Ladataan...
DADA/DAY

Tiedätkö sen tunteen. Sen, kun on päästämässä irti. Olen kokenut sen muutamia kertoja aikaisemmin. Kun päästin Esikon ekaa kertaa yökylään, pakkasin mukaan kaiken mahdollisen babyoilista (jota hän ei ollut pitkiin aikoihin tarvinnut) Padanoliin (jota hän tarvitsi vain rokotusten jälkeen). Tarkastin laukun tuhat kertaa ennen kuin päästin hänet ovesta ulosa. Sama irtipäästämisen tunne kaihersi myös lähettäessäni muinaisessa nuoruudessani käsikirjoitusta kustantajalle. Silloin käsikirjoitukset lähetettiin vielä paperiversioina. Ostin tulostimen, printtasin kässärin kolmena kappaleena (yhteensä yli tuhat sivua) ja kiikutin postiin. Kun valtava kirjepaketti oli puolivälissä postilaatikon luukkua, tuntui se irtipäästämisen tunne. Tämä oli nyt tässä. Tämä versio arvioidaan, enkä pysty sitä enää muuttamaan. Kohtelias "ei kiitos" -kirje saapui muutamia kuukausia myöhemmin.

Kävin eilen läpi graduni ensimmäistä vedosta. En siis sitä, joka palautetaan plagioinnintunnistusohjelman nieltäväksi ja kansiin pantavaksi. Ihan vain se versio, jonka näkisi vain ja ainoastaan graduohjaajani, ja jonka luettuaan hän tulee ehkä sanomaan "laitetaanpa kaikki uusiksi alusta asti". Kyse ei siis ole vielä mistään lopullisesta ja muuttumattomasta, joka istuisi loppuikänsä kirjahyllyssä mulkoilemassa minua ja syyttämässä alhaisesta arvosanasta/otsikkoon jääneestä kirjoitusvirheestä. Silti kävin tekstin muotoilun läpi noin kymmenen kertaa, fiksasin sisennyksiä, viilasin sivunnumeronpaikkaa, mietin, pitääkö tiivistelmän otsikkokenttä boldata. Teksti lähti matkaan ihan vain sähköpostin liitetiedostona, ja lähetä-nappia painaessa ylitse hyökyi irtipäästämisen tunne. Tässä se sitten oli. Parin viikon päästä saan tietää, onko kolmen vuoden työskentely johtanut yhtään mihinkään. Samalla tunsin helpotusta; Koko loppuelämäni ei enää ole kiinni tuosta gradusta. Se ei määrittele tulevia opiskelumahdollisuuksiani, ja voin halutessani piilottaa painetun version työpöydänlaatikkoon tai vaikka marittaa sen paperinkeräykseen. Gradun valmistuminen on yksinkertaisesti merkki siitä, että olen edes jonkun tutkinnon saanut taputeltua valmiiksi asti. Samalla voin puhdistaa työpöytäni ja aloittaa seuraavat opinnot vapaana keskeneräisen tutkimuksen painolastista.

Kuinka sitten kahden pienen lapsen äiti sai kirjoitettua tähänastisen elämänsä mittavimman opinnäytteen loppuun? Siihen on muutamakin syy, joista vähäisin ei ole se, että Mini nukkuu niin paljon siskoaan paremmin. Ennen Minin syntymää vitsailin, että graduni on "kirjoittamista vaille valmis". Tarkoitin sitä oikeasti, vaikka noin muotoiltuna se vitsiltä kuulostikin. Olin käyttänyt yli kaksi vuotta tutkimussuunnitelman, tutkimusaineiston, taustakirjallisuuden, metodiopintojen, muistiinpanojen ynnä muun säätämisessä, minulla oli valmiiksi analysoitu tutkimusaineisto ja suunnitellun tutkimuksen rakenteen mukaan alaluvuittain järjestellyt muistiinpanot. Ei vaadittu muuta kuin aikaa istua koneelle ja vääntää. Tästä ajasta minun käy kiittäminen miestä ja anoppia. Yksinkertaisesti pakkasin muistiinpanot ja aineistot ja lähdin mökille pakoon vauvahälinää. Juu, tiedän, hyi minua, jätin alle 4kk ikäisen vauvani kahdeksi yöksi (isänsä luokse, joka muuten tälläkin hetkellä on hänen kanssaan vanhempainvapaalla, ja on sairaalasta kotiutumisesta asti hoitanut oman osansa vauvan yösyötöistä). Anoppi saapui auttamaan Esikon kanssa, jotta mies ehti keskittyä Minin hoitamiseen.

Graduretriittiini kuului kolme päivää ja kaksi yötä, mittaamaton määrä suklaata, ambient-musiikkia ja Forest-niminen kännykkäsovellus (kasvata puita keskittyessäsi, puu kuolee, jos kosket kännykkään ennen kuin ennalta määrätty aika on kulunut). Kirjoittamiseen tuli melkoinen flow, kun kerran pääsi vauhtiin. En kamalasti vaivannut päätäni lopputuloksella, kunhan tekstiä syntyisi. Sen verran tehokkaaksi osoittautui kymmensormijärjestelmäni, että kolmannen päivän kääntyessä iltaan ainoa tekstistä selvästi puuttuva elementti oli johtopäätökset. 

Vauva-arki otti vastaan kovin käsin, ja viimeisen kesälomaviikot menivät autuaassa en-pysty-tekemään-mitään-ylimääräistä-koomassa. Kaikeksi onneksi Esikon päiväkoti alkoi kesätauon jälkeen viikkoa ennen minun kouluvuottani, joten ehdin käydä läpi mökillä suoltamani ajatuksenvirran ja järjestää sen jonkinlaiseen akateemisesti hyväksyttävään muotoon. Johtopäätöksetkin syntyivät lopulta. Tästä siis opimme, että jos taustatyö on tehty hyvin, itse gradun kirjoittamiseen riittää noin viikon työtunnit.

 

Random-tilanne kesken graduretriitin: Kännykkä soi (puu kuolee kun vastaan). Puhelimessa on liikkuvaa 4g-nettiä kauppaava myyjä. Sanonen, etten tarvitse, minulla on kännykässäni 4g-liittymä, ja tälläkin hetkellä olen jakanut sen läppärilleni. Puhelinmyyjä linjan toisessa päässä kiljahtaa "eihän niin voi tehdä!"

 

Kuva Pixabaysta

SaveSave

Share

Ladataan...
DADA/DAY

Yhteistyössä Color4Care

Tältä voi näyttää kaksi lasta kahdessa vuodessa tuottanut kroppa. Tältä näyttää myös kroppa, joka painoindeksin mukaan on "merkittävästi ylipainoinen". Kaksi lasta pullauttanut äiti voi myös olla ihan toisen näköinen riippuen raskauksien aikana ja niiden välissä tehdyistä valinnoista, lähtöpainosta ja -kunnosta, sekä ihan vaan geeneistä. Tärkeintä on kuitenkin, että tämä kroppa on selvinnyt jostain hienosta ja upeasta, kahdesta rankasta raskaudesta, joiden jäljiltä mulla pyörii jaloissani kaksi ihanaa muksua.

En malttanut varsinkaan toisen raskauden aikana paljoa vaivata päätäni lisäkiloilla ja kunnon rapistumisella; Kolmatta lasta ei ihan lähitulevaisuudessa ole tilauksessa, joten luotan ehtiväni ihan ajan kanssa kuntoutua. Siinä missä ekan raskauden aikana kyttäsin vaakaa melkein neuroottisesti, nyt mun hyvinvoinnin mittarina on se, jaksanko juosta nopeammin etenevän muksun perässä hengästymättä, pystynkö nostelemaan kakaroita telomatta selkääni, tai tuleeko minulle hiki taistellessani ulkovaatteet taaperon päälle.

Mikään määrä treeniä ja ruokapäiväkirjanpitoa ei kuitenkaan tee olemattomaksi kahden raskauden aiheuttamia muutoksia kropassa. Raskaudet ja synnytykset ovat valtavia, dramaattisia ja verrattain nopeita muutoksia elimistössä, ja jättävät jälkensä. Toisille enemmän, toisille vähemmän. Toisille jää pysyvä vatsalihasten erkauma, toisille kokoelma raskausarpia, toisille veitsenviiltoja. En ala omaa sektioarpeani esittelemään, koska taitava kirurgi ystävällisesti sijoitti sen paikkaan, jonka saan peitettyä pienemmilläkin pikkuhousuilla. Koska molemmat vauvani olivat enemmän tai vähemmän alimittaisia (1710g/40cm ja 2555g/45cm), säästyin sektioarpea lukuun ottamatta raskausarvilta melkein kokonaan, mutta sektion jälkiäkin kannan ylpeästi äitiyden taisteluarpena. 

Suurin osa kroppaani nykyään koristavista kiloista ja venymisarvista on ihan omien elämäntapavalintojen tulosta, mutta raskauksissa selvästi pahinta vahinkoa kärsivät lantionpohjan lihakset. Suuressa tyhmyydessäni kun en niitä tajunnut raskauksien aikana säännöllisesti treenata. Koska eka muksu syntyi sektiolla, en yksinkertaisesti tajunnut, että kaksi peräkkäistä raskautta ja alatiesynnytys rasittaisivat lantionpohjan lihaksia niin paljon. Varsinkin viimeisen kolmanneksen aikana koettu pitkittynyt flunssa ja astmaattinen yskä koettelivat pidätyskykyä ihan tosissaan. Nyt kaikki raskaana olevat kuulolle: Tsekkasin läpi Color4Caren alusvaatteet, ja löysin uutuusvalikoimasta pikkuhousuja, jotka on ihan varta vasten suunniteltu pelastamaan virtsankarkailulta. Valikoimasta löytyy myös raskaana oleville tarkoitetut alkkarit, joissa on "sisäänrakennettu" pikkuhousunsuoja. 

Itse sain kokeiltavakseni ihanan bambu-topin ja -alushousut, sekä saumattomat 3/4-pituiset legginssit. Nää on aivan ihanan ohuet ja hengittävät, ja jos ne nyt kesällä pitävät mukavan viileänä, talvella nämä alusvaatteet palvelevat mukavana lämpöisenä kerrastona. Varsinkin koulumatkapyöräilyn näkökulmasta hengittävät alusvaatteet on ihan huippu juttu.

 

Vaikka Color4Care on nimenomaan hoitotyöntekijöille suunnattu kauppa, löytyy heiltä muutakin urheilu- ja terveystarviketta, joita ihan tavallinenkin väki tarvitsee. Valikoimasta löytyy muun muassa verenpainemittareita (ei ollenkaan pöllömpi hankinta raskaana olevalle, itse jouduin molemmissa raskauksissa tarkkailemaan verenpainetta raskausmyrkytyksen ja raskausmyrkytysepäilyn takia). Verenpainemittarin lisäksi hoitotyöntekijän ostoskoriin voi päätyä stetoskooppi, joista lötyykin ihan huikea värivalikoima.

 

 

 

 

SaveSave

SaveSave

SaveSave

Share

Ladataan...
DADA/DAY

Mies on ollut vanhempainvapaalla kolme viikkoa, kyselee päivittäin viikonpäivää ja murehtii, kun mihinkään ei riitä aikaa. Tunnistan oireet, kävin itse läpi samankaltaisia shokkitiloja lomaillessani Esikon kanssa. Vanhempainvapaalla ollessa törmää paljouden vähyyteen; Lainausmerkeissä vapaita päiviä on loputtomasti, tälle päivälle tai huomiselle ei ole suunniteltu mitään, ensiviikkokin ammottaa kalenterissa tyhjyyttään. Ei tarvitse kiirehtiä jäljellä olevan loman täyttämistä tuhansilla menoilla, koska ne menot ehtii mennä myöhemminkin, sitten joskus, kun on ehtinyt vähän nukkua. Ainoat päivittäin pakolliset kuviot ovat vauvan ruokkiminen, nukuttaminen ja vaippojen vaihto, siinä välissä pitäisi muistaa (ja ehtiä) myös itse ruokailla. Paradoksaaliseti tuntuu, että juuri tuo ajan loputon paljous on suurin syy sille, että mihinkään ei riitä aikaa.

Lapsenhoito tuntuu vievän kaiken energian, ja pari ruokailuväliä myöhemmin onkin jo ilta, ja puoliso palaa töistä ihmetellen, kuinka koko päivän kotona olleella toisella puoliskolla ei ole ollut aikaa laittaa ruokaa saati imuroida. Okei, meillä ei mies koskaan kehdannut esittää moisia ihmetyksenaiheita ääneen, kun olin vauvavapaalla Esikon kanssa. Nyt pitäisi minunkin oppia olemaan kyselemättä tyhmiä, kun itse palaan töihin. Tiedän jo etukäteen, että keittiö tulee joka ilta olemaan kuin räjähdyksen jäljiltä, kun palaan töistä kotiin. Tiedän myös, että tomaattikastike random-kasviproteiinilla kera pastan tulee olemaan syksyn pääasillinen ateriamuoto. Tiedän myös, että on niitä päiviä, jolloin kotona lapsen kanssa ollut toinen puolisko on väsyneempi kuin minä työpäivän jälkeen, ja siksi mahdolliset yösyötöt jäävät minun huolekseni. Niin se homma vaan menee. Pienistä ihmisistä huolehtiminen on paljon rankempaa kuin aikuisten ihmisten kanssa asioiminen.

Tunnen jopa kieroa syyllisyyttä siitä, että minä pääsen karkaamaan kouluun ja töihin, hetkeksi pois tästä kotoisasta sekasorrosta, tilaan, jossa kuulen omat ajatukseni. Toisaalta hirvittää, kuinka vähäiseksi aikani tyttöjen (ja puolison) kanssa jää. Jäljelle jäävä vapaa-aika pitäisi jotenkin tasapainoilla lasten kanssa touhuamisen ja parisuhteen välillä, ja jossain vaiheessa pitäisi kai sitä omaakin aikaa löytää. 

Pienten lasten vanhempien kellosta puuttuu vuorokaudesta jokunen tunti. Aamu alkaa kuuden maissa, kun aamuvirkuin lapsi herää, mutta aika heräämisestä töihin-/kouluun-/päiväkotiin lähtöön kuluu suurimmaksi osaksi vaipanvaihdon, lasten ruokkimisen, pukemisen ja hoitolaukkujen pakkaamisen merkeissä. Siinä saa olla taitava, jos aikoo ehtiä edes kahvin juomaan saati syömään itse aamupalaa. Kotoa poistuneen vanhemman päivää jaksottavat työt/opinnot, kotiin jäänyt syöttää vauva, yrittää nukuttaa vauvaa, syöttää vauvan uudelleen, nukuttaa vauvan, käynnistää tietokoneen, nukuttaa vauvan uudelleen, avaa facebookin, nukuttaa vauvaa uudelleen, huomaa virran loppuneen tietokoneesta, laittaa koneen lataukseen ja avaa TVn, vauva herää, aikuinen luovuttaa ja lähtee vauvan kanssa ulos. Vauva syö. Vauva haluaa nukkua mutta ei nukahda. Kellon on jo melkein neljä iltapäivällä, pitäisi alkaa laittaa ruokaa kotiutuvalle puoliskolle ja isommalle lapselle. Kotiutumisen jälkeen iltapäivällä neljän-viiden maissa ohjelmassa on taas vaipanvaihtoa, lasten syöttämistä, vaatteiden vaihtoa, hoitolaukkujen purkamista, pitäisi itse syödä, lasten kanssa ulkoilu/sisällä leikkiminen, lasten iltapala ja iltapesut, yövaatteiden ja vaippojen vaihto, nukutus, uudelleennukutus, uudelleen syöttö (vauva), uudelleennukutus, ja siinä vaiheessa kello on noin yhdeksän. Lapsen nukkuvat, ja vanhemmatkin katsovat parhaaksi mennä nukkumaan siltä varalta, että seuraavasta yhdeksästä tunnista 1-4 kuluu kiukkuista vauvaa heijatessa. Tadaa, jäljellä ei ole yhtään tuntia omaan käyttöön.

 

 

Kuva Pixabaysta

SaveSave

SaveSave

Share

Ladataan...
DADA/DAY

Esikon ollessa reilu puolen vuoden ikäinen kahlasin läpi Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa bébé -kirjan. Ajoitus oli kaikin puolin täydellinen; Imettämättömyyssyyllisyyden ja ekan lapsen aiheuttaman shokkiväsymyksen kanssa tuskailevalle äipälle bébén kasvatusopas (joka käskee heittää vesilintua kaikilla kasvatusoppailla) oli täydellinen motivaattori, ja niin kuin tuossa linkkaamassani postauksessa kirjoitin, synninpäästö. En ollutkaan ehtinyt mokata ja pilata lastani täydellisesti enkä ole huono äiti, vaikka siltä silloin tuntui.

Minin täyttäessä 4kk olen taas löytänyt itseni soutamasta ja huopaamasta Esikon kanssa erilaisten kasvatusmetodien viidakossa. Kuinka selvitä sisaruskateudesta, entä kuinka ulvovasta pikku-uhmasta? Onko tästä toisesta vauvavuodesta edes tarkoitus selvitä järjissään? Pitäisikö vain alistua siihen, että tämä soppa pyörii nyt vauva- ja taaperoarjen ympärillä, ja seuraava tilaisuus omaan aikaan on sitten joskus parin vuoden päästä. Ajattelin, että Druckermanin teoksen kertaamisesta ei olisi haittaa, mutta koska itse the kirja oli kirjastosta lainassa, päädyin ottamaan luettavakseni Bébé päivä päivältä - 100 askelta ranskalaiseen vanhemmuuteen.

Kirjan lukemiseen meni hurjat 1,5 tuntia, juuri sen aikaa, jonka tytöt nukkuivat yhtä aikaa päiväunia. Teos oli oikeastaan tiivistelmä Druckermanin aikaisemmasta Bébé-kirjasta, lyhennetty ja jaettu aihepiireittäin osioihin. Kirja toimi oikein loistavana kertauksena, mieleen palasi monta sellaista asiaa, jotka jotenkin ihmeessä ovat tässä arjen pyörityksessä unohtuneet. Vaikka olin reilu vuosi sitten päättänyt soveltaa monia Druckermanin ohjeita oman Pepeni kasvatuksessa, olen suureksi harmikseni (ja osittain vauvaväsymyksen vuoksi epäilemättä) sortunut tyynen bébénkasvatuksen sijasta hyödyntämään komenna-käske-moiti-metodia. Tässä tiivistelmäkirjassa oli myös se hyvä puoli, että pystyin pakottamaan miehen tutustumaan siihen. Alkuperäinen ja paljon kerronnallisempi Kuinka kasvattaa bébé olisi ollut liikaa vaadittu yhtälailla väsyneeltä toiselta puoliskolta, jolta kaiken lisäksi uupui kaikki motivaatio minkäänlaisen kasvatusoppaan opiskeluun. Vaikutuksetkin oli heti havaittavissa; Mies ehti lukea muutaman sivun ja muutti heti tapaa, jolla puhutteli kiukuttelevaa taaperoa.

 

 

SaveSave

Share

Ladataan...
DADA/DAY

 

"Hei! Olen viittä vaille valmis maisteri, minulla on takana kahdeksan vuotta yliopisto-opintoja, oman alan työharjoitteluja ja projekteja."

"Valitettavasti etsimme enemmän työkokemusta omaavaa henkilöä, joka on erikoistunut meidän aihealueeseemme."

*

"Hei! Onnistuin saamaan opiskelupaikan terveyden ja hyvinvoinnin alalta. Minulla ei ole päivääkään työkokemusta eikä ensimmäistäkään opintopistettä. Ainoa meriittini on kouluun sisään pääseminen."

"Tervetuloa työhaastatteluun."

 

 

Kuva Pixabaysta

SaveSave

Share

Ladataan...
DADA/DAY

Selviäisitkö vuodesta 2017 ostamatta yhtään uutta vaatetta?

En. Raja tuli vastaan 7 kuukauden kohdalla. Syynä oli epäilemättä jo projektin aloituspostauksessa mainitsemani alkuperäisen vaatevaraston rajallisuus ja huonolaatuisuus. Olen kuluneina kuukausina myllännyt kaappini läpi ties kuinka monta kertaa yrittäessäni löytää jotain sopivaa päällepantavaa, vaatteiden kokonaismäärä on tasaisesti kutistunut nuhraantumisen, tahraantumisen, kulahtamisen ja repeilyn seurauksena. Olen turvautunut ompelukoneeseen ja vaatteiden uudelleenvärjäämiseen, mutta oma nuhruinen ulkoasu on alkanut yhä enenevässä määrin ottaa pannuun. Vaikka olenkin väsynyt kotiäiti, en halua näyttää sellaiselta. Vielä vähemmän nyt, kun uusi koulu ja uusi työ ovat alkamassa. Kaapissani oli lopulta vain yhden käden sormilla laskettava määrä siistejä vaatteita, jotka olivat siistejä siitä yksinkertaisesta syystä, että ne eivät raskauden jäljiltä vielä mahdu päälleni. Oikeastaan aikaisemmin murehtimani t-paitakriisi katkaisi kamelin selän. Päätin, että projektin jatkaminen olisi ensinnäkin vain itsensä kiusaamista, ja toiseksi, tekisin sen vain siksi, etten kehtaisi myöntää täällä blogissa epäonnistumistani. Eli kaiken rehellisyyden ja tekopyhyyden välttämisen nimissä, tässä se nyt on, feilattu blogihaaste.

Tässä toisaalta on myös uusi vaatekaappini, siististi konmarilaisittain pystyynviikattuna. Oikealla koko alkuvuoden käytössä olleet nyppyyntyneet paidat, vasemmalla eilen UFFista ostetut "uutuudet". Se hyvä puoli tässä ostamattomuusvuodessa on ollut, että olen oppinut hillitsemään omia impulssejani. Ennen ostin vaatteita hetken mielijohteesta usein sovittamatta niitä. Nyt koottuani reilun puolen vuoden ajan ostoslistoja tulevaa shoppailumaratonia varten olen havainnut, että aika harvat vaatteet, jotka minun olisi kuukautta aikaisemmin ollut ihan pakko saada, ovat ostoslistallani enää seuraavassa kuussa. Täyttäessäni shoppailutyhjiötäni ostelemalla lastenvaatteita kirppareilta olen myös kehittynyt melko taitavaksi käytettyjen vaatteiden laadun ja kestävyyden arvioijaksi. Niinpä ryhtyessäni uusimaan vaatekaappiani, käytin aika tarkkaan 120 euroa, josta 80 euroa meni kaksiin housuihin (Nokian neulomon löysät housut ja Zizzin ale-farkut), ja uusin kuitenkin käytännössä koko vaatevarastoni. Vaikka itse ostamattomuusprojekti lässähtikin, olen kuitenkin tyytyväinen huomattavasti parantuneeseen ostokäyttäytymiseeni (aika näyttää, jääkö se pysyväksi), ja ennen kaikkea huojentunut, kun kaapistani löytyy taas käyttökelpoisia vaatteita.

Ehkä suoritan ostamattomuushaasteen loppuun korvattuani loputkin ekokatastrofivaatteeni laatutavaralla.

SaveSaveSaveSave

SaveSave

Share

Pages