Ladataan...
CougarWoman

Stereot huutavat volyymit kaakossa. Jim Morrison laulaa ihmisistä, jotka ovat outoja. Minä makaan sohvalla nilkkapituisen hameen alta pilkottavat jalat ristissä pikaisesti hutaistut letit päässä ilman rintaliivejä, alushousuja tai meikkiä, ja luen puolihuolimattomasti Lagercrantzin kirjoittamaa jatkoa Millenium-trilogialle englanninkielisestä pokkarista.

Haistan suitsukkeen levittämän tuoksun vahvana ja miellyttävänä; siitä tulee mieleen 70-luvun Christiania ja hippikommuunit, joihin kumpaankin olen liian nuori ollakseni voinut kokea ne henkilökohtaisesti. Mietin, kuinka voimakkaasti mahdan tuoksua seksiltä.

“When you’re strange, faces come out of the raiiinnn”

Taiteilija päästää sisäisen Morrisoninsa ulos ja ulvoo täysin keuhkoin biisin mukana. Hänellä on toisessa kädessään valkoisen t-paidan puolikas, joka näyttää siltä, kuin yksisarvinen olisi yökännyt sille sateenkaarioksennuksen, ja toisessa kädessään työkalu, joka näyttää minun silmiini kakkulapiolta, mutta on kuulemma joku maalausveitsi.

Hän ottaa muutaman tanssahtavan askeleen taaksepäin ja asettaa kliseisesti kakkulapion maalausveitsen horisontaalisesti näkökenttäänsä käsi suorana, sulkee toisen silmänsä ja tarkastelee kanvasta keskittyneesti, siirtyy ruokapöydän taakse ja nojaa siihen seisten puolivalmista taulua katsellen.

Hänen nimessään on aivan liikaa konsonantteja suhteessa vokaaleihin.

“Streets are unevennn, when you’re dowwwwn”, Taiteilija jatkaa Jimiä myötäillen, ja riisuu kursailematta yhdellä notkealla liikkeellä t-paitansa, jonka alta paljastuu litteä ja ruskettunut 26-vuotiaan sileäihoinen vatsa.

Keittiöstä leijailevan ruuan tuoksu sekoittuu suitsukkeen tuoksuun; uunikanaa ja riisiä, miten perus. Minä makoilen edelleen sohvalla, mutta olen laskenut kirjaa kriittisesti sen verran alaspäin, että voin tarkkailla nuorta armenialaista olohuoneessani. Miten hemmetissä päädyin tähän - ja ennen kaikkea: kuka käsikirjoitti tämän kohtauksen elämääni, ja milloin olohuoneeni morfiutui joksikin hippikommuunia muistuttavaksi tilaksi?  

En voi olla hymyilemättä tilanteen absurdiudelle. Kaikki tuntuu niin luontevalta, vaikka tilanteessa ei periaatteessa ole mitään minulle ennestään tuttua. On, kuin olisin aina pitänyt kehoani pehmeästi myötäilevää hippimekkoa, vaikka todellisuudessa ostin sen vasta viikko sitten hetken mielijohteesta jostain Torremolinoksen rantaputiikista. Katselen nilkkakoruani ja mietin, miltä tuntuisi polttaa pilveä. Se tekisi idyllistä jotenkin täydellisen; kuuluisi ehkä asiaan enemmän kuin nyt siemailemani mallasviski.

Taiteilija huomaa vinkeän ilmeeni, saa minut kiinni salakatselusta ja astelee virnuillen luokseni, ottaa varovaisen huikan lasistani ja painaa viskinmakuisen suudelman huulilleni; kieli käväisee kiusoittelemassa hetken, ennen kuin hän palaa silmää iskien luomuksensa pariin. Morrison on saanut analyysinsä oudoista ihmisistä päätökseen  ja laulaa nyt yhdessä Taiteilijan kanssa rakkauden kadusta.

“She lives on Love street, Lingers long on Love street. She has a house and garden, I would like to see what happens”

Kanvaksella näkyy öinen kaupunkimaisema ja puolikas surusilmäisen naisen kasvoista.

Ladataan...
CougarWoman

Jej, Ykkösmies sai töitä – ja itseasiassa ehti jo aloittaakin uudessa työpaikassaan.

Ei valittamista: palkka on isompi kuin edellisessä työpaikassa (tästä vähän vitsailtiinkin; joka kerta, kun kriisi uhkaa erottamisen tai työsopimuksen pidentämättä jättämisen seurauksena, tyyppi scorettaa parempaa työtä paremmalla palkalla), työilmapiiri on huomattavasti mukavampi ja matkat ulkomaille jatkuvat entiseen tapaan.

Ykkösmies ynnäili uuden palkkansa nettoansioita ja tuumasi tyytyväisenä henkseleitään paukutellen: tällä vauhdillahan sä voisit vähentää omia työtuntejasi, ja ottaa vaikka yhden päivän viikossa vapaaksi.

Noh, en tiedä. Ei minua hirveästi häiritse olla kokopäivätöissä, sillä asun lähellä työpaikkaani, eikä minun tarvitse kodinhengettärenäkään hirveästi riehua. Siivooja ja nyttemmin myös puutarhuri (!!) pitävät huolen siitä, ettei minun tarvitse oikeastaan tehdä muuta kuin laittaa ruokaa ja pestä pyykit.

(Puutarhuri kuulostaa hirveän porvarilliselta, mutta on oikeasti vaan yksi meidän kaveri, jonka uuteen taloon Ykkösmies tekee sähkö- ja muita remonttihommia, ja saa vaihtokauppana tämän  puutarhurin koulutuksen omaavan kaverin trimmaamaan meidän puskia ja leikkaamaan nurmikon tarpeen vaatiessa.)

Mutta mistä sitä tietää, mitä tulevaisuudessa haluan. Kuvittelen jo itseni kirjoittamassa kirjaa yhtenä päivänä viikossa…

Tulevana lauantaina Ykkösellä on muuten poikien juttuja: koko päivän kestävät polttarit. Kun ilmoitin tästä Amirille, mies ei kauaa jahkaillut, vaan varasi meille hotellihuoneen tyyliin sekunnissa. (En uskalla – enkä oikeastaan haluakaan – kutsua häntä kotiini Ykkösmiehen ollessa huudeilla.) Lauantaina iltapäivästä siis treffit!

Ja pitkästä aikaa haluttaa. Tänä lauantaina, puolisen vuotta tapaamisestamme, menemme vihdoinkin loppuun asti. Vatsanpohjassa kutkuttaa jo valmiiksi.

Amiria kuulemma jännittää; edellisestä kerrasta on aikaa, jota ei mitata viikoissa, ja kuulemma ihan nipin napin kuukausissakin vuosien asemesta. Pelkää, että polttaa nallinsa jo ensimetreillä. Minä lohdutan parhaani mukaan; onhan meillä koko iltapäivä aikaa, eihän se haittaa. (Mielestäni se olisi jopa aika söpöä...)

Haha, mitäköhän Mosse sanoisi, jos kuulisi, että olen aikeissa maata terroristin kanssa*) melkein viikon sisällä siitä, kun suksemme menivät lopullisesti ristiin?

Toisaalta taas...Mosse, here's to you (edelleen zen kateissa vissiin, heh):

*) Huom – Mossen mielipide, ei minun. 

Ladataan...
CougarWoman

Valmistautuessani T:n tuloon huomasin yllätyksekseni, että minua jännitti samaan tapaan kuin “oikeille” treffeille mennessä; tällä kertaa kyseessä ei ollut Pettäjäsivuilta haaviin jäänyt tyyppi, jonka kanssa oli alusta alkaenkin selvää, että tapaaminen sujuisi seksin merkeissä. Tällä kertaa kyseessä ei ollut mikään täysin ventovieras, jota ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt, ja jota ei tarvitsisi sen koommin nähdä, mikäli kemiat eivät kohtaisi.

Tällä kertaa kyseessä oli samalla kadulla asuva…noh, naapurin poika. Parhaillaan sinkkukin; sattuipa sopivasti.

Tajusin, että kaikki tähänastiset tapaamiset rakastajakandidaattien kanssa olivat menneet samalla kaavalla; halaus heti tavatessa, yleensä ainakin suukko, useimmiten ihan kunnon suudelmakin. Ja aina heti itse asiaan. Makuuhuone tuli vieraalle yleensä tutuksi ennen olohuonetta.

T soitti ovikelloa sovittuun aikaan ja astui peremmälle. En tiennyt, miten päin olisin ollut puhumattakaan siitä, että olisin uskaltanut kehokontaktiin asti; hetken vain seisoimme vastatusten hämärässä eteisessä, minä painoa hermostuneena jalalta toiselle siirrellen ja kädet hioten, itsekseni yllättävää epävarmuuttani harmitellen, kunnes T teki aloitteen ja ojensi hymyillen kätensä.

“Niin, en usko että meitä on koskaan muodollisesti esitelty toisillemme; olen T, hauska tutustua ihan näin kasvotustenkin!”

Muodollisesti esitelty. Missä vaiheessa sujahdin Downton Abbeyn hahmoksi?

Viittoilin T:n olohuoneeseen ja tarjosin juotavaa; huomasin ilokseni, että hän valitsi (laillani) kuivan valkoviinin. Istuimme kahdenistuttavalla sohvalla lähellä toisiamme (kuitenkaan koskettamatta), joimme viiniä ja juttelimme. T tuoksui kalliille, ranteessa oli Armanin logolla varustettu kello; hän oli pukeutunut siisteihin farkkuihin, kauluspaitaan ja ohueen v-aukkoiseen neulepuseroon. Tummat hiukset oli kammattu hiusvahan avulla muodikkaasti retrotyyliselle jakaukselle ja ne oli leikattu siististi (ja lähiaikoina). Vaaleanvihreät silmät katsoivat tutkivasti ja pitkään hyväntahtoinen tuike silmäkulmassa.

T oli erinomainen seuramies. Puhuimme matkustamisesta, aasialaisesta keittiöstä, katuruuasta, fine diningista, hyvistä viineistä, mallasviskeistä ja shampanjoista. Puhuimme onnettomasta naapurihengestämme, yhteisistä kavereistamme (ne naapurin pojat), työpaikoistamme ja kulttuurieroista. Tupakoimme samaa savukemerkkiä ja viinilasit tyhjenivät samaan tahtiin.

Oli ihan semmoinen olo kuin olisin ollut oikeasti treffeillä; kepeää flirttailua, kuplivaa naurua, ehkä hieman liian pitkiä katseita, kipinöitä, jopa sitä ihanaa epävarmuutta, kun ei oikein tiedä, että mihin treffit johtavat. 

Kun kello oli reippaasti yli puolenyön, ja olimme vaivihkaa, muka sattumalta, lähentyneet sohvalla jo varovaiseen reisikosketukseen asti, T katsoi minua yhtäkkiä vinkeästi älykkäillä silmillään.

“Saanko tunnustaa jotain? Tunnen sinuun ihan älytöntä fyysistä vetovoimaa, mutta en oikein tiedä, miten minun tulisi tehdä aloite.“

Laskin käteni hänen reidelleen ja hymyilin, että taisit juuri sen tehdä; käteni lepäsi kevyesti reidellään ja jatkoimme keskustelua hetken, kunnes T nojautui – lähes kesken lauseen – hitaasti lähemmäksi ja suuteli minua pitkään, mutta varovasti, kuin kokeillen. Vastasin suudelmaan ja T uskaltautui tutkimaan sukkahousujen peittämiä reisiäni hameeni alta hivenen haparoiden, varoen olemasta liian päällekäyvä. Tärisin kauttaaltani; muutamien tuntien aikana kasvanut seksuaalinen jännitys oli saada minut hulluksi himosta.

Kun vetäydyimme suudelmasta, T hymyili hurmaavaa hymyään.

“Tästä olen haaveillut jo pitkään.“

Pääni sisällä käynnistyi riemuisa Snoopy-tanssi, mutta maltoin mieleni ja vain hymyilin kainosti, en tohtinut katsoa silmiin (ehkä minun täytyy lopettaa Downton Abbeyn katsominen); kysyin, vastasinko hänen odotuksiaan.

 “Et – vaan ylitit ne.“

Tuntia myöhemmin polttelimme hengästyneinä savukkeita, ja minä tunnustin, että hänkin ylitti minun odotukseni. Ja vielä uudelleen saman yön aikana. Täydellinen fyysinen yhteensopivuus, jopa niin, että vähän satutti; mutta ehdottomasti hyvällä tavalla. En muista, milloin olisin tuntenut viimeksi olevani niin…täynnä, ja se tuntui niin mielettömän mahtavalta, että teki mieli vikistä mielihyvästä. Ehkä vikisinkin.

Puoli viideltä – sen jälkeen kun olimme nukahtaa toistemme syliin - hän luikki kotiinsa; koko katu nukkui onneksi jo. Mikä draama lintukodossamme – naapurin poika ja rouva tuollai humputtelemassa! Ikäeroakin herranjumala kuusitoista vuotta! Ennenkuulumatonta! Saippuasarjaa livenä!

Ja – joko kaksi naapurin poikaa salaisine fantasioineen on tarpeeksi todistetta siitä, että jopa tällainen nelikymppinen hieman isompikokoinen nainenkin voi olla – ja onkin – nuoren miehen fantasian kohde? Toivottavasti, sillä useampia nuoria miehiä ei minun kadullani enää ole, haha. 

Aiomme siis tavata jatkossakin. En sitten vissiin kuitenkaan ole kiintynyt Puuseppään niin kovasti, että voisin vastustaa näin lähellä asuvaa hurmuria, jonka saa periaattessa tilattua paikalle viiden minuutin varoitusajalla. 

Pages