Ladataan...

Syy miksi mä aloitin tämän blogin kirjoituksen oli mun elämänmuutosprojekti. 78kg tarkalleen ottaen.

Siitä 78kg on jo 1,5 vuotta. Siinä 1 ja puolessa vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon.

1,5 vuotta sitten mä olin parisuhteessa, alottanut juuri opiskelut, lopettanut lääkkeiden syömisen. Mä olin valmis uuteen elämään ja ajattelin, että nyt kaikki alkaa mennä hyvin. Mulla on aikaa ja rahkeita aloittaa tää projekti.

Vaikka mä silloin puhuinkin, että en laihduta vaan muutan elämäntapoja, vaan puolet oli totta. Mun tavoitepaino oli 60kg. Mun ajatus oli alkaa urheilemaan ja syömään terveellisesti. Mun ajatus oli, että ehkä mua rakastetaan enemmän kun olen laiha.

Älkää käsittäkö väärin mä olen todella ylpeä itsestäni ja tästä muutoksesta. Että mä olen oikeasti saanut mun painon alas, ottaen huomioon kaiken mitä tässä puolessatoista vuodessa on tapahtunut. Mutta kun mä nyt ajattelen niitä syitä, miksi mä lähdin pudottamaan painoa, oli ne kaikki aivan vääriä.

Fakta kyllä on, että mä olen nyt paljon paremmassa kunnossa. Fyysisesti ja henkisesti. Mulla ei ollut hyvä olla puolitoista vuotta sitten ja varmasti osaksi mun paino putosi myös siitä syystä, ettei mulla ollut hyvä olla mun kehossa, eikä mulla ollut hyvä olla mun parisuhteessani. Eikä elämässä nyt ylipäätänsä.

Mutta yksinoleminen, terapia, oikea lääkitys kun mä sitä tarvitsin, ja itsetunnon löytäminen takaisin on olleet mun voimavaroja. Ja tietysti ruokavalio ja se liikunta. Niillä mä suurimmaksi osaksi olen laihtunut. Lääketurvotus tietysti katosi aika äkkiä, kuten tosta kuvasta huomaa mä olin ihan nestepallo. Että, jos joku väittää ettei mielialalääkkeet lihota niin hei täällä on elävä esimerkki siitä, miltä näyttää lääkkeillä lihonut ihminen.

Silloin kun aloin pudottaan painoa lupasin itselleni rinnanalustatuoinnin, kun pääsen tavoitteeseen. Ja vaikka mä en paina 60kg (en itseasiassa edes tiedä paljon painan, koska fakta on, että mua ei kiinnosta. Mua kiinnostaa miltä musta tuntuu mun kropassa, ja tällä hetkellä musta tuntuu hyvältä) mä oon päässyt mun tavoitteeseen. Mun tavoite oli voida hyvin ja tällä hetkellä mä voin mun kropassa hyvin.

Eli mikä on mun laihtumisen salaisuus? Itsetunto. Itsensä hyväksyminen. Body Positive. Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, se, että mä voisin henkisesti paremmin sai mut haluamaan voida myös fyysisesti paremmin.

tässä mun muutoskuvat. Mua vähän ahdistaa katsoa tota vanhaa kuvaa, kuinka huonosti mä voin, mutta samalla mä olen ylpeä itsestäni, ja siitä, että olen jaksanut tehdä tämän itseni takia.

Ladataan...

Ensimmäinen harjoitteluni ikinä terveydenhoitajaopiskelijana on ohi. Olo on haikea ja onnellinen, innostunut ja hieman mitäänsanomaton. Tässäkö tää oli?

6 viikkoa meni ihan järkyttävän nopeasti ja fiilikset ennen ja jälkeen harkkaa on kuin yö ja päivä.

Ennen harjoittelua mä olin aivan paniikissa. Ensinnäkin: mun osaaminen hoitotyössä oli puhdas 0. Ei mitään muuta, kun muutamat orhat ensimmäisenä opiskeluvuotena ja koekaniineina olivat luokkatoverit. Toiseksi: vanhuksia. Miten hitossa niille puhutaan? Miten niiden kanssa ollaan? Mun päässä vipelsi vain kauhukuvia syötettävistä ja paappottavista mammoista ja papoista, joiden  kanssa ei saa mitään kontaktia. Aloin jo melkein vakavissani pohtimaan onko musta tähän?

Sitten lopputulokseen: kyllä, musta on tähän, musta (kuten ihana harjoitteluohjaajani mulle sanoikin) tulee hyvä hoitaja. Tajusin harjoittelun aikana, että mä olen nopea oppimaan. Käytännön jutut meni muutaman näyttökerran ja harjoittelukerran jälkeen kuin vettä vaan. Pistämiset ei pelottanut ja kukaan ei kuollut. Vaippojen vaihto ja katetripussien tyhjennys ei ollutkaan ihan niin hirveätä puuhaa (toki, ei myöskään mitään kauhean kivaakaan).

Ja ne potilaat, ei ne olleetkaan niin hirveitä, kun alkuun ajatteli. Mä jopa tulin toimeen niiden mun mammojen kanssa ja melkein itkin, kun jouduin hyvästelemään ne ihmiset, joita olin hoitanut. Niin ihania ja erilaisia persoonia.

Toki, oli se surullistakin katsoa, kun kaikki vanhukset eivät kuntoutuksesta huolimatta kuntoutuneet. Ja kuinka vanhuksille tulee tarve lääkkeille, ja kuinka he itse taantuvat lapsen tasolle, koska eivät halua palata kotiin.

Stressaava tämä ensimmäinen harkka oli ja rankka fyysisesti ja henkisesti, huomaa, että on ihan loppu. Nukkuminen on vaikeaa, kun ei ole tottunut 3-vuorotyöhön. Mutta tää harjoittelu antoi mulle niin paljon, ja tuntuu, että nyt voi taas lähteä varmempana seuraavaan harjoitteluun ja kesätöihin. Ja voin alkaa kutsua itseäni hoitajaksi.

 

Ladataan...

 

Halusin tehdä postauksen mulle kahdesta maailman tärkeimmästä asiasta, eli mun koirista. Tytöt on yksi syy miksi mä jaksan (ja myös en jaksa) mennä päivästä toiseen.

Dany ja Sansa on olleet mulla pennusta asti molemmat. Molemmat on myös otettu silloin kun me asuttiin mun eksän kanssa vielä yhdessä ja tytöt on myös otettu niin, että molemmat ne halusi. Mutta elämä ei mene aina niin kuin elokuvissa ja tytöt jäi mulle. Totta kai, se oli myös ihan loogista, mä olen maksanut niiden vakuutukset ja ruuat ja lääkärikäynnit. Mutta kyllä mulla sellainen pieni katkeruus on sisällä ja tuntuu, että toinen ei kuitenkaan välitä noista niin paljon kuin pitäisi.

Musta on aina ihana katsoa kuinka erilaiset koirat noi kaksi on. Dany on selkeästi itsenäisempi ja omapäisempi. Kaikki pitää kokeilla siihen pisteeseen, että mulla menee hermo ja sitten voidaan ehkä totella. Onhan Dany rauhoittunut ja selkeästi kasvanut jo aikuisemmaksi koiraksi, mutta se nuoren koiran into ja energia näkyy kyllä edelleen Danskussa.

Sansa on mun vauva. Sansan lempipaikka on äidin sylissä. Sansa myös rakastaa kaikkia ja kaikkea, eikä tekis pahaa kärpäsellekään. Innokas Sansu toki on, mutta se innokkuuskin on aina hyväntahtoista. Sansa on onnellinen kun lauma on kasassa ja hän saa mahdollisimman paljon huomiota (ja ruokaa).

Kaksi koiraa on kuitenkin aina eri kuin yksi koira ja kaksi ihmistä hoitamassa on eri kuin yksi. Varsinkin, kun mullakin on ollut aika rankkaa muutenkin elämässä, tuntuu, että voimat on välillä loppunut, eikä pysty antamaan noille karvapyllyille sitä mitä pitäisi. Danylle oon onneksi saanut monta ihanaa hoitajaa, mutta Sansalla ei oikein ole ketään, jolle sen voisi laittaa. Onneksi Sansa on helppo koira, eikä yksinään paljoa vaadi ja se helpottaa mua jo tosi paljon, kun saan Danyn jonnekin.

Tietty sosiaalinen elämä tässä vähän kärsii ja ei voi lähteä minnekään ilman pitkäaikaista suunnittelua, mutta oon koirat itse elämääni halunnut ja rakastan niitä koko sydämestäni.

Yleisesti kyllä tuntuu, että vaikka välillä vituttaa ja väsyttää niin en mä olisi tässä ilman tyttöjä. Enkä todellakaan osaisi elää ilman koiria.

 

Ladataan...

Pages