Ladataan...
CougarWoman

 “Suhteemme” alkuvaiheessa  Puusepällä oli tapana ilmoittaa jokaisesta KIKin äärestä poistumisestaan.

“Lähden nyt ajamaan kotiin, menee puoli tuntia.”

“Käyn nyt suihkussa, ettet ihmettele jos en vastaa heti.”

“Menen nyt keittiöön syömään, jätän puhelimen omaan huoneeseen.”

“Anteeksi kun vastailen lyhyesti, pelaan parhaillaan.”

Ilmoitin lempeästi, ettei Puuseppä ole minulle vastuussa jokaisesta tekemisestään, tai jokaisesta hetkestä, jolloin ei pysty vastaamaan mahdollisiin viesteihini heti; että hänellä on toki omakin elämä, jota on sekä toivottavaa että hyväksyttävääkin jatkaa kuten ennen meidän tapaamistammekin.

Sanoin myös, että on ihan ookoo, mikäli hän keskittyy myös muihin “harrastuksiin” minun lisäkseni; että jos hän pelaa online, keskittyköön siihen. Että minulle voi aivan hyvin vaan sanoa, että pelaan nyt, viestitellään vaikka huomenna lisää. 

Tämä oli Puusepälle uusi juttu.

“Tähän asti kaikki mun tyttöystävät ovat vaatineet sataprosenttista läsnäoloa, ja suuttuneet jos vastaan viiveellä.”

(Päänsisäinen reaktio: mutta kun kulta tajuathan sä että mä en ole sun tyttöystävä

Ja siltikin - viimeisen viikon aikana viestittely on ollut todella harvaa; jopa niin, että (kaikista pyhistä vakuutteluistani huolimatta) aloin vähän tympääntyä vähäiseen kommunikaatioon. Ja tietysti tyypilliseen tapaani sanoin asian niin kuin se on, turhia kiertelemättä tai kaartelematta.

Kerroin, että vaikka en pidäkään tarpeellisena, että viestittelemme joka hetki 24/7 (oikeasti, meillä oli yhdessä vaiheessa tapana mennä nukkumaan kännykkä korvan juuressa, että heräisimme toistemme mahdollisiin viesteihin – joita siis saatettin lähettää vaikka yöllisen vessareissun päätteeksi), olisi kiva pitäytyä edes jonkinasteisessa “rutiinissa”; ja että kaipaan esimerkiksi niitä suukkoemojein varusteltuja halipusihani-hyvänyöntoivotuksia. Ihan vaan siksikin, että Puusepän viestit saavat usein hymyn kohoamaan kasvoille, usein ihan nauramaan ääneenkin. Että niitä on ollut ikävä. 

“Mulla on ollut paljon ajateltavaa viime aikoina, olen tarvinut ikäänkuin jonkinlaista resettiä tästä tilanteesta. Olen tietoinen, että olen viestitellyt harvemmin, sori…oon jotenkin tosi väsynyt”

Nainen toisessa päässä tietysti tulkitsi tämän heti jonkinlaiseksi “it’s not you it’s me” –tyyppiseksi suhteen kuolonkorahdukseksi (---) ja kiirehti vastaamaan.

“No mä jo vähän aavistelinkin että tämä meidän “juttu” vetelee viimeisiään…jotenkin ei ole ollut samanlaista tämä viestittely viime aikoina.”

Lähetin, ja jatkoin näpyttelyä (suu jo hieman vaahdossa), mutta en ehtinyt edes puoleen lauseeseen, kun Puuseppä reagoi.

“NYT STOP!”

“Nyt lopeta se kirjottaminen, mitä ikinä oletkaan kirjottamassa!”

“Mä en ole todellakaan lopettamassa tätä meidän juttua!”

“Mä nautin susta ja sun seurasta”

“Mä nautin itsestäni sun kanssa”

“Mä nautin meistä“

“Sitäpaitsi mä tykkään susta“

Miksi sitten vähemmän viestejä?

Puusepällä on nyt todella akuutisti menossa pieni projekti nimeltään mitä ihmettä teen loppuelämäni kanssa. Kaipa sitä voisi kutsua ihan etsikkoajaksikin (sekä maallisessa että hengellisessä mielessä); Puuseppä haluaa päättää, jääkö uskonnolliseen yhteisöönsä vai ottaako pesäeron; katsoa, kantavatko siivet ilman perheen ja/tai suvun mahdollista tukea, vaiko jäädä elämään elämää, joka ei tunnu omalta.

Sillä niin karulta kuin se kuulostaakin, Puusepän eroaminen yhteisöstään tarkoittaisi käytännössä sitä, että hän näkisi perhettään ja sukuaan huomattavasti vähemmän; liki kaikki sosiaalinen kun tapahtuu yhteisön hengellisissä tiloissa. Lisäksi Puuseppä pelkää, että hänen vanhempansa eivät hyväksyisi hänen päätöstään, vaan pistäisivät välit poikki.

Minä olen tässä palapelissä se pala, joka tuo akuutisti vielä vähän lisää moraaliongelmia; meidän tapaamisemme kun tarkoittavat sitä, että Puuseppä joutuu valehtelemaan tekemisistään…noh, käytännöllisesti katsoen kaikille läheisilleen; kaikille ihmisille, jotka merkitsevät hänelle jotain. Ja siltikin – Puuseppä haluaa jatkaa meidän tapaamisiamme.

Tästä dilemmasta päästiinkin sitten luontevasti siihen kysymykseen, joka minua on kaivellut ihan siitä asti, kun kuulin Puusepän taustasta, mutta jota en ole uskaltanut kysyä, koska olen pelännyt vastausta.

“Onko sun mielestä tää, mitä me tehdään, syntiä?“

Puuseppä alkoi naputtamaan vastaustaan välittömästi.

“Raamatun mukaan on“

“Mun mielestä ehdottomasti ei ole“

Toivoisin voivani auttaa Puuseppää, tai edes yrittää ymmärtää, mitä hän käy läpi. Mutta en voi. Minun päähäni ei kertakaikkiaan mahdu, että joku asettaisi ylemmän voiman oman lapsensa hyvinvoinnin edelle; että joku voisi jopa kieltää lapsensa vain siksi, ettei tämä halua seurata vanhempiensa vakaumusta. En tiedä, onko tämä realistinen skenaario Puusepän vanhempien kohdalla, mutta ainakin Puuseppä pelkää sen olevan. Sen täytyy olla aika kamalaa.

Ja tuommoisesta yhteisöstä eroamisen täytyy vaatia ihan hemmetisti rohkeutta.

En voi auttaa – muuten kuin olemalla läsnä. Kuuntelemalla. Ehkä se riittää? 

En voinut olla ajattelematta, että tavallaan me molemmat eletään kaksoiselämää.