Ladataan...
CougarWoman

Disclaimer: taas puhutaan vähän oksusta

Kaikkihan lähti siitä, kun pläjäytin itselleni helmikuun alussa tavoitteen pudottaa painoa kymmenen kiloa kymmenen viikon aikana. Luin juuri postauksen uudelleen, ja täytyy todeta, että ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mitä tulee alkoholi- ja noutoruokakieltoon. Kyllä sitä valkkaria tuli tissuteltua viikollakin, ja kerran viikossa kotiin ilmestyi – ja ilmestyy muuten edelleenkin - hymyilevän lähetin tarjoilemana lättänä pahvirasia.

Mutta siitäkin huolimatta tavoite tuli saavutettua. Ja itseasiassa tänä aamuna vaaka kertoi – kuten on kertonut jo viimeiset puoli vuotta – että tavoitteessa on, ei ainoastaan pysytty, vaan tulosta vieläpä parannettu. Viisitoista ja puoli kiloa kevyempänä kuin helmikuussa, ja Ykkösmieskin heilahti yhdeksästäkympistä seitsemällä alkavaan vaakalukemaan.

Me vaan jotenkin niin tykästyttiin siihen uuteen tapaan syödä, että ei olla haluttu opetella siitä pois; vähemmän ja vähärasvaisempia lihoja, enemmän kasviksia, vaihtoehtoisena proteiininlähteenä erinäiset pavut. Ei enää vaaleaa leipää, pastaa tai riisiä; tai ei ainakaan niin usein. Voisihan tuosta vielä kymmenisen kiloa pudottaa, mutta ei ole kiire, sillä olo on hyvä näinkin; energisempi, kevyempi. Joka viikko ainakin yksi uusi resepti, ja Ykkösmies kiittelee keittiöprinsessaansa. "Mä en ole varmaan koskaan syönyt näin hyvin." 

Sitten se haittapuoli.

En voi enää syödä (todella) rasvaista ruokaa. En, vaikka joskus haluaisinkin.

Ensimmäisen kerran oireilin ollessani Englannissa työmatkalla. Istuimme pomoni kanssa hyvämaineisessa ravintolassa ja suupieleni vettyivät, kun bongasin listalta yhden entisen elämäni suosikeista; crispy pork bellyn. Annos oli täydellisesti valmistettu: porsas oli päältä rapea ja muuten hitaasti kypsennetty meheväksi. Haistoin rasvan jo annoksen saapuessa, mutta söin sen silti hyvällä ruokahalulla loppuun. Kyytipojaksi otettiin pullo punaviiniä kahteen pekkaan.

Seuraavan kerran oireet saapuivat, kun Ykkösmies kävi hakemassa kiinalaista noutoruokaa. Neljästä frittibanaanista kaksi upposi allekirjoittaneen suuhun. Tällä kertaa ruokajuomana oli vesi.

Molemmilla kerroilla päädyin halimaan wc-pyttyä nukkumaan menon jälkeen. Se alkoi korventavana tunteena palleassa; tuntui että pitäisi röyhtäistä miehekkäästi, mutta ei voinut. Närästystä, epäilin monet jouluateriat läpikahlanneena, ja join kuuliaisesti Samariinia. Ei auttanut.  

Makuulle paneutuminen vain pahensi asiaa, kunnes oli pakko antaa periksi ja hipsiä vessaan. Kummallisinta on, etten antanut ylen koko ateriaa – vain sen rasvan. Kummassakin rasvaöveritapauksessa muutaman ruokalusikallisen suuruinen tyhjennys kirkasta, rasvaista nestettä, joka jäi itsepintaisesti kellumaan rasvakupliksi jopa vessan vetämisen jälkeen, ja korvennus oli ohitse.

Tuli tunne, että se rasva ikäänkuin jäi kellumaan mahalaukkuun muun aterian päälle, eikä kehoni pystynyt enää prosessoimaan sitä.

Mielenkiintoista muuten on, että voin yhäkin nauttia oliivi- tai rypsiöljyä tyyliin suoraan pullosta, eikä tämä rasvan muoto aiheuta mitään ongelmia. Puoleen desiin oliiviöljyä puristetut kaksi valkosipulinkynttä ja ripaus himalajansuolaa on edelleen lempidippini, mikäli herkuttelen itseleivotulla leivällä; samoin kaikki salaatinkastikkeet ovat oliiviöljypohjaisia. Puuman keho 2.0: ehdoton ei tyydyttyneille rasvoille? 

Bye bye piggy, mama's gonna miss you. 

Ladataan...
CougarWoman

Ei, tästä ei ole tulossa laihdutus- tai ruokablogi – mutta ikuisuusprojektini kymmenen kiloa kymmenessä viikossa on lähes loppusuoralla, ja olen tyytyväinen; aamulla vaaka näytti tänä sunnuntaina päättyvän kahdeksannen viikon kunniaksi yhdeksän kiloa vähemmän!

Olenko nähnyt nälkää ja syönyt vain pieniä kiviä viimeisen kahdeksan viikon aikana, riehunut veren maku suussa salilla? Olenko lukenut roppakaupalla laihdutuskirjoja, liittynyt (taas) Painonvartijoihin tai hankkinut personal trainerin ja dieettineuvojan? No eh, en todellakaan.

Päätin tällä kertaa, että menen omaa kehoani kuunnellen. Jos tekee mieli herkutella, herkuttelen vailla sen kummempia omatunnontuskia; jos on nälkä niin syön. Ja jos biletyttää niin juon.

Kaikki lähti ruokailutottumuksien muutoksesta. Siinä, missä meillä ennen syötiin tyypillisen suomalaisen perusruokavalion mukaan lihaa, pottua ja näön vuoksi kasviksia, mutta pääasiallisesti lihaa ja paljon, olemme nyt hurahtaneet aasialaiseen ruokaan. Siinähän pääosa on kasviksilla, ja proteiini ja hiilihydraatit näyttelevät vain also starring – tyyppistä sivuosaa. Niinpä meillä on wokattu, wokattu ja wokattu. Ostettu erilaisia nuudeleita. Ihmetelty, miten erikseen pahalta ja happamalta maistuvat garnityyrit ja salaatit voivat yhtenä suupalana nautittuna pistää pienet bileet pystyyn suun sisällä.

Olen aina ajatellut, että kasvikset ovat pahoja, mauttomia, lötköjä. Enpä vain osannut valmistaa niitä oikein. Wokkaus on itseasiassa oikein mainio tapa valmistaa vihannekset; varioida voi loputtomiin, wokkaus on nopeaa ja koska vihannekset itseasiassa vain näön vuoksi käytetään tulikuumalla pannulla, kaikki vitamiinit säilyvät optimaalisesti. Wokattua porkkanaraastetta? Kokeilkaapa.

Thaimaalainen jokirapusalaatti sosekeittojen asemesta lounaaksi – resepti muistaakseni Apu-lehdestä. 

Viikolla siis wokattiin, joskus herkuteltiin pihvillä ja kasvisvuoalla (myös kätevä, sillä voi valmistaa etukäteen vaikkapa sunnuntaina ja annostella ja pakastaa valmiiksi loppuviikkoa varten). Porsaanliha jätettiin (viikolla) pois sen rasvapitoisuuden vuoksi. 

Sunnuntain herkkuateria: possua bo ssäm. Resepti Lilystä - täältä. (Linkistä myös huomattavasti parempi kuva!)

Viikonloppuisin sen sijaan elettiin kuin siat pellossa. Jokaviikkoiseksi lauantaitraditioksi muodostui jo toisella viikolla noutoruoka. Myönnän, että aloin hekumoida siitä jo viimeistään keskiviikkoisin – ja päädyin yleensä pizzaan, jota siis voisin syödä vaikka joka päivä koskaan kyllästymättä. Hieman rajoitin täytteitten valikoimassa ja valitsin yleensä semmoisen lätyn, jossa on vain yhtä lihaa – mutta sekin saattoi olla salamia. 

Ja sunnuntaiaamuisin älyttömän kokoinen esipaistoleipä suoraan uunista. Päälle voita, lohta, kinkkua, juustoa….mitä ikinä tekikin mieli. Mutta myös kurkkua, tomaattia, salaattia, paprikaa. Yksi herkutteluaamiainen.

Muun viikon vietinkin sitten leivättömänä; aamiaiseksi jogurttia ja mysliä (ja hunajaa), lounaaksi sosekeittoja (toki tuhdilla tujauksella kermaa ja perunoita, ettei tullut liian vähäkalorinen versio). Välipalaksi hedelmiä, 2-3 päivässä. Paljon vettä. Illalliseksi tuhti, mutta kasvispainotteinen (so. ainakin puolet annoksesta) lautanen. Joskus vielä jälkiruuaksi kourallinen sipsejä tai puoli tusinaa cashew-pähkinöitä jos oikein napostutti. Sokerinhimoon tikkari.

Salilla olen käynyt vieläkin aika laiskasti – sairastuin myös aika tujakkaan flunssaan joka pisti kuntoilustopin peräti kolmeksi viikoksi. Ja silti tuloksia on syntynyt. Sunnuntaitraditioksi on tosin muodostunut rivakka aamulenkki metsässä koiran kanssa.

Ykkösmies on riemuissaan uudesta ruokavaliostamme. Muistaa koko ajan kehua, miten maukkaita ruokia valmistan nykyään. Ja on itsekin laihtunut kuusi kiloa, vaikka sortuukin välillä herkuttelemaan hampurilaisilla ja ranskalaisilla. Tätähän voisi jatkaa vaikka loputtomiin. Ja niin me taidetaan tehdäkin!

En lakkaa hämmästelemästä, miten helppoa tämä on ollut. Vaikka en vieläkään ole lähelläkään normaalipainoa, voin kuvitella sen saavuttavani ehkä jo tänä vuonna. Tätä dieettiä on nimittäin mukava ja helppo seurata. Lähinnä koska se ei edes tunnu dieetiltä. 

Ladataan...
CougarWoman

Tänä aamuna puntarille noustessani mietin, että ikuisuusprojektini aloituksestakin on jo yli kuukausi. Helmikuun alussa kyllästyin yhtäkkiä siihen, että mitkään (kivat) vaatteet eivät enää mahtuneet päälle (vaatekaappini on järjestetty kokojen mukaan "sektoreiksi" haitarilla 38-46 ja viimeisen vuoden aikana vain viimeinen sektori on mahtunut).

Melkein viisi viikkoa myöhemmin vaaka näyttää sataa grammaa vaille seitsemän kiloa kevyempää. Vau. Ihmiselle, jolla on yhtä paljon selkärankaa kuin ameeballa, tämä on aika iso saavutus – mutta nyt näyttää siltä että saan projektini valmiiksi sille asetetussa määräajassa, ja huhtikuun gaalaan astelee ainakin sen kymmenen kiloa kevyempi naisihminen.


Huomasin muuten myös tänä aamuna, että sektorin 44 vaatteetkin mahtuvat taas päälle. Tuplasin juuri käyttövaatteitteni lukumäärän käyttämättä siihen senttiäkään rahaa.

Positiivista: en ole kertaakaan laihiksen aikana kokenut näläntunnetta. Pyrin syömään 5 kertaa päivässä (aamiainen, välipala, lounas, välipala, illallinen), syön paljon kasviksia ja hedelmiä ja olen vähentänyt lihan/kalan/kanan grammamäärää lautasella. Proteiineja kun saa kivasti pavuistakin. Olen oppinut kokkaamaan kasviksista (muutakin kuin kreikkalaista salaattia). Olen tutustunut ihan uusiin hedelmiin ja kasviksiin. Olen paljon energisempi, liikkuminen ei enää tuota tuskaa enkä hengästy roskia viedessä. Nukun paremmin. Tunnen itseni kauniiksi. Ai niin, ja olen herkutellut kahdesti noutopizzallakin siitä sen suurempaa syyllisyyttä tuntematta. (Ne kerrat tosin näkyvät ylläolevassa grafiikassa pieninä piikkeinä, heh.) 

Negatiivista: kukaan ei ole huomannut että olen laihtunut. Siis_ei_kukaan. Ei mies, ei työtoverit, ei Nörttipoika. Ei kampaaja, ripsiteknikko tai paikallisen wellnesin omistaja. Eikö sitä todellakaan huomaa, vai ovatko ne vaan hiljaa siinä pelossa että lopetan laihduttamisen, jos erehtyvät sanomaan että olen laihtunut/näytän hyvältä?

Ehkä jatkan vaatekaapin käyttösektoreitten laajentamista ja pudotan tästä vielä toiset kymmenen. 

Aurinkoista viikonloppua kaikille! 

P.S. Tiedän, ettei kannattaisi käydä sillä puntarilla päivittäin, vaan mieluummin esimerkiksi kerran viikossa ja aina samaan aikaan ja samoissa vaatteissa. Mutta kun en malta olla astumatta sille joka aamu! 

Pages