Ladataan...

Kun olin lapsi, ihmettelin ja vähän inhosinkin sitä, miten aikuiset puhuivat ajan kulumisesta. He tuntuivat toistelevan vähän väliä sitä, kuinka aika kuluu niin nopeasti. Itsehän en tietysti ollut ollenkaan samaa mieltä. Kesäloma tuntui kestävän vuosikausia ja joulupukkia odotellessa aika mateli hitaammin kuin ajanlaskun alusta nykyhetkeen. Silti he toistelivat, kuin minun pitäisi nauttia nyt, kun vielä olen lapsi ja nuori ja aika kuluu vielä hitaasti, ja että tulisin sitten vanhempana ymmärtämään, mitä he tällä tarkoittivat. Ja kyllä vain. Oikeassapa olivat tässä(kin).

Tuntuu, että viimeiset 10 vuotta ovat kulkeneet pikakelauksella, saati sitten viimeiset 5 vuotta. Näihin vuosiin on mahtunut ihan hirvittävä määrä asioita. On tapahtunut paljon enemmän kuin koskaan osasin odottaa. Mutta siitä huolimatta vuodet tuntuvat myös vilistäneen pikakelauksella ohi. Yhtäkkiä huomaan, etttä ympärilläni kaikki on aivan toisin kuin vaikka viisi vuotta sitten.

Ja tästä syystä olenkin löytänyt itseni jonkinlaisen ikäriisin keskeltä. Tai en ehkä kriisin, mutta ainakin ikäpohdinnan. Yhtäkkiä ympärilläni kukaan ei enää todellakaan mieti, mihin baariin mentäisiin viikonloppuna tai mitä tehtäisiin vappuna, vaan ennemminkin sitä, millainen on hyvä hääpaikka tai mikä on sopiva lapsiluku, tai haluaako lapsia ollenkaan, ja pitäisikö hankkia henkivakuutus tai olisiko hyvä tehdä puolison kanssa testamentti, ja milloinkohan sitä sitten pyrkisi jäämään eläkkeelle ja miten tuo tavoite saavutettaisiin, ja kuuluuko tietyssä iässä muuttaa lähiöön ja kuinka pitkälle uralla ainakin on pitänyt edetä jäädessään äitiyslomalle ja miten pian sieltä vähintään pitää palata töihin.

Kurkkua kuristaa. Aivoni eivät ole pysyneet mukana. Alan vasta nyt alitajuisesti hyväksyä ja tajuta sen, että en olekaan enää opiskelija! Opiskelijaelämä jäi taakse ja nyt sopeudutaan työssäkävijän rooliin. Räpiköidään siinä, koska aamuherätykset tuottavat lähes fyysistä kipua enkä ole päättänyt onko toimistotyö minua varten. Tai mikä edes on! Opettajan työ ei ainakaan ollut. Asiat olisivat kuitenkin ihan hyvin juuri näin kuin ne nyt ovat, mutta jokin ulkopuolinen paine saa minut kärvistelemään nahoissani. Omistusasunto, auto, häät, lapset.. Apua. Tiedän että aikaa kyllä on, mutta joskus nämä kaikki kysymykset on käsiteltävä ja tehtävä päätöksiä. En ole varautunut siihen, enkä ole hyvä päätöksissä. En myöskään ole hyvä muutosten suhteen enkä ole varma haluanko luopua nykyisestä elämästäni saadakseni jotain uutta tilalle. Ja tiedän senkin, että mitään ei tietysti tarvitse tehdä tai hankkia ulkoisen paineen takia, ei todellakaan, mutta myönnän kuitenkin sen, että paine todellakin vaikuttaa myös minuun. Se pakottaa pohtimaan näitä asioita.

Lähes koko alkuvuosi, eli aika 28-vuotissynttärieni jälkeen, on mennyt enemmän tai vähemmän miettiessä näitä asioita. Ihanaa kirjoittaa ne nyt ulos. Ystäväni sanoi tänään, että olemme "vasta 28-vuotiaita". Se on totta, mutta se on silti myös paljon enemmän kuin vaikka 23 vuotta (jota olin mielestäni aivan just eilen?!). Tuntuu, että kroppanikin on keksinyt, että täytän lähivuosina 30. Mulle puhkesi elämäni ensimmäinen kasvojen ihottuma, vatsani on vaivannut koko syksyn ja talven (diagnoosi: IBS ja laktoosi-intoleranssi) ja selkäni on jatkuvasti jumissa. Ja ihan kuin olisin ryppyisempikin??! :D Kohtalon ivaa, että nämäkin iskevät juuri nyt.

En osaa päättää tätä tajunnanvirtaa mitenkään järkevästi, joten totean vain, että tällaisia mietteitä täällä tällä hetkellä. Välillä tuntuu, että nämä mietteet vievät tilaa muilta mietteiltä. Ehkä niiden ulos päästäminen tekee päähän tilaa.

-Netta

Kuva: Pexels.com

Share