Ladataan...

Mä katselin tuota eilistä postaustani ja yhtäkkiä mut valtasi olo, että wau. Elämässä niin moni asia on loppupeleissä asenteesta kiinni. Kun me mietittiin tänne yksiöön muuttoa, niin aika moni ihminen teilasi ajatuksen. He totesivat, että metsään menee, ette sopeudu enää pieneen kämppään ja muutenkin se on ihan hulluutta. Höperöä ja hölmöä, ajaudutte vielä eron partaalle ja lemmikkinnekin turmeltuvat.

Mutta onneksi mä jaan arkeni optimistin kanssa. Hän totesi, että höpö höpö. Me tehdään yksiöstä kaksio. Me, kaksi akateemisen alan konttorirottaa, rakennetaan seinä. Oikeastaan me rakennetaan huone. Makuuhuone.

Ja siihenhän epäilijät vastasivat, että aijaa, ihanko itse meinaatte rakentaa? Millä taidoilla? Millä kokemuksella? Ette te mitään seinää osaa rakentaa.

Mutta siihen optimisti vastasi, että ei osatakaan, mutta me otetaan selvää. Ja niin hän tutki, selvitti ja googlasi päivätolkulla. Piirsi, mittaili ja suunnitteli. Ja niin suunnitelma oli valmis, ja sitten hän ajoi rautakauppaan, osti tarvikkeet ja rakensi seinän, tai siis huoneen, ihan itse. Koska hän päätti, että hän osaa, onnistuu ja pystyy. Ja nyt hän miettii, mitäs sitä seuraavaksi keksisi.

Ja mä myhäilen vieressä. Koska minusta, entisestä epäilijästä, alkaa tässä sivussa kasvaa myös optimisti. Ja se on aika ihanaa.