissa voi lipsahtaa. Työmatkoilla on yksinäistä. Joskus tulee tilaisuus, jota ei vaan voi ohittaa. Saattaa kuulostaa katkeralta, mutta näin minä ajattelen, tämän minä olen oppinut elämäni matkan varrella ja sen sivupoluilla.

Nyt, vuosia myöhemmin, eri talossa, siinä yhdessä valitussa – ei enää eksien haamuja. Avioliitossa. Sitoutuneina toisiimme. Henkisesti ja tietoisesti. Ei lasten takia (sillä niitä ei ole eikä tule), vaan itsemme ja toistemme takia.

Ja ei, en (ainakaan tietoisesti) “kosta” Nörttipojalla. Mutta rehellisyyden nimissä on myönnettävä, etten ole huolissani tämänhetkisen sivusuhteeni paljastumisesta ainakaan kovin hirveästi. Minä en ole sentään rakastunut toiseen, minulla on aina se viimeinen ässä hihassa. Debbie.

Ladataan...
CougarWoman

Uusimmassa Trendissä oli mielenkiintoinen artikkeli pettämisestä; mikä lasketaan pettämiseksi, miten pettämiseen tulisi suhtautua, onko pettäminen suhteen viimeinen naula arkkuun vai peräti joillekin suhteen uusi alku. Artikkelin mukaan Osmo Kontulan mielestä etenkin alle viisikymppiset elävät romantiikan renesanssia; romanttinen rakkaus laitetaan kaiken muun edelle. "Ja jos rakastaa, päähän ei voi mahtua mitään pettämiseen viittaavaa."

Toisaalta taas Nykysuomessa on helppoa erota: "Tasa-arvoisessa Suomessa eroaminen ei aiheuta paheksuntaa tai ylitsepääsemättömiä taloudellisia vaikeuksia, joten huonossa suhteessa ei hukata aikaa." Naimisiin voi mennä hetken huumassa, ja jos ei tunnu hyvältä niin erotaan. Mikäli kumppani alkaa vuosien varrella miellyttää vähemmän, herätään huomaamaan että ruoho onkin vihreämpää aidan toisella puolella eikä hukata enempää oman elämän laatuaikaa epätäydellisen puolison kyljessä nyhjäten; mieluummin jaetaan tavarat ja lähdetään vehreämmille laitumille. Sarjamonogamistit saattavat elää koko elämänsä pätkäsuhteissa, kärsimättömästi etsien aina jotain vielä parempaa.

Minun mielestäni rakastaminen ja pettäminen eivät ole toisensa poissulkevia käsitteitä. Minä rakastan aviomiestäni, enkä todellakaan ole mennyt hänen kanssaan naimisiin vain ajan tappamiseksi tai koska bileet olivat hulppeat ja sai lahjoja. Menimme naimisiin sen merkiksi, että haluamme sitoutua toisiimme koko loppuelämämme ajaksi. Jos minulta olisi viisi vuotta sitten kysytty, lähtisinkö koskaan pettämään miestäni, olisin luultavasti nauranut kysyjän pihalle. Mutta viisi vuotta sitten seksielämämme oli tyydyttävää ja jopa suhteellisen vilkastakin. Näin ei enää ole.

Ennen kuin tein lopullisen päätökseni rakastajan hankkimisesta, pohdin pitkään eri vaihtoehtoja. Voisin olla fyysisesti uskollinen ja kärsiä, koska jään paitsi suhteen minulle tärkeästä aspektista. Tai voisin pakata kamppeet ja lähteä etsimään seuraavaa, viriilimpää kumppania. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntui minusta epäoikeudenmukaiselta, epärealistiselta ja etenkin väärältä: en minä naimisiin mennyt lähteäkseni lätkimään heti ensimmäisen rakkauden rypyn ilmaannuttua. Toisaalta taas en usko luterilaiseen kärsimykseenkään – uskon kyllä kovaan työhön, mutta ihmissuhteen ei pitäisi olla jatkuvaa kärsimistä, kärvistelyä, hiljaisia kyyneleitä tyynyssä kun toinen jo kuorsaa vieressä. Ei meitä kukaan koettele ja mikäli rakkauden polku on kivikkoinen, voimme itse vaikuttaa siihen, miten isoja murikoita tielle sattuu.

Sarjamonogamistit kopioivat nykyisen työkulttuurin myös ihmissuhteisiinsa: nykyään on ihan tavallista, että työpaikkaa vaihdetaan muutaman vuoden välein. Etsitään uusia haasteita, halutaan välttää rutiineita. Tavoitellaan jatkuvasti jotain parempaa; parempaa palkkaa, parempaa asemaa, parempia työsuhde-etuja. Ihminen ei ole enää uskollinen työnantajalleen, eikä työnantaja palkolliselleen – se on tulos tai ulos. Ihmissuhdetta puntaroidaan jatkuvasti samalla tapaa kuin uraa: jos toinen ei enää presteeraa optimaalisesti, rekrytoidaan parempi, nuorempi, innokkaampi; the one who gets the job done.

Kuten työtätekevän ihmisen urakehitys, myöskin pitkä parisuhde kehittyy, elää jatkuvasti. Siksi ajatus, että suhde junnaisi vuosikymmenestä toiseen alkumetrien pelisäännöillä, ei ole realistinen. Artikkelissa viitataan pelisääntöjen päivittämiseen: "se, mikä on voinut loukata nuorena, voi olla yhdentekevää vanhempana." 

Pidän itseäni yhä nuorena. Seksi ei ole minulle luksusta, se on Maslowin tarvehierarkiassa pyramidin pohjimmaisessa kerroksessa. Se on minulle yhtä tärkeää kuin ruoka ja hengittäminen: en voi enkä halua elää ilman sitä. Tiedostan kuitenkin, että näin ei luultavasti tule aina olemaan; ja että ehkä seksi jossain vaiheessa katoaa pyramidista kokonaan. Se, ettei mieheni enää halua seksiä, viestii minulle ainoastaan että hänen pyramidinsa pohjustus on erilainen. Tai ehkä hän haluaa seksiä, mutta ei vaimonsa kanssa. Se hänelle suotakoon. Pidän paljon tärkeämpänä sitä, että olemme toisemme sielunkumppanit, että heräämme silti joka aamu onnellisina yhdessä, että viihdymme toistemme seurassa loputtomiin, kuin sitä, että hän olisi minulle fyysisesti uskollinen. Pahaa ruokaa ei ole pakko syödä, jos vaihtoehtoja on. Näin en olisi koskaan ajatellut suhteemme alkuaikoina.

Kuten artikkelissa mainitaankin, "sitoutuminen ei kuitenkaan ole kumppanin sitomista vaan sitä, että päättää seistä rakastamansa ihmisen rinnalla niissä kuuluisissa ylä- ja alamäissä". Kumpi osoittaa enemmän uskollisuutta – se, että jättää toisen heti ensimmäisen ongelman ilmaantuessa, vai se, että seisoo kumppaninsa rinnalla vaikka tämä ei suoritakaan täydellisesti? Jos mieheltäni kysyttäisiin haluaisiko hän elää ilman minua vai minun kanssani, vaikka haenkin seksin muualta, hän valitsisi jälkimmäisen vaihtoehdon. Jos minulta kysyttäisiin samaa, vastaisin samoin.

Emme ole renesanssiromantikkoja, olemme realismiromantikkoja; tarpeeksi realistisia tietääksemme että olemme nyt parisuhteen uratikkaiden ylimmällä puolalla. Täydennämme toisiamme niin, että paremman ihmissuhteen olemassaolo on pelkkää utopiaa. Ehkä teoriassa mahdollista, mutta todennäköisyys sen löytämiselle on astronomisen pieni. Ja vaikka löytäisimmekin sen vielä_täydellisemmän_puolison, kuka sanoo että CV:mme riittäisi paikan täyttämiseen?
 
Lainaukset: Trendi 08-01-2014: "Vain sinun?"  
Artikkelin kuvaa käytetty Toimituksen luvalla.