Ladataan...
CougarWoman

Postauksen kuvat random-lomamatkasnäppejä omalla ja mutsin kännykkäkameralla. Anteeksi huono laatu.

Lily lanseerasi jokin aika sitten #MuhkuraManifesti -kampanjan, jossa hyökätään nykyään vallitsevaa selluliittihäpeää vastaan. Tämä on luonnollinen jatkumo kehopositiivisuudelle; miksi me, etenkin naiset, tunnumme käyttävän suuren osan voimavaroistamme siihen, että huolehdimme siitä, miltä näytämme muiden silmissä?

Muistan, kun viime kesänä himmailin pahaa-aavistamatta eräällä Helsingin biitsillä. Seuralaiseni oli mennyt ostamaan meille juotavaa, ja minä kahlasin rantahiekassa, kun minua lähestyi nuorehko ("timmi") nainen.

“Hei mahtavaa että säkin olet täällä ihan bikineissä tosta vaan! Että niinku mitä välii mitä muut ajattelee! Jej bodypositiivisuus!”

Olin siinä tilanteessa vähän että no, en mä nyt mitään statementtiä ollut varsinaisesti tekemässä, enkä edes suuremmin ollut uhrannut ajatusta sille, että minä bikineissä olisi jonkin luokan manifesti. Mutta joo, sittenpä tiesin.

Nainen varmaan tarkoitti ihan hyvää, mutta ööh, kyllä mulle tuli siinä tilanteessa vähän semmoinen olo, että pitäisiköhän mun sittenkin varmuuden vuoksi hävetä mun kroppaa.

Onneksi seuralainen palasi ja kaappasi takaapäin karhunhaliin ja suukotti niskakuoppaa ja kutsui kaunokaiseksi, ja unohdin koko vahinkomanifestini, huuhtelin näennäisesti viattoman kommentin jättämän karvaan maun suustani kulauksella jääkylmää kolajuomaa ja hymyilin kesälle ja ihan kaikelle. 

Kun paketissa on tarpeeksi kuoppaa ja muhkuraa muutenkin, en ole jotenkin koskaan tullut edes ajatelleeksi, että sitä selluliittiakin pitäisi nyt erikseen hävetä. Aina mun reidet ovat olleet muhkuraiset, ja lämpötilan vaihtelut (kuumasta kylmään, kuten saunan jälkeen) vielä erikseen koristelevat ne selluliittimuhkurat punaisin läikin. Että varmasti oikein erottuu. Polka dot thighs.

Mulla on ollut ns. luumusukat jalassa niin kauan, kuin jaksan muistaa. Ja ne ovat osa minua. Ehkä minun olisi vaikeampi hyväksyä selluliittia, jos olisin muuten älyttömän timmissä kunnossa? En tiedä, sillä en ole. Mutta hyväksyy sitä tai ei, siellä se muhii ja muhkuroi joka tapauksessa, eikä ole mitään sekunnin poppaskonstia, millä sen saisi pois; miksi siis tuhlaisin aikaani murehtimaan jostain, jolle en yksinkertaisesti voi mitään?

Olen ollut siitä onnellisessa asemassa, että esimerkiksi mun seksipartnerit eivät ole koskaan sanoneet mitään ilkeää mun kropasta. Kukaan ei ole huomauttanut, että hei sun tissit roikkuu ja on eri paria; tai että onpas toi sun perse just tommonen tyypillinen suomalainen littaperse. Kukaan ei ole sanonut että reiteni saisivat liito-oravankin kateelliseksi venyvällä nahkallaan, tai että kuinka kätevää on kun jenkkakahvoista saa hyvin kiinni pistellessään takaapäin menemään.

Sen sijaan vatsankumpuani on silitelty ja napaani suudeltu; minut on vedetty takaapäin lusikkaan ja sivelty lantioni kaarta ja kerrottu, että se on kauneudessaan ylivertainen.

Ylipainoiseksi, keski-ikäiseksi naiseksi mulla on siis luultavasti aika hyvä itsetunto, ja myönnänkin, että nuorten rakastajieni kehumiset eivät sitä ole juurikaan lytänneet. Vaikka toki vielä keskitynkin siihen, että haluan myös näyttää huolitellulta muhkuroineni päivineni, olen havainnut, että viime vuosina olen ennemminkin halunnut keskittyä siihen, minkälainen olen ihmisenä. Huolehdin itseasiassa enemmän siitä, etten loukkaa ketään tahattomasti, kuin siitä, että vilahtaako selluliitti inasen liian lyhyen mekonhelman alta.

Koska siis eihän meitä kukaan oikeasti arvota sen mukaan, kuinka paljon selluliittia meidän reisiimme on kertynyt? Ei kukaan ole ikinä sanonut että hei onhan toi Puumis muuten ihan kiva tyyppi, mutta noi sen selluliittireidet on niin karseet, että en halua enää olla sen kaveri?

Jos minut on joskus arvotettu huonoksi tyypiksi, niin eiköhän se kuitenkin loppupelissä johdu siitä, että olen – tietoisesti tai tiedostamatta – ollut jotakuinkin todella mulkku persoona.

Niinpä aion jatkossakin ihan kaikessa rauhassa hyllytellä menemään polka dots -luumusukissani ja hymyillä kaikille vastaantulijoille. Minä olen onnellinen juuri tällaisena kuin olen; minun kumpuni, muhkurani ja selluliittini tekevät minusta juuri minut. Täydellisyys on tylsää joka tapauksessa; ne pienet säröt siinä kirppikseltä ostetussa 60-luvun mummonkahvikupissakin tekevät siitä juuri omanlaisensa, uniikin. 

Ja hei – jos nyt joku vielä oikeasti jostain kumman syystä tuntee lapsellista tarvetta arvostella toisen ulkonäköä, niin kehottaisin ensin katsomaan peiliin ja sen jälkeen varaamaan aikuistumisen pikakurssin. Koska oikeesti mitä välii.

Share

Ladataan...
CougarWoman

Tänään on virallisesti Älä laihduta –päivä!

Asialla on Syömishäiriöliitto jäsenyhdistyksineen, ja päivän tarkoituksena ravistella vanhoja, laihduttamiseen ja painoon liittyviä kompulsioita. (Kiteytettynä tämän vuoden teemasta ja Älä laihduta -päivän teeseistä myös Ninan blogissa, josta tämän bongasinkin - käväiskääpä lukemassa!)

Minulla on aina ollut hankaluuksia kehoni kanssa. Olen oikeastaan koko ikäni ollut ylipainoinen – joskus enemmän ja joskus vähemmän – ja olen varmasti kokeillut kaikkia mahdollisia dieettejä ja laihdutuskuureja. Näistä kaikista muistan lähinnä jatkuvan päänsäryn, näläntunteen ja huimauksen; yksi mikälie sairaaladieetti herätti minussa jopa jonkun epäspesifisen kurkkutulehduksen (juuei sitä toista epäspesifistä tulehdusta haha), josta edes lääkäri ei tiennyt, mikä se oli. 

Lääkärin ensimmäinen neuvo minulle kuitenkin oli: nyt lopetat heti tuon kummallisen pinaattimunadieetin, ja alat syödä kuten oikea ihminen.

Tänään olen oikeasti sinut itseni ja kehoni kanssa. Päätin reilut kaksi vuotta takaperin nimittäin, etten enää ikinä laihduta/ala laihdutuskuurille – viimeinen tietoinen painonpudotukseni oli kymmenen kiloa kymmenessä viikossa ennen Aussie Blog Awardseja vuonna 2014. Olen aikuisikäni aikana painanut kaikkea väliltä 66 – 109 kiloa, joten ikuinen painon kanssa jojottaminen on tuttua.

Päätin lopettaa itseni rankaisemisen, pakonomaisen syömisten vahtimisen, kaikesta hyvästä kieltäytymisen ja itseensä pettymisen, kun vaaka ei näyttänytkään odotettua pudotusta, vaikka kuinka oli tehnyt parhaansa ja järsinyt selleriä synttäreillä kun toiset herkuttelivat kermakakulla.

Päätin luopua siitä mentaliteetista, että jokainen suupala on ensin ansaittava liikunnalla. Ja siitä maanisesta vaa’alla käymisestä joka aamu samaan aikaan aamupissan jälkeen ja alasti, uloshengittäen. Päätin lopettaa jatkuvan kärsimisen sen takia, etten ollut niinsanotusti mallinmittainen, ja siksi en kyllin hyvä tai kelpo ihminen.   

Päätin yksinkertaisesti lopettaa syömisen kautta tapahtuvan painonhallinnan kausiluontoisuuden ja tehokuurimaisuuden, ja sen sijaan muuttaa pysyvästi ruokatottumuksiani (tästä lisää täällä – käytän termiä dieetti, mutta varmaan vain siksi, että tuolloin en vielä tiennyt, että aion jatkaa samalla linjalla).

Nykyään, sen sijaan, että rankaisisin itseäni tehodieeteillä, syön kokonaisvaltaisesti hyvin ja terveellisesti – ja oikeilla annoskooilla, näkemättä nälkää. En pelkää välillä herkutella vaikkapa noutopizzalla, sillä elämästä on myös nautittava; tärkeintä on ottaa se terveellinen ruoka itseisarvoksi, josta sitten poiketaan herkuttelemaan sen sijaan, että mässäilisi pääsääntöisesti vain rangaistaakseen itseään joillain hemmetin itudieeteillä.

Kyllä – olen edelleenkin ylipainoinen. Mutta painoni ei ole näinä yli kahtena vuotena heilahdellut kahta kiloa enempää suuntaan tahi toiseen.  Ehkä joskus tulee tarve pudottaa lisää kiloja; ehkä teen sen lisäämällä liikuntaa – tai ehkä koko tarvetta ei tulekaan.

Mutta yksi asia on varma: laihdutuskuurille en enää ala. En ikinä. 

Share

Ladataan...
CougarWoman

Istuin toimistolla ja satuin katsahtamaan ulos ikkunasta samaan aikaan, kun sitä ohitti reipas ja harmaahapsinen sauvakävelijöitten armeija. Naisilla oli raikas puna poskilla - sellainen, jonka saa vain raittiista ulkoilmasta - ja he nauroivat kävellessään; joku leideistä oli ilmeisesti tokaissut jotain koomista.

Vääräleukainen, minua nuorempi miespuolinen kollegani seurasi katsettani, ja tokaisi:

“Noh, ei enää kuukauttakaan, niin voit liittyä joukkoon!”

En ole salaillut ikääni koskaan, ja kaikki kollegani tietävät, että täytän piakkoin neljäkymmentä vuotta. Minulla ei ole ikäkriisiä. Ei ole. Ja työtoverini tietävät sen – muuten tuommoinen heitto olisi ollut vähintäänkin tulenarka. Yhdyin siis osaston nauruun ilman väkinäisyyttä.

Minä itseasiassa odotan syntymäpäiviäni. Niissä ei ole mitään synkkää; päinvastoin. Olen harjoitellut tulevaa vanhenemista tituleeraamalla itseäni jo viimeiset puoli vuotta nelikymppiseksi. Ja itseasiassa se on rajapyykki, jonka haluan ikuistaa.

Ykkösmies on järjestänyt minulle syntymäpäivälahjaksi burlesque-kuvauksen. Tiedän, että kehoni on kaukana täydellisestä; mutta tiedän myös, että se on nyt kauniimpi kuin vaikka viitisen vuotta sitten, ja varmasti kauniimpi kuin sitten, kun täytän kuusikymmentä. Haluan katsoa kahdenkymmenen vuoden takaista itseäni, ja olla tyytyväinen, että kuvat otettiin.

Burlesque-kuvauksen jälkeen on iltaohjelman aika. Ykkösmies järjestää minulle yllätysjuhlat, jotka eivät tietenkään ole yllätys, sillä en siedä yllätyksiä kovinkaan hyvin. En voisi kuvitella mitään kamalampaa kuin istua pieruverkkareissa sohvalla tukka einsteinkampauksella, ja tupa täyttyisi yhtäkkiä juhlapukuisista ystävistä. Haluan valmistautua, olla parhaimmillani; näyttää, että olen vielä “tässäkin iässä” ihan salonkikelpoisen näköinen.

Minä nimittäin tiedän, että olen nyt, nelikymppisenä, naisellinen ja haluttava; kauniskin. Minkä painovoima varastaa, sen itsetunto antaa takaisin; ja niin kaikki pysyy aina balanssissa.

Minä tiedän sen, mutta se unohtuu niin kovin helposti niinä hetkinä, kun hellät kosketukseni torjutaan selänkäännöllä. Ja se tekee joka kerta ihan yhtä kipeää.

Ei meistä näy päällepäin, että emme  harrasta seksiä päivittäin, viikottain tai edes kuukausittain. Kukaan ei minua katsoessaan näe, että olen viimeksi ollut intiimisti oman aviomieheni kanssa viime vuoden lokakuussa. Olemme edelleen onnellisia niin kaksin kuin porukassakin; me kaksi ihmistä, joilla on yhteinen mieli. Joskus ystävättäreni puuskahtavat hieman kateellisinakin, miten onnellinen minun täytyy olla, kun olen löytänyt sielunkumppanini; ja miten hyvin me täydennämme toisiamme.

Niinhän me täydennämmekin. Todella, todella usein käy niin, että sanomme saman asian täysin samaan aikaan ja samoilla sanoilla. Naapurin vanhempi poika kutsuu meitä siksi kaksosiksi. Se on hänen mielestään joskus jopa hieman pelottavaakin; että voimmekin olla niin samalla aaltopituudella.

Miksei se aaltopituus sitten kanna makuuhuoneeseen asti? 

Share