Ladataan...
CougarWoman

Kaipaan Marokon ja Kitarapojan lämpöön.

Kaipaan niin kovasti, että rintaa puristaa ja sydämeen koskee.

Ei haitannut, että lämpötila kipusi päivällä neljäänkymmeneen asteeseen varjossa, ja laski yön pikkutunneilla vain vähän reilun kymmenen astetta. Ei haitannut, vaikka ei ollut edes ilmastointia ja toinen halusi nukkua lusikassa kaikesta hikoilusta ja nihkeydestä huolimatta. Ei haitannut, että huoneen suihku-vessayhdistelmä oli erotettu muusta huoneesta vain verholla.

Kahden enemmän tai vähemmän siveellisesti nukutun yön jälkeen Kitarapoika ehdotti, että meidän tulisi ehkä hankkia kondomeja. Kävimme kolmessa apteekissa (tai minä kävin, Kitarapoika odotti ujona autossa) ennen kuin tärppäsi. Tiedän nyt, että kondomit ovat ranskaksi préservatifs, ja että Marokosta saa sekä tavallisia että makuversioita.

Tyyni ja kuuma Marokon yö. Istumme terassilla majoituspaikan ainoina asiakkaina, omistajat ovat jo vetäytyneet omalle puolelleen. On pimeää; ei kaupungin valoja, vain joen loputon solina ja sammakkojen kurnutus. Taivas täynnä tähtiä, täysikuu luo kelmeää valoaan jostain vuoren takaa.  Täydellinen setup.

Kitarapoika on vetänyt minut syliinsä ja soittaa kaiuttimesta hiljaisella Pink Floydia. Hänen huulensa ovat kiinni niskassani juuri korvani alapuolella, ja hän kuiskailee laulun sanoja; jokainen plosiivi saa mielihyvän väreet juoksemaan ympäri kehoani.

Hän sivelee kädellään kevyesti kaulaani musiikin tahtiin, välillä käsi eksyy alemmaksi dekolteeseeni, mutta vain hetkeksi; se käy siellä kuin kiusoittelemassa vain palatakseen kaulalleni ja rintakehälleni. En tiedä voihkisinko turhautumisesta vai kehräisinkö mielihyvästä – kosketus tuntuu ihan uskomattoman eroottiselta; melkein sekoan hyvänolon tunteesta. Kappale tuntuu kestävän loputtomiin; toivon, että se kestäisikin. 

Hän ottaa toisella kädellään kiinni ranteestani ja siirtää käteni julkeasti jalkoväliinsä hyväilemään. Olen suunnattoman hämmästynyt ja kiihotun entisestään hänen aloitteellisuudestaan ja rohkeudestaan; hän on perusluonteeltaan hiljainen ja ujo – olin odottanut että joutuisin ottamaan itse ohjat käsiini hänen ensimmäisellä kerrallaan. (Toisaalta taas olin sanonut, että aloitteen tulee tulla häneltä – etten halua painostaa häntä mihinkään, mihin hän ei ole valmis. Kaikesta päätellen hän oli nyt enemmänkin kuin valmis.)

Biisi loppuu, Kitarapoika suutelee niskaani ja mumisee jonnekin niskakuoppaani, että mennään sisälle. Minua ei tarvitse käskeä kahdesti; kiirehdimme huoneeseemme.

Sängyllä suutelemme kiireettömästi, hyväilemme toisiamme lisää. Kitarapoika aloittaa huulillaan matkansa solisluultani ja päätyy jonnekin navan seudulle; sitten hän yhtäkkiä pysähtyy ja nousee polvilleen istumaan virnistäen hämillisesti.

“I don’t really know what I should do next!”

Naurahdan ja ehdotan, että josko otettaisiin ne vähätkin vaatteet pois, ja katseltaisiin sitten, mitä tapahtuu. Että kyllä luonto tikanpojan puuhun ajaa ja sitä rataa. (In Finland we have this saying…haha.)

Kohta tappelenkin kärsimättömästi kondomikääreen kanssa; se ei aukea sillä tavalla helposti ja sulavalla liikkeellä kuin mihin olen tottunut, vaan pikemminkin revin siitä hampaillani millin kokoisia paloja kerrallaan. Kitarapoika nauraa kärsimättömyydelleni, mutta keskeyttää vetääkseen syvään henkeä, kun rullaan vihdoin preservatiivin paikalleen.

Keskityn Kitarapojan nautintoon; onhan tämä hänen ensimmäinen kertansa. Huomaan, että hän pitkittää tarkoituksella; pysähtyy välillä, vetäytyy poiskin. Hän on hieman kömpelö ja satuttaa vähän, sillä työntää helposti liian syvälle. En kuitenkaan halua pyytää häntä ottamaan rauhallisemmin ja työntymään vähemmän syvälle, kipu on vähäistä ja nautinnollistakin. En halua, että hän joutuu tekemään kompromisseja omasta nautinnostaan ensimmäisellä kerrallaan.

En tiedä, kauanko olemme rakastelleet. Lakana allani on yhtenä nahkeana myttynä, hiukseni ovat liimautuneet kiinni päänahkaani hiestä niin märkinä kuin olisin juuri tullut suihkusta. Kitarapojan pitkähköt mustat hiukset ovat kihartuneet kosteudesta  ja sojottavat jokaiseen ilmansuuntaan; hänen ylähuulellaan maistuu suolainen hiki ja hänen vatsalihaksensa kiiltelevät. Lopulta hän ei enää pysty pidättelemään ja laukeaa erittäin verbaalisesti (!!!); hänen monologinsa kestää kauan eikä siinä ole päätä eikä häntää. Erotan muutaman kirosanan, pari nyyhkäisyä ja lukuisia darijankielisiä sanoja, joiden merkitystä en tiedä.

Hän lysähtää päälleni ja nauraa kaulakuoppaani pehmeästi, minä yhdyn hänen nauruunsa. Hän on lähes hysteerinen, höpöttelee päättömiä.

“I feel weird! Is it normal that I feel this weird? I feel all bubbly inside! Oh my god I have so much energy! Do you want to go out? What did I just say? How can you feel soooo good? Why didn’t we do this earlier? Did I tell you how much I love you? I feel a bit dizzy! I feel like I’m drunk! I want to do push-ups! Feel my heart! Is it supposed to be this fast? I love you soooo much!!”

Kitarapojan hieman rauhoituttua, annettuani puolivillaisen selityksen rakastelun tuottamien mielihyvähormonien jälkivaikutuksesta, päätämme siirtyä ulos “vilvoittelemaan”.

Joudun huutamaan Kitarapojan ovelta takaisin ja kehottamaan häntä laittamaan edes alushousut jalkaan ensin. Aika hyvin tyypiltä, joka ei ennen tätä iltaa ole häveliäisyyssyistä suostunut menemään ulos edes shortseissa. Sytytän savukkeen ja yllätyksekseni Kitarapoika nappaa sen sormistani ja vetää siitä pitkän henkosen. “A night of first times”, hän virnistää ja antaa tupakan yskien takaisin, laskee päänsä syliini ja halaa minua. Minä silitän hänen yhä kosteita hiuksiaan ja tukehdun onnellisuuteeni.

Kotiin palattuani laitan ensi töikseni Taiteilijalle viestin, etten enää halua tavata. En vaan pysty. En enää Kitarapojan jälkeen. En ehkä halua enää koskaan, ikinä, milloinkaan ketään muuta.

Ladataan...
CougarWoman

Ykkösmies lensi eilen melkein toiselle puolen maapalloa työnsä puolesta ja saapuu vasta muutaman viikon päästä takaisin. Avoin paluulippu ei spesifioi, milloin.

Valokuvaajan partneri sattuu olemaan torstaista lauantaihin “jossain muualla kuin kotona”.

Yksi plus yksi: Valokuvaaja tulee kyläilemään huomeniltana, ja olemme molemmat ottaneet perjantain vapaaksi töistä.

Olemme sopineet viikon selibaatista (so. kädet peiton päällä), joka kulminoituu (toivottavasti) molemminpuoliseen purkaukseen huomenna. Kikkailut ovat sen sijaan jatkuneet entisellä linjalla (eroottisissakin merkeissä), joten molemmat alkavat kiipeillä seinille. Valokuvaaja meditoi saavuttaakseen sisäisen rauhansa, minä raahaan koiraa pitkille lenkeille.

Valokuvaajan aikataulu kyläilylle on tarkoituksella jätetty auki; optioita on otettu niin yöpymisien kuin vierailujen kestojenkin varalle. Tämä, koska Valokuvaajalla on velvollisuuksia kotieläimien muodossa, mutta myös, koska Valokuvaaja on ollut vuosia sitten liikenneonnettomuudessa, joka on jättänyt jälkeensä pienoisen aivovamman (tämä tiedonmurunen on julkaistu Valokuvaajan suostumuksella). Vamma ei sinänsä haittaa normaalia arkea; mies käy töissä, harrastaa ja toimii muutenkin ihan “normaalisti”, joskin lääkkeiden voimalla; mutta uudet tilanteet ja virikkeet saattavat aiheuttaa väsymystä ja siihen liittyvää pääkipua.

Minä tietysti suunnittelen salaa pitkän kaavan mukaan; teen listaa aamiaistarpeista, suunnittelen, mitä laitan ruuaksi. Pohdin, milloin olisi sopiva hetki lämmittää sauna (jaa, se pitäisi vissiin pestäkin sitä ennen) ja laitan vierashuoneen sänkyyn uudet lakanat. Appivanhemmillekin pitää kehitellä joku meriselitys, etteivät vaan tupsahda yllätysvisiitille perjantaina.

Ja hei – mitämälaitanpäälle?!

Minua jännittää ihan älyttömästi, naurettavan paljon. Ja siltikin koko ajan hymyilyttää. Huomenna saan taas tuntea pehmeät huulet huulillani, tuntea hänen vahvat kätensä ympärilläni.

Valokuvaaja on ensimmäinen keholtaan vähän ronskimpi tapaus; niin Nörttipoika, Muusikko, kuin Finanssimieskin olivat hoikkia. Ei Valokuvaajakaan lihava ole, joskaan ei pyykkilautavatsainenkaan. Mutta on 190 cm pitkä, ja painaa kuulemma 90 kiloa. Näillä kriteereillä Valokuvaaja on painavin kumppani, mitä minulla on koskaan ollut; yleensä “mieheni” ovat painaneet vähemmän kuin minä. (Mikä ei sinänsä ole kauhea ihme, ottaen huomioon että elopainoni on joskus ollut kolminumeroinen luku...) 

Tämä on ensimmäinen kerta, kun minä olen se kevyempi osapuoli. En edes kymmentä kiloa, mutta kuitenkin melkein! Wohoo!

Jaa - mainitsinko muuten jo, että minua jännittää? Jännittää isolla J:llä. Päänsisäinen Pessimistipeikkoni purnaa, että jotain on pakko mennä pieleen, kun muuten kaikki on taas niin vaaleanpunaista hattaraa ja mansikkajäätelöä. Ehkä olemme fyysisesti toisillemme täysin epäsopivia. Ehkä kyllästymme toisiimme heti ensimmäisen session jälkeen. Tai ehkä Valokuvaaja kyllästyy minuun, kun taas minä hullaannun häneen toivottomasti. Ja menee ja feidaa. Vanha tuttu too good to be true -ilmiö.

Toisaalta taas - Valokuvaajaa jännittää ihan yhtä paljon. 

"Pelkään, että tuotan sinulle pettymyksen."

Minun on - kaikesta pessimismistäni huolimattakin - erittäin vaikeaa kuvitella, että Valokuvaaja voisi tuottaa minulle pettymyksen. Semminkin, kun minusta tuntuu, että jo hänen läsnäolonsa - seksi jopa poisluettuna - saa minut heikoksi. Että olen jo riippuvainen hänen kosketuksestaan, suudelmistaan, tuoksustaan. En minä kuvittele, että paikalle ilmestyy joku siitosori m*lkku sojossa, ja ottaa minut kaikissa eri asennoissa kymmeniä kertoja vuorokauden sisällä. Haluan tietysti harrastaa seksiä hänen kanssaan, mutta haluan niin paljon muutakin; sitä läheisyyttä, sitä yhdessäoloa. Luulen, että Valokuvaajalle on "ensikertalaisena" hieman epäselvää, mitkä minun odotukseni ovat. Ja jotenkin en osaa pukea niitä kovin hyvin sanoiksi kuulostamatta joko ällösiirappiselta tai tylyltä. Mutta luotan siihen, että kaikki vain loksahtaa paikoilleen, kun tapaamme; kun kosketamme toisiamme. 

Valokuvaaja on pyytänyt minua ottamaan "aktiivisen roolin" alussa. Uusi paikka ja tilanne ujostuttaa häntä; nyt ei ole kyseessä pienimuotoinen pussailu parkkipaikalla, vaan the whole shebang. Hän haluaa olla varma, ettei etene turhan nopeasti tai tee jotain, joka ei miellytä minua. Mutta myöntää kyllä toisaalta rehellisesti, että aktiivinen nainen on myöskin yksi hänen fantasioistaan. Mikäpä siinä. Toivottavasti minua ei ujostuta liikaa - eihän Puuman nyt sovi ujostella?!

Äh, miten tämä nyt on tällä kertaa niin kovin vaikeaa? Miksi perhoset lepattavat vatsanpohjassa päivä päivältä enemmän? Miksi melkein huimaa, kun lasken tunteja tapaamiseemme ja ajattelen hänen kosketustaan ja sitä, miltä partansa tuntuu kun suutelemme? 

Tämä on muuten tämän viikon viimeinen postaus – palaan maanantaina raportoimaan, oliko Pessimistipeikko oikeassa. Sillä välin keskityn hermoilemaan myös sitä, että hermostuttaako minua tavatessamme taas niin, että kulmakarvani alkavat vapista; ja teippaan iltaisin jeesusteipillä patakintaat käsiini, jotten vahingossa – unissanikaan - retkahda soololeikkeihin. 

Ai juu ja -

Ladataan...
CougarWoman

Flunssa on (melkein) selätetty ja arki jatkuu entiseen malliin. Viime viikolla oli aikaa ajatella ja muistella menneitä; aloin miettimään omaa ekaa kertaani, ja täytyy tunnustaa että hetken jouduin mieleni perukoita kaivelemaan ennen kuin muistijälki löytyi.

Se, että piti oikein miettimällä miettiä, johtuu varmaan sekä siitä, että tuosta kuuluisasta ekasta kerrasta on jo hmmm…kohta 23 vuotta aikaa; sekä siitä, että kyseinen kerta ei ollut mitenkään järisyttävä millään tasolla – ei romanttinen, ei ikimuistoinen, ei tulivuorenpurkausorgasmeja aiheuttava.

En itseasiassa edes muista ko. pojan nimeä. Enkä itseasiassa edes että tuliko sitä koskaan kysyttyäkään.

Oli vuosi 1991 ja peruskoulu oli saatu menestyksekkäästi päätökseen yli yhdeksän keskiarvolla. Olin läpi koulun melkoinen “hikari”, kiusattu läski (vaikka olinkin viimeisen vuoden aikana laihtunut ihan kiitettävästi), opettajien lellikki. Olin saman vuoden (?) maaliskuussa saanut RFSU:lta “seksitiedotteen” kuudennentoista syntymäpäiväni kunniaksi. Pamfletin mukana tuli kondomi. Vau. Kondomi löysi heti tiensä lompakkooni ja aloin haaveilla että pääsisin joskus sitä käyttämäänkin, mielellään ennen kuin parasta ennen – päiväys menisi ohi.

Parhaan ystävän (joka oli myös “hikari” ja itseasiassa meidän luokan priimus) kanssa alettiin suunnitella kielikurssia Englantiin, ja kun äitikin näytti vihreää valoa törkeän kalliille matkalle (“syödään sitten loppukesä puuroa, mutta kyllähän sinunkin on kieltä oppimaan päästävä”) matka lyötiin lukkoon.

Päätin jo silloin, että tulen menettämään neitsyyteni kyseisellä reissulla.

Asetuimme hyvin aloillemme; isäntäperhe oli mukava ja suhteellisen nuori (kolmekymppinen pariskunta kahdella pienellä lapsella) ja ennen kaikkea antoi meille täysin vapaat kädet tulla ja mennä mielemme mukaan. Muistan vieläkin, että perheen isä kuittasi kotiintuloaikoja koskevan kysymyksen sanomalla, että pitäähän tyttöjen antaa nauttia nuoruudestaan.

Ja minähän nautin.

Varsin pian tutustuimme muutamaan meitä vuotta vanhempaan tyttöön, jotka avustivat meitä väärentämään kielikurssipassimme yksinkertaisesti vain rukkaamalla syntymävuotemme kahta vuotta aikaisemmaksi. Simsalabim – emme olleetkaan enää 16, vaan 18! Pubeissa kysyttiin paperit vain näön vuoksi, eikä kukaan tuntunut välittävän ettei meillä ollut muuta ID-korttia kuin kielikurssilta saamamme.

Olin toki tutustunut alkoholiin jo heti rippikoulun jälkeen, ja silloin tällöin äidiltä salaa oli livahdettu kosteisiin bileisiin. Mutta en oikeastaan koskaan ollut ollut ihan hirveässä humalassa. Englannissa nauttimamme olut oli vahvempaa kuin mihin olin tottunut, ja ilta toisensa perään meni viihteellä muitten kurssilaisten kanssa. Joskus kurssin tutoritkin olivat mukana – hekään eivät välittäneet että olimme alaikäisinä baarissa.

Sitten yhtenä iltana riennoilta tarttui mukaan Poika. Oli minua 2 vuotta vanhempi ja semmoinen perus-britti kuninkaallisine hörökorvineen. Poika oli hauska (tai ainakin vaikutti hauskalta niissä promilleissa) ja illan vanhentuessa kaulailimme aika estottomasti paikallisessa yökerhossa. Muistan, että ehdotin että siirtyisimme läheiselle rannalle “happea haukkaamaan” (siis minä! Ehdotin!) ja poistuessamme iskin vielä silmää kaverilleni, huikkasin ohimennessäni suomeksi, että nyt se neitsyys menee. Kaveri oli vähän epäilevän näköinen, mutta ei estellyt sen enempää koska tiesi sen turhaksi.

Rannalla tuuli ja oli aika viileää; olihan vasta kesäkuun alku. Se ei menoa haitannut. Jossain vaiheessa kieriskelimme hiekassa ja suutelimme “intohimoisesti”. Petyin kun Poika kertoi että kerta tulisi olemaan hänen ensimmäisensä; olin tarkoituksella valinnut itseäni vanhemman kun ajattelin että kokeneen tulisi korkata.

Kaivoin RFSU:lta saamani kondomin lompakosta ja ojensin sen Pojalle kärsimättömästi. Sen verran olin pamfletista oppinut, että katsoin tarkasti miten Poika asetteli sen elimelleen; nipisti kärjestä ja huolehti että rullasi koko matkalta. (Hänkin oli varmaan saanut jonkinlaisen pamfletin, hehe.)

Ja sitten Poika oli sisälläni. Ei sattunut, kuten olin pelännyt. Eipä kyllä muutenkaan hirveästi mitään tunteita herättänyt (johtuen varmaan sisälläni huljuvan oluen määrästä). Ja oli ohi ennen kuin oli alkanutkaan.

Kiitin (!!) Poikaa, keräsin kamppeeni ja ilmoitin että menen takaisin kavereitteni luo. En nähnyt Poikaa enää koskaan.

Jälkeenpäin mietin, olisiko sitä neitsyyttä kuitenkin pitänyt säästää “jollekin josta välittää”, mutta tulin siihen tulokseen, että näin oli parempi. Olin tuohon aikaan niin tavattoman epävarma itsestäni ja omasta kehostani; nyt ei tarvinnut stressata että lakkaako se rakastamasta minua kun näkee ryllimahani, tai että olenko huono sängyssä.

Seuraavana aamuna sänky oli täynnä hiekkaa, jota kostea kehoni oli liimannut itseensä. Niitä hiekanjyviä löytyi vielä päiväkausia eteenpäin mitä mielenkiintoisimmista paikoista, joita en tässä erikseen viitsi lähteä erittelemään. Olin ehtinyt tuhertaa tuhannen kännissä päiväkirjaani lyhyen mutta ytimekkään merkinnän ennen kuin olin vaipunut juopuneen uneen:

“Perkele, minä olen nyt nainen!” 

Rantautunut hylje kieriskeli hiekassa.