Ladataan...

Viime vuosina blogeissa on kirjoitettu enemmän kuin koskaan rahasta. Ihanan avoimesti, oivaltavasti, kannustavasti ja idearikkaasti. Naiset (ja tietysti miehetkin, mutta nähdäkseni erityisesti naiset) on voimautettu ottamaan vastuu omasta taloudestaan, sijoittamaan rahastoihin/osakkeisiin/sijoitusasuntoihin ja kerryttämään eläkettä. Ja se on upeaa ja mahtavaa! Uskon, että moni ihminen, joka ei koskaan aikaisemmin ole ajatellut näitä asioita lainkaan, on saanut todella kullanarvoisia vinkkejä ja voinut kiinnostua sijoittamisesta ihan vain blogien ansiosta.

Itseäni kuitenkin hieman häiritsee se, että blogien rahakeskustelu on tavallaan niin kapeakatseista. Rahasta puhutaan blogeissa oikeastaan vain yhdestä näkökulmasta - heidän näkökulmastaan, joilla sitä on. Heidän, jotka voivat sijoittaa, hankkia rahastoja ja laittaa sijoitusasuntojaan vuokralle kerryttäen pesämunaa niin itselleen kuin lapsilleenkin.

Sen todellisuuden taakse jää kuitenkin niin paljon muutakin. Mä en itse ole koskaan kirjoittanut blogissani rahasta, koska ei ole ollut mitään, mistä kirjoittaa. Voin rehellisesti sanoa, että rahakirjoittelu ei ole ollut itselleni lainkaan ajankohtaista, koska mulla ei ole tähän päivään mennessä ollut mitään, mitä sijoittaa yhtään minnekään. Olin ylipisto-opiskelija 7 vuoden ajan ja sen jälkeen lähes vuoden freelancerina (= surkea taloudellinen tilanne). Mulla ei ole missään vaiheessa ollut mahdollisuutta sijoittaa yhtään lanttia, ei sentin senttiä mihinkään. Sen sijaan mä olen ollut useasti tilanteessa, kun palkkapäivään on vielä aivan liian pitkä aika ja tili ammottaa tyhjyyttään. Oon syönyt nuudeleita ketsupilla ja vienyt kotiin vessapaperia työpaikalta. Palauttanut epätoivoissani pulloja kauppaan ja koittanut saada jotenkin nostettua käteisenä mulle kertyneet S-bonukset, jotta voisin ostaa leipää.

Usein sijoituskeskustelussa todetaan, että "kaikki" voivat sijoittaa. Kaikki voivat aloittaa pienestä, esimerkiksi laittaa 15 euroa kuukaudessa rahastoon. Mutta siitä mä olen eri mieltä. Kaikki eivät todellakaan voi sijoittaa edes sitä toisille minimaaliselta tuntuvaa 15 euroa. Köyhälle opiskelijalle, minimipalkkaiselle, pätkätyöläiselle, freelancerille, äitiyslomalaiselle tai omaishoitajalle se ei todellakaan ole taloudellisen tilanteen puitteissa mahdollista. Puhumattakaan sitten vaikka työttömille tai eläkeläisille. Sillä 15 eurolla voi olla kitkuteltava menemään pari viikkoa, ja on suunniteltava äärimmäisen tarkasti päiväkohtainen budjetti, jotta jokainen sentti tulisi käytettyä viisaasti ja jotta rahat oikeasti riittäisivät, koska ilman ruokaakaan ei oikein tule toimeen.

Mä ymmärrän, miksi blogeissa ja julkisuudessa ylipäänsä puhutaan mielummin sijoittamisesta ja omaisuuden kerryttämisestä. Siitä, kuinka pesämuna on tilillä ja lapsille omat osakesalkut. Positiivisista puolista positiivisella näkökulmalla. Köyhyysrajan alapuolella eläminen on usein häpeällistä, rankkaa, vaikeaa ja aiheuttaa niin psyykkisiä, sosiaalisia kuin jopa fyysisiäkin oireita. Voin omasta kokemuksesta todeta, että taloudellinen niukkuus voi tuottaa järkyttävää stressiä, ahdistusta, alakuloisuutta ja vaikka mitä.

Mä jotenkin toivoisin, että rahaskeskustelussa otettaisiin huomioon se näkökulma, että ei, tänäkään päivänä edes Suomen kaltaisessa valtiossa kaikilla ei ole mahdollisuutta sijoittaa. Kyllä sijoittaminen ja raha ovat edelleen etuoikeutettujen ihmisten asioita, vaikka toki ovatkin monen saatavilla ja on hienoa, että jo pienillä summilla pääsee hyvään alkuun.

Mun taloudellinen tilanne on parantunut nyt, kun olen kokopäivätöissä enkä enää opiskele. Se on ihanan vapauttavaa ja tuntuu, että iso kivi on vierähtänyt sydämeltä, kun ei tarvitse enää stressata niin paljon rahasta. Mutta tässäkin tilanteessa mä aion aina muistaa sen, että kaikki eivät todellakaan ole samassa tilanteessa, ja on myös mahdollista, että se omakin tilanne voi muuttua koska tahansa, koska sellaista elämä tuppaa olemaan. Siksi halusin tuoda rahakeskusteluun osaltani myös tämän näkökulman, ja olisi tosi kiva, jos voisitte jakaa kommenttiboksissa omia ajatuksianne aiheeseen liittyen. <3

-Netta

Kuvat: Pixabay

Seuraa blogiani:

Instagram

Facebook

Bloglovin

Lue myös:

Downshiftasin työn lisäksi myös asumisen

En tee 5-vuotissuunnitelmia

5 työtä, joita olen tehnyt

Ladataan...

Saavuin kotiin tiistai-iltana 20 kiloa painavan matkalaukun, käsilaukun ja kannettavan tietokoneen kanssa. Lento oli yli tunnin myöhässä ja väsytti niin maan hemmetisti. Ennen lentoa olimme matkustaneet yhteensä 5 tuntia bussissa ja junassa sekä odotelleet tuntikausia lentokentällä. Luulin silloin, että väsymys johtui reissaamisesta, mutta kun yhä tänäänkin (torstaina) väsyttää hulluna, luulenkin, että väsymys johtuu intensiivisestä työmatkasta. Kun työmatka kestää puolitoista viikkoa ja sen aikana tapaa satoja uusia ihmisiä ja oppii ihan hirveästi uutta asiaa kielellä, joka ei ole oma äidinkieli, voi ehkä vähän väsyttääkin. Koitan antaa itselleni armoa ja nukkua paljon. Ottaa vähän iisimmin ja kerätä voimia. Mietin vain, koska tämä väsymys menee ohi. Toivottavasti pian, koska olisi niin paljon kaikkea kivaa, mitä haluaisin tehdä.

Matkalaukkuni makaa edelleen purkamattomana enkä ole tehnyt kotona vielä kauheasti mitään, paitsi kuluttanut sohvannurkkaa. Viileät kelit tulivatkin siihen nähden juuri oikeaan aikaan, että nyt ei ainakaan tarvitse olla säntäämässä ulos. Huomenna tosin on tarkoitus lähteä töiden jälkeen käymään mökillä (ihanaa) ja lauantaina puolestaan vuorossa on Sideways-festarit.

Blogikirjoitukseni ovat viimeaikoina olleet tällaista epämääräistä tajunnanvirtaa, mutta olkoot. Nyt on tällainen vaihe, ja välillä toisenlainen. On kuitenkin kiva laittaa ajatuksia ylös, ehkä voin palata näihin myöhemmin.

Ihanaa torstai-iltaa kaikille, toivotaan että lämpö palaa pian <3

Ihanaa olla kotona.

-Netta

Ladataan...

Hei ihanat, terveisiä Tukholmasta! <3

Istun jaetun hostellihuoneen kerrossängyn yläpedissä ja kirjoitan tätä, vaikka väsyttääkin aivan kuolettavan paljon. Ja samaan aikaan, vaikka väsyttääkin, haluan kirjoittaa ja jakaa hieman ajatuksiani tästä työmatkasta. Tai työmatkan herättämiä ajatuksia? Kuinka vain.

Saavuin siis Ruotsiin viime sunnuntaina ja olen viettänyt tähän asti aikaa Keski-Ruotsissa, mutta nyt tulin viikonlopuksi Tukholmaan. En kuitenkaan ole ihan varma, oliko siinä mitään järkeä, sillä olen tästä tosi intensiivisestä reissusta niin totaalisen poikki, etten jaksanut tänään illalla tehdä mitään muuta, kuin käydä syömässä ja tulla takaisin hostellille, koska olen vain niin v ä s y n y t. (Enkä todellakaan jaksanut puhua kenellekään muille huoneessa majoittuville). Todellisia vanhuuden merkkejä, koska vielä vaikkapa kymmenen vuotta sitten en olisi ikinä valinnut viettää iltaani hostellihuoneessa, vaan olisin lähtenyt into piukeana riekkumaan jonnekin baarikierrokselle ja sosialisoinut iloisesti. Nyt puolestaan ajattelen, että miten ihanaa, kun on jo sen verran ikää, että ei tarvitse. Ei ole enää takaraivossa jyskyttävää Fear of Missing Outia, jonka takia olisi pakko lähteä vaikka verenmaku suussa paahtamaan. Voi vain rötvätä täällä omassa pedissään juuri niin epäsosiaalisena tai epäseikkailijamaisena kuin haluaa. Päivä se on uusi huomennakin ja toivottavasti sitten jaksan tehdä jotain kivoja turistijuttujakin hieman.

Työreissu on ollut tosi antoisa ja monenlaisia tunteita ja ajatuksia herättävä. Mä olen monta kertaa havahtunut ajattelemaan, miten iloinen olenkaan, että satuin saamaan tämän työn. Ja sitä, miten hirvittävän pitkä matka onkaan kuljettu, että tähän pisteeseen ollaan tultu. Kun puhuin uudesta työstä erään tuttuni kanssa jokin aika sitten, totesi hän, että ehkäpä olen affirmoinut tämän työn itselleni. Siis toivonut, odottanut, ajatellut ja halunnut sitä niin paljon, että se siksi tipahti syliini. Mun oli kuitenkin pakko todeta, että nyt mä olen eri mieltä. Ei tämä työtilaisuus toivomalla syliini tippunut, vaan se on vaatinut todella kovaa työtä.

Menin lukioon, vaikka omassa suvussani ei ole montaakaan ylioppilasta eivätkä esimerkiksi kumpikaan vanhemmistani ole käyneet lukiota. Hain yliopistoon, vaikka olinkin jostain syystä  aivan varma, etten koskaan pääsisi sinne, tai en ainakaan koskaan, ikinä saisi jotain niin pelottavaa ja ylivaativaa, kuin gradua valmiiksi (vaan sainpas sitten kuitenkin). Opiskelin yliopistossa ja tein samalla töitä ihan hullun lailla elättääkseni itseni. Tein lähes ilmaiseksi oman alan työharjoittelun, jotta saisin hyvän merkinnän cv:seeni - ja elin samalla täysin kädestä suuhun. Viimeisenä opiskeluvuonna olin kokoaikaisesti oman alan töissä samalla, kun yritin vääntään gradua kasaan, ja oma jaksamiseni oli aivan totaalisen äärirajoilla. Opiskeluaikana kohtasin useita opettajia, ohjaajia ja professoreja, jotka käyttäytyivät asiattomasti, ilkeästi, simputtaen ja vähätellen (eivät tosin vain minua, vaan myös lukuisia muita opiskelijoita. Heistä tehdyt valitukset eivät koskaan tuottaneet mitään tulosta). Sain kuulla useasti, että minun pitäisi olla paljon parempi, taitavampi ja osata jo siinä vaiheessa paljon enemmän. Siis jo aivan opintojen alussakin, kun olin vielä aivan noviisi! Sain jopa kerran kuulla eräältä ohjaajaltani, että minun pitäisi olla parempi, koska muuten on hänen kannaltaan noloa, jos minun osaamattomuuteni yhdistetään häneen tai hänen laitokseensa. Jatkoin silti läpi harmaan kiven menemistä, keräsin työkokemusta ja halusin/päätin saada kivan oman alan työpaikan. Kokeilin työpaikkoja, jotka eivät tuntuneet ollenkaan hyviltä tai omilta, vaan joissa tunsin stressiä, ahdistusta, tylsistymistä, joukkoon kuulumattomuutta ja pahaa mieltä. 

Siksi tuntuu ihan mahtavalta olla juuri nyt juuri nyt tässä. Mennä töihin joka päivä hyvillä mielin, ilman sitä aikaisemmin vaivannutta "onko pakko mennä tänäänkin töihin" -oloa. On mahtavaa, kun omaa työtä arvostetaan ja tietää itsekin olevansa siinä hyvä (vaikka ne opettajat koittivatkin muuta väittää). On mahtavaa olla osa yritystä, joka satsaa työntekijöihin, on kasvava ja jolla menee hyvin. Jossa on hyvä yhteishenki ja jossa voi aina kysyä apua. On kivaa, että lähin kollega on ihminen, jonka kanssa haluaa viettää aikaa myös töiden ulkopuolella. Ja tietysti on ihan huippua, että kaikki se opiskelu, raataminen, paskan niskaansa ottaminen ja taloudellinen niukkuus ovat kannattaneet, koska nyt olen oman alan työssä, koska vastaa koulutustani. En halua ajatella, että olisin affirmoinut nykytilanteen itselleni. Ei, en ole. Se johtuu täysin omista ansioistani, ja vaikka meillä Suomessa kuuluu aina vähätellä itseään eikä itsestään saisi olla ylpeä, niin tänään, tässä hetkessä, mä olen iloinen ja ylpeä siitä, että olen kulkenut tämän polun tähän asti, vaikka aina se ei ole ollut helppoa ja joskus on tehnyt mieli luovuttaa. :)

Huh, tällaisssa ajatuksissa täällä tänään. Nyt nukkumaan, niin jaksan ehkä huomenna tehdä muutakin kuin makoilla sängyllä tietokoneeni kanssa. Aivan ihanaa viikonloppua, toivottavasti Suomessakin on yhtä lämmin kuin täällä (+28c).

-Netta

Ps. Kuva: Pixabay

Ladataan...

Hei muruset! <3

Ajattelin tulla päivittämään blogia tänään, koska loppuviikosta en enää varmaan ehdi, ja sunnuntaina lähdenkin sitten jo työmatkalle. Joka onkin elämäni ihan ihka ensimmäinen, ja josta siksi olen innoissani maininnut täällä blogissakin jo aiemmin. Musta on jotenkin niin hauskaa sanoa lähteväni työmatkalle, koska en ole jotenkin koskaan ajatellut sellaiselle edes pääseväni. Jos olisin pysynyt opettajan työssä, niitä tuskin olisi ihan hirveästi tullut (jos koskaan), enkä jotenkin muutenkaan ole koskaan miettinyt olevani työssä, johon kuuluu matkustamista. Mutta kuten jo sata kertaa tässä blogissa on todettu - elämä on sellaista, se suunnittelee asiat aina paremmin.

Työmatkani ei suuntaudu sen eksoottisempaan paikkaan kuin Ruotsiin - mutta olen silti ihan innoissani. Mä nimittäin satun rakastamaan Ruotsia! Viettäessäni välivuotta 19-vuotiaana vietin siellä pari kuukautta, ja opiskeluaikana olin siellä myös noin kuukauden mittaisella kurssilla. Vaihtoon en valitettavasti koskaan päässyt lähtemään, mutta JOS olisin vaihtoon lähtenyt, olisi kohde todennäköisesti ollut juurikin Ruotsi, ihan vain koska se olisi ollut opintojeni kannalta järkevintä. Voin kuitenkin ottaa tämän työmatkan tällaisena "minivaihtona", koska viivymme Ruotsissa vajaat pari viikkoa ja tulemme käyttämään koko reissun ajan työkielenä (ja muutenkin) Ruotsia. Eiköhän tässä siis opi ruotsin kielestäkin tosi paljon uutta jälleen!

Reissuun lähtemisessä jännittävämpi puoli on se, että en varsinaisesti pidä lentämisestä. Oikeastaan inhoan, kammoan ja pelkään sitä. Edellisestä lennostani on nyt kaksi vuotta aikaa, koska olen kai jossain määrin aktiivisesti taas pyrkinyt välttelemään sitä. Pyrin kuitenkin ajattelemaan positiivisesti - lento on tosi lyhyt, se lennetään hyvällä lentoyhtiöllä, saan matkustaa yhdessä työkaverini kanssa ja reissuun lähtö on muutoin tosi kivaa. Pitää siis tässäkin asiassa keskittyä positiivisiin juttuihin eikä antaa valtaa negatiivisille ajatuksille.

Vaikka olenkin työmatkalle lähdöstä innoissani, tämä Suomen upea sää ja sen myötä upeat puutarha- ja mökkikelit saavat aikaan sen, että toisaalta lähden vähän haikeinkin mielin juuri nyt. Kahdessa viikonlopussa ja viikossa puutarhassa ehtii nimittäin tapahtua ihan hirveästi. Viime viikonloppuna istutimme kasvimaan täyteen siemeniä, ja parissa viikossa ne alkavat puskea esiin, samoin kuin rikkaruohot (heh). Osa kukinnoista ehtii myös päättyä ja osa ehkä jäädä kokonaan näkemättä. Mutta sellaista se on, kun saa jotain, menettää jotain. En ole kuitenkaan aikapäiviin ollut pahemmin missään Suomen rajojen ulkopuolella, saati näin pitkää aikaa pois kotoa. Se tekee varmasti hyvää.

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä nyt reilut kolme vuotta, emmekä ole koskaan olleet erossa toisistamme näin pitkään. Sekin siis vähän mietityttää, tuleeko kova ikävä, heh :) Mutta ikävän tunteesta olen sitä mieltä, että se jos mikä tekee suhteelle hyvää. Toista ikävöidessä konkretisoituu se, miten tärkeä ihminen onkaan kyseessä.

Kaikenkaikkiaan siis erittäin innostunein ja hyvillä mielin odotan siis tulevaa reissua - töiden lisäksi on luvassa kaikkea kivaa, kuten yrityksen oma gaalailta, jossa palkitaan työntekijöitä, ja viikonloppuna meillä on vapaata aikaa tehdä mitä haluamme - saa nähdä mitä päätämme keksiä. Säätiedotukset lupaavat aivan upean lämpimiä säitä, joten matkalaukku on täynnä mekkoja ja hameita.

Koitan kirjoitella reissusta aina välillä tänne blogiinkin, vähän riippuen aikatauluista. Ajantasaista raporttia tulee myös aivan varmasti Instagramiin (ja Storyihin), josta minut löytää nimimerkillä @nettafrancesca.

Ihanaa loppuviikkoa kaikille! <3

-Netta

Ladataan...

Kun viimeksi kirjoitin kuulumispostauksen, oli sen nimi "Alkukevään kuulumisia". Postaus on julkaistu 7. huhtikuuta, ja sen kuvissa mulla oli vielä talvitakki päällä ja kuvausympäristökin oli täynnä lunta, vaikka aurinko paistoikin. Tuntuu, että tuon kirjoituksen julkaisusta on vain lyhyt hetki aikaa, mutta nyt saankin kirjoitella jo loppukevään kuulumisia, ja niin vaatetuksen paksuudessa kuin ulkona vallitsevassa säätilassakin on tapahtunut aikamoisia muutoksia. Tässä sekalaisia loppukevään kuulumisia.

 - Toukokuussa vietettiin vappua, ja me päätimme tänäkin vuonna viime vuoden tapaan valmistaa kotona simaa. Siitä taitaa kyllä tulla pysyvä perinne, itse tehty sima on vain niin hyvää! Vappu sujui tosi mukavissa merkeissä ystävien kanssa. Vappuaattona meille tuli ystäviä kylään, ja loppuillasta jatkoimme Korjaamolle perinteisiin Vapputansseihin. Vappupäivänä puolestaan menimme toisen ystäväporukan kanssa brunssille.

- Seuraavat kuulumiset liittyvät töihin: uutta työtä on nyt takana sellainen kuukauden päivät, ja olen kyllä viihtynyt erinomaisesti! Nautin niin paljon siitä, että mulla on nyt ihanan lyhyt työmatka. Työpaikkani sijaitsee ihan Helsingin keskustassa, joten myös lukuisat lounaspaikat ovat aivan hollilla, usein iskeekin suorastaan valinnan vaikeus. On kivaa, että välillä voi kesken työpäivääkin käydä kaverin kanssa lounaalla. Työni on myös tosi itsenäistä ja siinä saa paljon vastuuta, mistä tykkään myös. Lisäksi työkaverit ovat olleet tosi mukavia. Olen siis kaikin puolin tyytyväinen n ykytilanteeseen ja iloinen siitä, että olen uskaltanut tehdä töiden suhteen monia vähän uhkarohkeitakin loikkauksia - ne ovat kuljettaneet mut tähän pisteeseen. 

- Työmatka Ruotsiin lähenee myös. Emme olekaan työmatkalla ihan kahta viikkoa, vaan puolitoista. Lähdemme toukokuun lopussa ja palaamme takaisin kesäkuun puolella. Ruotsissa ollessamme työnantajamme järjestää myös työpaikkamme vuosittaiset "Awardsit" eli gaalaillan, jossa palkitaan yrityksen työntekijöitä. Mukaan saa siis pakata myös juhlamekon ja korkokengät, mikä on kyllä kivaa!

- Tällä hetkellä alkanut mökkikausi pitää meidät kiireisinä. Paljon on puutarhahommia, mutta myös remppahommia itse mökin kanssa. Tarkoituksenamme on remontoida lähiaikoina mökin eteinen ja tehdä myös julkisivuremonttia tänä kesänä. Mietteissä siintää myös sauna (sellaista kun meille ei vielä ole lainkaan) ja palju. Saapas nähdä, jäävätkö ne kuitenkin ensi kesän hommiksi, kaikkia kun ei vain mitään ehdi, ainakaan jos itse tekee.

- Myös kaason tehtävät ovat pitäneet minua vähän kiireisenä - en kuitenkaan voi paljastaa niistä kovinkaan paljon mitään, sillä tuleva morsian lukee myös blogiani. Katsotaan, josko kirjoittelisin myöhemmin tänne blogiin esimerkiksi polttareista ja ylipäätään vaikkapa huomioon otettavia juttuja kaasona toimimisesta - tämä on nimittäin jo kolmas kertani kaasona. Olen aiemmin kirjoittanut ystäväni häistä ja edelleen blogiini päädytään usein hakusanalla "kaason puhe". Sellainenkin täytyisi kai taas tässä lähiaikoina väkertää, iik :)

- Kesäsuunnitelmat risteilevät tietysti mielessä myös. Mulla ei ole kuin kaksi (erillistä) viikkoa lomaa kesällä, koska vaihdoin juuri työpaikkaa. Oikeastaan saan olla tyytyväinen, että on tuonkaan vertaa. Tarkoituksena on käydä Pohjois-Suomessa sukuloimassa ja tietysti viettää paljon aikaa mökillä. Lisäksi tiedossa on ainakin ystäväni polttarit, heidän häänsä, festarointia, juhannuksen viettoa kaveriporukassa, uimista, pyöräilyä, puistopiknikkejä ja kaikenmoista ulkonaoloa (jos säät vaan mitenkään sallivat).

Seuraavaksi saankin sitten olla kirjoittamassa alkukesän kuulumisia. Sitä odotellessa. <3

-Netta

Ladataan...

Kirjoittelinkin tuossa aiemmin lyhyesti siitä, kuinka mulla on ollut nyt peräkkäin kaksi työpaikkaa, joihin mulla oli kumpaankin suhteellisen pitkä työmatka. Toiseen paikkaan meni julkisilla noin 50 minuuttia suuntaansa (se vielä menetteli) ja toiseen paikkaan puolestaan noin puolitoista tuntia suuntaansa (kolme tuntia päivässä bussissa istumista ei enää menetellyt). Nyt mulla on puolestaan todella lyhyt työmatka, pyöräillen alle 10 minuutissa töihin, ja osaan todellakin arvostaa sitä. Joka aamu, kun poljen töihin, hymyilen leveästi miettiessäni, miten onnekas olenkaan, kun olen vihdoinkin taas tässä tilanteessa.

Pitkä työmatka vaikutti itseeni monin tavoin. Aamuisin piti tietysti herätä aikaisemmin, jotta ehtii bussiin. Ja mä olen todella aamu-uninen, joten jokainen aamuisin nukuttu minuutti on mulle kultaakin kalliimpi. Iltaisin piti puolestaan mennä aikaisemmin nukkumaan, jotta ehtisi nukkua tarpeeksi. Bussissa taas ei tullut todellakaan tehtyä mitään kovin järkevää, vaan pääsääntöisesti vain näpräsin puhelinta. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että pelkästään jo bussimatkat tekivät päivääni kolme tuntia istumista ja pelkkää puhelimella somettamista! Ihan aluksi mä kyllä kuuntelin bussissa äänikirjoja, mutta kuuntelin nopeasti kaikki sovelluksen mielenkiintoiset kirjat läpi, ja siitä syystä (ja myös rahan takia) lopetin sovelluksen käytön. Eli vain ja ainostaan näperöin kännykkääni tai tuijotin ikkunasta ulos tuntikaupalla päivässä.

Ylipäätään pitkät matka-ajat tuntuivat mielestäni stressaavilta ja myös "ajanhukalta", ja huomasinkin yhä useammin tuskailevani jo edellisenä iltana tai viikonloppuna sitä, että en jaksa raahautua aamulla kiireessä bussipysäkille ja matkata bussissa. Iltapäivisin mulla puolestaan jäi esimerkiksi joogatunnit kokonaan välistä, koska olin töiden jälkeen kotona vasta niin myöhään, etten ehtinyt tunneille. Huomasin myös jo työpäivän aikana keksiväni kaikkia epätoivoisia "juonia", miten pääsisin edes vähän kätevämmin kotiin - työkaverin kyydissä juna-asemalle, polkupyörä junaan ja osa matkasta sillä, mies vapaapäivänään mua hakemaan... Ei hyvä, vaan ainoastaan lisää stressiä. 

Koska mun fiilikset pitkää työmatkaa kohtaan olivat jotenkin niin vahvoja ja niin selkeän negatiivisia, rupesin miettimään, voiko kyse olla vain ja ainoastaan henkilökohtaisista fiiliksistä, vai löytyisikö aiheesta jotain tutkimustuloksia, joiden mukaan pitkä työmatka oikeasti vaikuttaa ihmisen onnellisuuteen negatiivisella tavalla.

Ja niinpä vain löytyikin; tuoreen saksalaistutkimuksen mukaan pitkää työmatkaa taittavat ihmiset ovat kaikin tavoin onnettomampia, kuin lähellä työpaikkaansa asuvat ihmiset. Tutkimuksessa todettiin, että yli tunnin työmatka rasittaa ihmistä niin paljon, että kompensaatioksi hän tarvitsisi 40 % palkankorotuksen, jotta matkan taittamisessa olisi "järkeä". Lisäksi tutkimuksessa kävi ilmi, että ihmiset arvioivat etukäteen työmatkojensa raskauden yleensä alakanttiin. Todellisuus siis yllättää rankkuudellaan. Jos työmatka pitenee paremman palkan vuoksi, on tavallista, että suurempaan rahamäärään totutaan, eikä se enää vuoden jälkeen lisää tyytyväisyyttä kuten ennen. Sen sijaan pitkiin työmatkoihin ei totu kukaan, sanoo tutkimus.

Myös Yle on kirjoittanut pitkien työmatkojen vaikutuksista. Artikkelin mukaan pitkään kestävällä työmatkalla on suora vaikutus kohonneeseen verenpaineeseen ja ylipainoon. Pendelöijillä, eli muualla kuin omalla asuinpaikkakunnallan työskentelevillä, matka käy myös useammin psyykkeen päälle (toim. huom: JEP!!). Ylen mukaan tiedetään, että selkäkipu, vatsavaivat ja päänsärky ovat hyvin tuttuja heille, jotka istuvat pitempiä matkoja. Pitkämatkalaiset myös syövät muita epäsäännöllisemmin. Pitkä työmatka onkin osa elämänhallinnan palapeliä, ja artikkelin mukaan monille se ei sovi. Huonoiten heille, joilla on ajanhallintaongelmia. Myöhästymisen pelko on valtava stressinaiheuttaja (toim huom: joka aamu!).

Uskon kuitenkin, että nämäkin asiat ovat paljon persoonasta kiinni. Minua pendelöinti stressasi ja ahdisti, eikä se sopinut minulle lainkaan, ainakaan tuon pidemmän matkan kanssa. Ahdisti ihan vain jo sekin, että työpäivän päätyttyä kesti vielä 1,5 tuntia, kunnes pääsi tekemään omia juttuja. Mutta en usko, että kaikki ihmiset ahdistuvat pitkästä työmatkasta. Esimerkiksi perheellisille työmatkat voivat olla sitä "omaa aikaa", jolloin ehtii ajatella rauhassa ja vaikkapa kuunnella musiikkia tai äänikirjaa. Osa ihmisistä pystyy ehkä nukkumaan bussissa tai junassa, tai tykkää vain katsella maisemia. Toisten on myös mahdollista käyttää matka-ajatkin työntekoon.

Minulle se ei ollut mahdollista, ja vaikka toisessa työssäni sainkin välillä tehdä etätöitä, en kuitenkaan niin usein, että se olisi lievittänyt stressiäni työmatkojen suhteen. Syksyllä mulla alkoivat myös rajut Ibs-vatsaoireet, jotka saattavat osittain johtua siitä, että käytin päivässäni sekä 3 tuntia bussissa istuen että 8 tuntia töissä näyttöpäätteen edessä istuen, ja lisäksi stressailin työmatkaa (ja muita asioita). No, nämä eivät varmasti ole yksiselittäisiä ja selkeitä asioita, mutta ainakin oireiden ja työn alkamisen ajankohdalla on yhteys.

Onko siellä muita, joille pendelöinti on tuttua? Olisi tosi mielenkiintoista kuulla teidän kokemuksianne asiasta, olivatpa ne sitten positiivisia, negatiivisia tai neutraaleja. 

-Netta

Kuvat: Pexels.com

Ladataan...

Työhaastatteluiden vakiokysymys on: "Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?" Olen lukuisia kertoja istunut haastattelijaa vastapäätä ja miettinyt mitä vastata. Oikeaoppisesti pitäisi kai sanoa, että olen unelmieni työpaikassa juuri tällä alalla. Ja niin taidan olla joskus sanonutkin, huolimatta siitä, onko se edes pitänyt paikkansa. Mutta viimeisimmässä haastattelussa en enää jaksanut miettiä, mitä kuuluisi tai pitäisi sanoa. Sanoin sen, miten asian itse näen. Nimittäin: En tiedä. En tee elämässä 5-vuotissuunnitelmia. Oikeastaan en ole koskaan tehnyt, mutta vähiten enää nykyään. En ylipäätään ole sen tyyppinen ihminen, ja lisäksi elämä on opettanut jotain oleellista: ihminen voi suunnitella kaikenlaista, mutta elämä suunnittelee lopulta viimeisen käsikirjoituksen. Tulee eroja, sairauksia, leikkauksia, onnettomuuksia, irtisanomisia, pettämistä, jättämistä, työttömyyttä, kuolemaa, yksinäisyyttä, masennusta ja kaikkea siltä väliltä, mutta yhtä lailla rakastumisia, uusia mahdollisuuksia, ihania yllätyksiä, häitä, lapsia, koiria, töitä, tervehtymistä, uusia ihmisiä ja paljon muuta. Siksi olen luopunut kaikenlaisesta turhasta suunnittelemisesta, ja sen sijaan vain lillun menemään elämän virrassa.

Uraohjusten ja superkunnianhimoisten ihmisten korvissa tämä kuulostaa varmasti niin typerältä ja päämäärättömältä kuin olla ja voi. Mitäänhän ei elämässä voi saavuttaa, jollei tee kovasti töitä, tavoittele unelmiaan ja jatkuvasti hio suunnitelmiaan. Itse en vain ole koskaan oikein edes tiennyt, mitä tarkalleen ottaen tavoittelen elämässä, ainakin jos puhutaan esimerkiksi koulutuksesta, urasta tai muusta vastaavasta. Olen enemmänkin antanut elämän kuljettaa näissäkin asioissa, mutta hyvin ja onnellisesti on käynyt. Juuri nyt sanoisin, että paremmin kuin osasin odottaakaan!

Suurien viisivuotissuunnitelmien puutteista huolimatta olen kyllä aina ollut ahkera ja kova tekemään työtä ja uskonut, että jotain kivaa on kyllä nurkan takana odottamassa. Suunnitelmattomuus ei tarkoita laiskuutta tai välttämättä kunnianhimon puutettakaan, vaan enemmänkin uskoa siihen, että asiat menevät omalla painollaan ja että elämän voi kohdata sellaisena, kuin se tulee vastaan. Ja vaikka en olekaan opiskeluiden tai uran suhteen tehnyt etukäteen tarkkoja suunnitelmia, olen kyllä aina tiennyt monia muita asioita, joita haluan: vakaan parisuhteen, oman koiran, kivan työn, terveyttä ja onnellisuutta. Mutta näiden asioiden tavoittelemiseksi ei mielestäni tarvita viisivuotissuunnitelmia. Ne oikeastaan enemmänkin tulevat eteen sitten, kun ovat tullakseen. Yhtäkkiä vain kuuluu klik, kun palaset asettuvat kohdalleen, ilman että sen enempää suunniteltiin.

Ylipäätään elämä on opettanut minulle juurikin sen, että kaikkea voi toki aina suunnitella, mutta sattumankauppaa on, mitkä suunnitelmat toteutuvat ja missä muodossa, ja mitkä puolestaan eivät. Enkä missään nimessä tarkoita tätä pessimistisessä mielessä - unelmoida ja haaveilla saa ja kannattaa aina, ja haaveita voi ja pitääkin lähteä toteuttamaan. Mutta samalla pitää kuitenkin myös hyväksyä lempeästi se tosiasia, että aina asiat eivät mene omien suunnitelmien mukaan - mutta usein ne menevät loppupeleissä vielä omia suunnitelmiakin paremmalla tavalla. Toki ei aina - tietysti joskus tulee myös karvaita pettymyksiä, mutta yleensä nekin pitkällä tähtäimellä kasvattavat ja versoavat jotain uutta, kohti jotain sellaista, mikä olisi muuten jäänyt näkemättä.

Omat elämänkokemukseni ovat muokanneet minusta ihmisen (ja tavallaan olen aina sellainen ollutkin), joka ei varsinaisesti suunnittele ihan hirveästi tulevaa. Toivon vain, että saan elää terveenä ja onnellisena, mutta se, minkälaisissa raameissa se haave milloinkin toteutuu, selviää vain elämää elämällä. Tällä tyylillä elämä saa myös pysyä arvoituksellisena ja täynnä ihania yllätyksiä. Sellaisia ovat viime vuosina olleetkin esimerkiksi oman kesämökin hankkiminen ja oman koiran omistaminen tässä elämänvaiheessa.

Lähipiiriini kuuluu paljon ihmisiä, jotka ovat huomattavasti suunnitelmallisempia kuin minä, ja välillä olen heille vähän kateellinen. He ovat jo varmistaneet itselleen hyvän eläkkeen, hankkineet kaikki mahdolliset vakuutukset ja säästäneet rahaa asp-tilille sekä hankkineet oman asunnon. He ovat edenneet urallaan upeasti ja saavuttaneet jo useita unelmiaan. Sitten mietin kuitenkin, että niinhän se on - meitä on niin moneen junaan. Eri ihmisille eri asiat tuovat onnellisuutta, ja minä vain satun olemaan tässä asiassa tällainen hetkessä eläjä. Aion kyllä nyt itsekin perustaa asp-tilin, mutta viisivuotissuunnitelmia tuskin osaan jatkossakaan tehdä.

-Netta

Ladataan...

Hyvää viikonloppua ihanat!

Tämä viikko on kiitänyt ohi hirveällä hulinalla, enkä ole toiveistani huolimatta ehtinyt kirjoitella blogia. Nyt olisi kuitenkin taas vaihteeksi vuorossa tämän hetken kuulumisia vähän jokaiselta elämän alueelta.

- Ensimmäisenä se kenties kaikista suurin uutinen itseni kannalta - olen saanut uuden työpaikan! Asia tulee jossain määrin yllätyksenä itsellenikin, mutta toisaalta taas ei. Kuten kirjoitin syksyllä, luovuin tuolloin silloisesta työpaikastani. Sen jälkeen olen elänyt eräänlaista etsikkoaikaa, jonka aikana olen tehnyt montaakin erilaista hommaa. Eräänlaisena unelmanani olisi ollut työskennellä kasuaalisti freelancerina ja toteuttaa vähän erilaisia projekteja omaan tahtiin, mutta freelancerin arki ei vain ole kauhean helppoa - välillä töitä on ja välillä ei. Jos mielii pysyä tietyllä tulotasolla ja vaikkapa ostaa joskus asunnon, voi vakituinen työ olla parempi ratkaisu. Niinpä itse päädyinkin nyt siihen, että siirryn kokopäivätyöhön. Vähän edelleen harmittaa luopua freelancerin vapaudesta, mutta asioilla on niin monta puolta. Usein julkisuudessakin puhutaan vain freelancerin vapaudesta ja kivoista työprojekteista, mutta sillä kolikolla on myös kääntöpuoli. Tulen todennnäköisesti kirjoittamaan aiheesta ihan oman postauksensa. Joka tapauksessa, uusi työni alkaa 16.5 ja sitä odottelenkin jo innolla. Työ sattuu olemaan nimenomaan minun omaa koulutustani vastaava homma, mikä on tietysti myös ihan huippua. Uuden työn myötä lähden toukokuussa kahdeksi viikoksi Ruotsiin koulutukseen, joten kevään mittaan myös Ruotsi-juttuja tulossa blogiin.

- Ensi viikolle on tiedossa parikin erityisen kivaa juttua. Olen menossa ensimmäistä kertaa blogitapahtumaan, ja toivon kovasti, että tapaisin siellä tuttuja blogikollegoja. Niin monen kanssa olen tekemisissä viikoittain täällä virtuaalimaailmassa, mutta ketään blogikollegaa en ole vielä koskaan tavannut livenä (jollei lasketa Pientä kivaa -Petraa, joka on kaverini ihan muista ympyröistä). Toivotaan, että ensi viikolla pääsen tapaamaan blogimaailmasta tuttuja naamoja ihan livenä.

- Lisäksi ensi viikolla on Kevätmessut, ja odotan jo pääseväni sinne imemään inspiraatiota mökki- ja puutarhahommiin. Nyt kyllä mökkikausi kolkuttelee jo aivan nurkan takana! Kunhan vaan nuo lumet sulaisivat pois, päästäisiin taas hommiin. Toivon, että ehtisimme tänä viikonloppuna pitkästä aikaa piipahtamaan mökillä vähän tarkastamassa paikkoja ja suunnittelemassa keväthommia. Olen jo suunnitellut, mitä kasvimaalle tänä vuonna kasvatetaan, ja mies on kovasti pohtinut, minkälainen sauna meille tulee ja mihin kohtaan tonttia saisimme sovitettua paljun.

- Kevätmessuarvonnon voittaja on selvinnyt ja hänelle on ilmoitettu asiasta henkilökohtaisesti. Toivottavasti myös te muut innostutte tulemaan messuille, ehkäpä törmäilemme siellä :)

- Mun viikkoja piristää nykyään se, että postilaatikosta kolahtaa Kodin Kuvalehti. Toivoin kyseistä lehteä joululahjaksi, ja äitini sen minulle sitten tilasikin. En tiedä kuulunko varsinaisesti lehden kohderyhmään, mutta muistan tykänneeni siitä jo nuoresta lähtien, olenhan ollut mummeli jo syntyessäni :D Tykkään siitä, että kyseisessä lehdessä on paljon pitkiä ja elämänmakuisia tarinoita, eikä vain pinnallista hömppää. On ihanaa välillä laittaa puhelin ja telkkari kiinni jo aiemmin illasta ja siirtyä peiton alle lukemaan lehteä.

- Mua on jo monta viikkoa vaivannut joku inhottava flunssa, mutta nyt se vaikuttaisi olevan paranemaan päin. Täytyy onnekseni kuitenkin todeta, että tänä vuonna olen ollut paljon terveempi kuin viime vuonna, jolloin olin kipeänä todella monta kertaa. Parhaiksi flunssannitistysvinkeiksi on meidän taloudessa empiiristen tutkimusten perusteella todettu sinkkisuihke, inkiväärishotit ja auringonhattu-uute. Tukkoiseen nenään tehoaa nenäkannun käyttö ja korkeaan kuumeeseen käytämme kylmää käärettä otsalla.

- Mulla on uusi musiikki-ihastus, ja hän on Vesta.  Hänen biiseissään on aivan ihanat lyriikat ja niin moneen biisiin voin samaistua, joko nykytilanteessa tai jonkin vanhan elämänvaiheen kautta. Olen aikaisemmin törmännyt Vestan nimeen joissain yhteyksissä, mutta kun jokin aika sitten näin jutun hänestä Ylen uutisissa ja kuulin jutussa hänen musiikkiaan, heräsi kiinnostukseni kunnolla. Nyt olen pari päivää kuunnellut Vestaa ihan repeatilla, ja olen rakastunut hänen musiikkiinsa!

Aamukahvia kello kaks / Kahvin kanssa alas Ibumax / Ikkunoista harmaata valoa / Tarttuu vasten mun harmaata ihoa / Sydämessä rikkihappoa / Pelkään et syöpyy viel läpi rinnasta / Parempi kai käydä nukkumaan / Ei tarttis valittaa / eikä tuhlata aikaa

Mun sydämessä on myös joskus ollut rikkihappoa. Mutta tätä biisi kuunnellessa tajusin, että eipä muuten ole enää. Mun sydän on paljon kevyempi nyt, kuin vielä jokunen vuosi sitten. Siihen on syynsä. Vaikka mulla onkin yhä ikäkriisi, eivätkä tällaiset lapsettomia naisia syyllistävät kirjoitukset valtakunnan ykkösmediassa paljon asiaa paranna. Mutta niinhän se kai menee - ongelmien määrä on vakio, kohde vain muuttuu? Tiedä häntä.

Joka tapausessa, vietä ihana viikonloppu <3

-Netta

Ladataan...

Yksi parhaita puolia Lilyssä bloggaamisessa on tämän blogiportaalin yhteisöllisyys. Uskon, että sen allekirjoittavat lähes kaikki täällä blogiaan pitävät. Meillä on huikea yhteishenki ja täällä on ihan hurjan paljon mielenkiintoisia, inpiroivia ja voimaannuttavia tyyppejä. Ja sen lisäksi meillä on vielä nokkela ja aikaansa seuraava toimituskin! Toimitus pistää välillä pystyyn ihan huikean hyviä kamppiksia, kuten syksyllä #Muhkuramanifestin, jonka tarkoituksena oli lopettaa taistelu selluliittia vastaan ja hyväksyä se osana jokaisen ihmisen kehoa.

Nyt toimitus on pistänyt pystyyn uuden kampanjan, joka kulkee tunnisteella #Uraoivallus. Kampanjassa haastetaan bloggaajia kertomaan työhön liittyvä ohje, joka on muuttanut heidän suhtautumistaan omaan uraansa. Ohje voi olla iso tai pieni, tai mitä tahansa siltä väliltä. Kampanja tuli itselleni loistavaan saumaan, sillä olen ollut työelämään ja uraan liittyvien mietteiden äärellä jo hyvän tovin. Kerrataanpas tähän mennessä tapahtunutta ihan pikaisesti.

Viime kesänä valmistuin vihdoin maisteriksi. Sen jälkeen irtisanouduin hyvästä työstä, koska se ei vain ollut minua varten. Sen jälkeen kaikki työn aiheuttama stressi alkoi helpottaa ja olo koheni varsinkin henkisellä tasolla 200 %. Luin Unelmahommissa-kirjan ja haaveilin olevani itsekin vielä joskus jonkinlaisissa unelmahommissa, vaikken ihan tiennytkään millaisissa. Pohdin sitä, mitkä asiat työssä ovat tärkeitä  (todellinen uraoivallus sekin!) ja listasin ylös 5 työtä, joita olen tehnyt. Aloitin osa-aikatyön kodin ulkopuolella, mutta aloin myös tehdä kääntäjän ja sisällöntuotannon töitä kotoa käsin. Nyt olen tässä, mutta en todellakaan tiedä, kauanko asiat pysyvät juuri näin. Koska en edelleenkään tiedä, mihin suuntaan tarkalleen ottaen olen menossa. Mutta onneksi nyt myös tajuan, että ei tarvitsekaan tietää! Elämä on muutenkin yksi suuri tuntemattomien ja arvaamattomien asioiden sarja, eikä työ ole niiden joukossa jokin poikkeus, jota voisimme itse täysin hallita. Harvalla on enää nykypäivänä mitään hyvinansaittua vakivirkaa, jossa pysytään 40 vuotta. Sen sijaan on sarja erilaisia työtehtäviä, jotka avaavat ovia taas seuraaviin paikkoihin, joista voidaankin päätyä taas tekemään jotain ihan toisenlaista, kuin itsekään odotti. Ja se on ihan ok, ja oikeastaan se on tosi kivaakin. Muutos on mahtavaa ja se tuo elämään uusia tuulia ja vaihtelua. Työelämä tarjoaa jatkuvasti mahdollisuuksia kehittää itseään ja oppia uutta.

Kunpa joku olisi kertonut tämän minulle noin 20 vuotta aikaisemmin. Olisin säästynyt monelta itkulta ja hampaidenkiristykseltä. Vaikka toisaalta, jotkut asiat elämässä on kai hiffattava ihan itse. Mutta muistan kyllä, kuinka kovaa ahdistusta tuotti yläasteella ja lukiossa vastailla sukulaisten ja muiden aikuisten kysymyksiin siitä, mikä minusta tulee isona. Olisin halunnut, että minulla olisi antaa kysymykseen jokin yksinkertainen, selkeä ja itsestäni varmalta tuntuva vastaus. Tiedättehän, tyyliin "Minusta tulee lääkäri", tai "Olen aina halunnut lastenhoitajaksi/lentäjäksi/juristiksi/kukkakauppiaaksi/laulajaksi". Mutta e-hei. En tiennyt mitä haluan, ja sekös tuntui hankalalta. Lapsena olin kyllä halunnut näyttelijäksi ja siitä ajatuksesta oli hieman vaikeaa pyristellä irti isompana, vaikka olikin sanomattakin selvää, ettei minusta enää näyttelijää tulisi. Toivonkin, että sen sijaan, että aikuiset yrittivät urkkia jotain tiettyä ammattinimikettä, joku olisi ottanut kanssani aikaa syvällisemmälle keskustelulle aiheen ympärillä. Todennut, että kannatta ennemminkin miettiä, mistä asioista tykkää, ja pyrkiä opiskelemaan jotain sellaista. Siitä ne ovet sitten aukeaisivat kyllä alan työpaikkoihin. Faktahan nimittäin on, etten itse vielä lukiolaisena tiennyt puoliakaan niistä ammateista, joita on olemassa (eikä kaikkia nykypäivän ammatteja ollut vielä silloin), enkä siksi olisi edes voinut vielä silloin haaveilla niistä. En ollut koskaan kuullutkaan, mitä tekee copywriter, devaaja, art director, pelituottaja, kuvausassistentti tai sosiaalisen median sisällöntuottaja. Ei silloin vielä ollut sellaisia ammatteja kuin vaikkapa bloggaaja tai tubettaja. En edes voinut mainita unelma-ammatikseni minua todellisuudessa kiinnostavia juttuja, koska en vain tiennyt sellaisten olemassaolosta. Ja toisaalta, en enää edes muista, kiinnostivat sellaiset asiat minua vielä tuolloin kuinka paljon. Enkä usko, että 15-vuotiaalla minulla ja 28-vuotiaalla minulla välttämättä edes olisi samat haaveet työelämän suhteen. Mutta asiat menivät kuitenkin lopulta onnekkaasti.

Olin aikoinaan jo lähettänyt hakupaperit restonomiopintoihin, kun eräs ihminen menneisyydestäni totesi, että voisinhan hakea myös yliopistoon opiskelemaan jotain, mistä pidän (hänelle kiitos siitä). Koska niin päädyin kuin päädyinkin Helsingin yliopistoon opiskelemaan kieliä. En ollut silloinkaan vielä yhtään varma, mikä minusta tulisi isona, ja se kauhistutti yhä siinäkin vaiheessa. Ja on se kauhistuttanut yhä myöhemminkin, vaikka aina on töitä riittänyt enkä ole opiskelemista todellakaan katunut. Toki nykyviisaudellani saattaisin opiskella hieman eri sivuaineita ja ottaa lisää tietyntyyppisiä kursseja, mutta jäkiviisastelu on jo ajat sitten todettu turhuudeksi. En ole ollut työtön kertaakaan sen jälkeen kun aloitin työt 15-vuotiaana, ja oman alan hommissakin olen enemmän tai vähemmän ollut jo pitkän aikaa.

Jos joku nyt kysyisi, mikä minusta tulee isona, on vastaus yhä, että en tiedä. Ja nyt todellakin tajuan, että se on ihan okei. Koska kuten kirjoitin jo aiemmin, on elämä muutenkin yhtä keinulaudalla tasapainoilemista. Voimme suunnitella kaikenlaista, mutta elämä suunnittelee kuitenkin paremmin. Tiedän kyllä, että tällainen "kevytkenkäinen" asenne ei sovi uraohjuksille, mutta minulle se sopii. Minulla on luotto siihen, että jotain työtä riittää aina, ja myös usko ja toivo siihen, että saan tehdä yhä vain jatkuvasti kiinnostavampia ja inspiroivempia hommia tulevaisuudessa. Yllätyksekseni moni homma on vähän kuin "tippunut syliini" tai tullut yllättäen vastaan, kunhan vain olen itse pitänyt verkot vesillä, ollut aktiivinen ja verkostoitunut muiden kanssa sekä halukas oppimaan uutta. Uskonkin, että kun luottaa omiin taitoihinsa, on hyvä siinä mitä tekee ja näyttää sen myös muille, voi päästä vaikka mihin. Paikkoihin, jotka yllättävät. Jos ei änge itseään liian suppeaan muottiin, voi olla oman alansa multiosaaja ja tehdä vaikka minkälaista hommaa.

Mun yksi uraidoli on Laura Friman. Hän on tehnyt vaikka mitä. Opiskellut englantilaista filologiaa, mutta tehnyt toimittajan hommia, blogia, kirjoittanut kirjoja, kuvannut elämäänsä Iholla-sarjaan, juontanut radiolähetystä Radio Helsingissä, juontanut Tähdet tähdet -ohjelmaa ja on nyt menossa käsikirjoittamaan EVS-showta. Eipä häneltäkään kenenkään kannata tai tarvitse mennä kysymään, että mikä hänestä tulee isona. Hommahan on selvä: hän on jo nyt tyyppi, joka tekee  työkseen kaikkea kivaa ja mielenkiintoista, mistä tykkää. Sen enempää ei todellakaan tarvitse tietää, eikä itseään tarvitse ahtaa johonkin ankeaan lokeroon tai vakivirkaan.

Minkälaisia uraoivalluksia teillä on? Toimituksen blogin kautta löydät muut samasta aiheesta kirjoitetut jutut :)

-Netta

Postauksen kuvat: Pexels.com

Pages