Ladataan...
CougarWoman

Minä käytän joka aamu tälläytymiseen ihan älyttömästi aikaa. Luulen, etten edes juuri liioittele sanoessani, että ehostukseeni vierähtää helposti puolikin tuntia; ja hiusten laittoon vähintään kaksikymmentä minuuttia. (Sain joululahjaksi suoristusraudan, jolla paradoksaalisesti teen marilynmaisia kiharoita.) Tähän kun lisätään vielä kiireetön aamiainen ja sen jälkeinen pakollinen kahvi+savukerituaali, sekä yleinen haahuilu, olen helposti melkein kolmea tuntia pidemmällä, kun tulee aika lähteä töihin. 

Oi, kuinka kadehdinkaan ihmisiä, jotka pomppaavat sängystä ylös, sipaisevat hiukset nutturalle samalla hampaitaan harjaten, ja pitelevät jo noutolattea kätösissään ratikkapysäkillä varttia myöhemmin. Oma luonnonkauneuteni kun lähinnä kirvoittaa läheiset kyselemään, olenko vakavasti sairas. 

Miltä näytän omasta mielestäni tämän joka-aamuisen rituaalin jälkeen, kun katson itseäni peilistä:

Miltä näytän Ykkösmiehen mielestä (ja tämä mielipide on myös tuotu julki, useasti): 

Miltä näytän omasta mielestäni, kun katsoin itseäni ensimmäistä kertaa peilistä töissä: 

Näillä mennään. 

Ladataan...
CougarWoman

Tämän postauksen kommenttikentässä epäiltiin – taas kerran – blogini aitoutta. (Huokaus.) Perusteeksi blogini epäaitoudelle esitettiin muun muassa seuraava lause:

“Ei ne lihavat naapurintädit taida olla naapurinpoikien himon kohde ihan oikeassa elämässä.”

Sen enempää ottamatta kantaa blogini autenttisuuteen  – johan joku vakilukijanikin ehti todeta, että mitä väliä sillä, onko faktaa vai fiktiota, kunhan on viihdyttävää – haluan kuitenkin pysähtyä tähän lauseeseen.

En tiedä, onko vika minussa vaiko kommentoijassa itsessään, mutta minun mielestäni on surullista elää maailmassa, jossa edes se lihava naapurintäti ei hetkeäkään voisi kuvitella olevansa juurikin sen komean naapurin pojan himon kohde.

Mistä sitä kukaan tietää, kuka ketäkin himoitsee.

Minä esimerkiksi olen huomannut himoitsevani pitkiä ja laihoja, seksin saralla kokemattomia nörttipoikia. Olen myös huomannut, miten suurena yllätyksenä tämä heille tulee; heistä on vaikeaa uskoa, että joku ihan oikeasti himoitsee heitä, pitää heitä ihanina. Miksi? Miksi ihanat nörttipojat eivät katso itseään peilistä hymyillen ja iske itselleen silmää, miksi he eivät uskalla mennä puhumaan naisille baarissa? 

Minun mielestäni on surullista, että ihminen arvotetaan "julkisesti" pelkkien fyysisten avujensa perusteella; että ihminen kategorisoidaan yleisten mallien ja käsitysten mukaan joko himottavaksi tai rumaksi ja siten epähimottavaksi. Että tässä maailmassa suurin osa ihmisistä tuntee olevansa…mitä? Vähempiarvoisempi ihminen? Vähemmän ihminen?

Okei – on ihan ookoo että meillä on tiettyjä ulkonäöllisiä, henkilökohtaisia preferenssejä. Minullakin on, vaikka olenkin ylipainoinen. (Niin, ajatelkaa nyt - läski JA vielä kranttu! Ettäskehtaa!) Voin jopa sanoa, että minulla on tiettyjä kriteerejä esimerkiksi uutta seksipartneriani valitessani. Se on ihan ymmärrettävääkin, jokaisella on oma henkilökohtainen mieltymyksensä. Mutta se pidetään yleensä henkilökohtaisena.

Metsään mennään ja pahasti siinä vaiheessa, kun aletaan arvottamaan toista ihmistä "julkisesti" omaan  tai yleiseen kauneuskäsitykseen vedoten. Kyllä minun mielestäni lihavien naapurintätienkin täytyy pystyä ajattelemaan, ettei olisi mahdotonta olla sen naapurin pojan himon kohde. Että se itseasiassa voisi olla ihan täysin mahdollistakin.

Että se naapurin 20-vuotias, sixpackin omaava nuorukainen, olisikin oikeasti niin viehtynyt siihen naapurintädin persoonaan, ettei ulkokuorella ole enää niin väliä. Että se naapurin komea poika oikeasti olisikin jo pidemmän aikaa fantasioinut, miltä tuntuisi upottaa piikkitukkainen pojanpäänsä noitten uhkeitten rintojen väliin, ja antaa 15 vuotta vanhemman naapurinrouvan opettaa - ja kunnolla! minkälaista seksi on. Ja että se ottaisi sille vielä uusinnan muutamaa viikkoa myöhemmin. Tämmöistäkin on tapahtunut. Ihan oikeasti. Olin nimittäin itse paikalla. 

Science fiction on tarkoituksella epäuskottavaa, fiktiota, kuten nimikin jo sanoo. Lihavien naapurintätien, laihojen nörttipoikien tai lyhyiden kaljujen himoamisessa ei pitäisi olla mitään epäuskottavaa. Että avaruusolento laskeutui lentävällä lautasella pihalleni viime yönä – okei, tätä sopii epäillä. Mutta että ihminen ei voi himoita toista ihmistä, koska tämä on tietyn näköinen…ei. Minä en halua epäillä sitä ikinä. Ja myös: koska minun päähäni ei yksinkertaisesti mahdu, että joku ei voisi himoita minua, yllättävän useat ihmiset himoitsevat minua. Siinäpä mantra kaikille heikon seksuaalisen itsetunnon omaaville. 

Ja siltikin – maailmassa on sekä rumia että kauniita ihmisiä. 

En vain enää puhu ulkonäöstä. 

Puumalla meinasi nyrjähtää aivot tätä pohtiessa.

Ladataan...
CougarWoman

Ruokakaupan Pojan iltavisiittiä seuraava aamu oli kuulas ja täynnä värejä. Työmatkalla lauloin täysin palkein Bowien Space Odditya, jota olin fanittanut yläasteelta saakka. Muistin vielä sanatkin. Hymyilytti. Tunsin olevani taas elossa; olin taas saanut tarvitsemani annoksen.

Työpaikalla eksyin Ruokakaupan Pojan Facebook-sivuille. Kuvia Pojasta äitinsä kanssa shoppailemassa (“Selfie mutsin kanssa, shoppailu on kivaa!”); isänsä taggaama kuva hänestä ja Pojasta maratonin maalissa (“Maailman paras poika!”).  Äitinsä päivitys, jossa Poika laittaa ruokaa (“Ihanaa, kun raskaan työpäivän jälkeen voi käydä valmiiseen pöytään”), toinen, jossa kehutaan Pojan järjestämää yllätysretkeä päihderiippuvaisille (poika opiskelee kyseistä alaa, on parhaillaan työharjoittelussa).

Hymyilin yhä, mutta samalla minua alkoi…ahdistaa.

En minä pysty tähän.

Olin profiloinut Pojan peluriksi, turhamaiseksi ja hieman yksinkertaiseksikin. Putosin pinnallisuuden sudenkuoppaan, kun ajattelin, ettei niin hyvännäköinen ilmestys voisi olla muuta kuin kiiltokuva; ettei Pojasta löytyisi mitään syvällistä tai herkkää. Minä, joka olin aina toitottanut, että ihmisessä on niin paljon muutakin kuin pelkkä ulkokuori, arvostelin Poikaa vain ja ainoastaan sen perusteella. 

Mitä kauemmin klikkailin perheensä Facebook-sivuja, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että en halua ottaa riskiä. En halua olla se nainen, joka muuttaa empaattisen ja herkän Pojan kyyniseksi ja kylmäksi. En halua, että Poika on minun takiani tunteitten labyrintissa, joka on täynnä vain umpikujia. Haluan, että erosta ehkä hieman katkeroitunut Poika voi taas kasvaa eheäksi löytämällä itselleen uuden, ikäisensä tyttöystävän; eikä panemalla itseään puolta vanhempaa, naimisissa olevaa naista.

Ehkä annan itselleni liikaa krediittiä. Ehkä Ruokakaupan Poika pystyisi handlaamaan tunteista erillään olevan seksin. Mutta en voi tietää sitä varmaksi. Enkä halua tulla tietämään, että olin väärässä.

Kerroin Ruokakaupan Pojalle, etten voi enkä halua jatkaa “suhdettamme”. Poika otti uutisen vastaan siipi hieman maassa, mutta ymmärsi.

“Ehkä parempi näin, olisin voinut kiintyä suhun liikaa.”

Tilaisuus ottaa salarakkaaksi parikymppinen urheilijapoika, joka on kaiken lisäksi sinkku ja aina valmiina seksiin jos minun kalenterissani on siihen aukko. Komea, hyvin varusteltu nuorukainen, joka osaa myös olla vähän höpsö ja haluaa söpöstellä sessioiden välillä.

Ja Puuma kieltäytyy.

Olenko tulossa hulluksi? 

Pages