Ladataan...
do you remember

Olisin toivonut ensilumen pysyvän maassa pidempäänkin kuin pari päivää, sillä lumen sulettua Helsingissä on ollut poikkeuksellisen pimeää ja harmaata. Eräänä aamuna viime viikolla odotin auringonnousua pitkälle aamupäivään, kunnes tajusin, että aurinko oli kyllä noussut ja pian jo laskemassakin läpitunkemattoman pilviverhon takana... Harmauden tuntee, vaikka verhoja ei avaisikaan: mieli ui epätyypillisen mustissa vesissä ja aamuherätys tuntuu päivän haastavimmalta tehtävältä. En taida kuitenkaan olla ainoa, johon tämän syksyn pimeys on iskenyt lujaa – väsymys on noussut kavereiden kanssa yleiseksi keskustelunaiheeksi ja Instagram Storyjen perusteella kirkasvalolamppuja on viime päivien aikana hankittu useampaankin kotiin.

Pahinta väsymystä ja orastavan masennuksenkin oireita jatkuu omalla osallani onneksi vain jouluun ja talvipäivänseisaukseen asti, sillä jo heti ensimmäinen, vaivaisen minuutin edellistä pidempi päivä tuntuu tuovan mukanaan valtavan määrän valoa ja energiaa. Ennen sitä olisi kuitenkin jaksettava harmaata arkea vielä reilun kuukauden verran, joten kokosin itselleni muistutukseksi ja kaamoksesta kanssakärsijöidenkin avuksi muutaman vinkin tuomaan syystalveen edes himpun verran valoa:

Nouse ennen aurinkoa

Aurinko nousee Helsingissä nyt vähän kahdeksan jälkeen ja vuoden pimeimpään aikaan tuntia myöhemmin, joten ennen auringonnousua heräämisen ei luulisi olevan kummoinenkaan haaste. Heräämisen vaikeus kuitenkin kasvaa samaa tahtia kuin valoisien tuntien määrä vähenee ja jos aamuherätyksiä ei rytmitä esimerkiksi toimistoaikoihin tehtävä työ, rima nousta sängystä pimeän aikaan voi olla yllättävän korkealla. Mielelle tekisi kuitenkin hyvää nähdä nousevan auringon mukana hetki hetkeltä lisääntyvä valo, ja ennen aurinkoa nousemalla ehtii myös ottaa kaiken irti päivän jokaisesta valoisasta minuutista. Kun päivän pituuden tunteina voi laskea yhden käden sormilla, ei kannata nukkua yhdenkään ohi! Sitä paitsi, kaamosmasennukseen taipuvaisille nimenomaan iltapäivät ovat kuulemma tutkitustikin kaikkein vaikeimpia, joten energisemmistä aamun tunneista kannattaa ottaa kaikki irti – ainakin omalla kohdallani synkeä olo kun pyörähtää entistä pahempaan noidankehään, ellei päivän aikana tunnu saaneen mitään aikaiseksi.

 

Huijaa harmautta

Pahinta syystalvessa on iltapäivisin kohtuuttoman aikaisin laskeva aurinko ja päivien harmaus. Itseään voi kuitenkin harhauttaa pimeydeltä hakeutumalla sinne, missä valon määrä pysyy vuodenajasta riippumatta samana: esimerkiksi kuntosalilla ja työpaikan valtavassa avokonttorissa on niin tehokas valaistus, ettei luonnonvalon puutetta juuri huomaa! Kotona en edes yritä jäädä roikkumaan iltapäivän harmaisiin tunteihin ja vähenevään valoon vaan yleisvalon sijaan laitan päälle tunnelmavalot ja sytytän kynttilöitä. Tunnelmallisella valaistuksella huijaan mieleni takaisin loppukesän ja alkusyksyn rauhallisiin iltoihin, olkoonkin kello oikeasti kolme iltapäivällä.

Hakeudu ihmisten ilmoille

Ystävien näkeminen tunnetusti auttaa ongelmaan kuin ongelmaan, mutta ylipäänsä ihmisten ilmoille meneminen helpottaa usein oloa. Harmaalla säällä ei todellakaan huvittaisi tai jaksaisi liikahtaa sohvannurkasta, ja neljän seinän sisälle kasvaa helposti yksinäinenkin kupla. Kuplaan on helppo jäädä vellomaan, mutta se on myös melkein yhtä helppo puhkaista astumalla ovesta ulos ihmisten ilmoille. Omalla kohdallani esimerkiksi kouluhommien tekeminen yliopiston tietokonesalissa on huomattavasti virkistävämpää kuin kotona koneen ääressä kyhjöttäminen, ja salilla käydessä kanssakuntoilijoista saa inspiraatiota ja voimaa kotitreeniin verrattuna!

Pysy aktiivisena

Pimeät illat vierivät yksi kerrallaan ohitse, eikä käteen tunnu jäävän ohikiitävistä viikoista juuri mitään. Siinä missä kesäisin töistä lähtemisen jälkeen päivä vasta alkaa ja illat kuluvat kavereiden kanssa tai kaupungilla, tähän aikaan vuodesta on liian helppo työpäivän jälkeen lysähtää sohvannurkkaan ja siirtyä siitä seuraavaksi sänkyyn. Ex tempore -kahvittelun tai spontaanien afterwork-viinihetkien ei tarvitse loppua syksyllä kuin seinään vaan moni niin ikään harmaudesta ja aikaansaamattomuuden tunteesta kärsivä kaveri varmasti tarttuisi kutsuun, vaikkei jaksakaan itse ehdottaa treffejä. Jokaista iltaa ei kuitenkaan tarvitse pakonomaisesti täyttää tekemisellä vaan on ihan tervettä hyväksyä, että talvisin arjessa jaksamiseen saattaa tarvita enemmän omaa, rauhallista aikaa kotona. Esimerkiksi kirjojen lukemisesta tai bloggaamisesta tulee kuitenkin heti aikaansaavampi ja palkitsevampi olo kuin koko illan Netflix-maratonista!

Share

Ladataan...
do you remember

Lunta tulvillaan, on raikas talvisää... Tai jotain sinne päin – sankka lumipyry ja maassa äkkiä harmaaksi loskaksi muuttuva massa kun eivät ihan vastaa koko aamun päässä pyörineen joululaulun maalailemia kuvia kirpeässä pakkassäässä kevyesti leijailevista lumihiutaleista. Mutta, mikä ihana tekosyy linnouttautua kotiin! Raahasin heti aamulla peiton olkkarin puolelle, sytytin pari kynttilää ja käperryin sohvan nurkkaan blogien ja Netflixin uuden Dynasty-jakson ääreen. Kuutta tuntia myöhemmin olen sentään selviytynyt peiton alta ja kasarisarjan uusintaversion maailmasta arkisempiin askareisiin, mutta lumisade ei ole tauonnut vielä hetkeksikään.

Luin viime viikolla Jo Nesbøn Lumiukon, ihan sattumalta juuri sopivasti ennen ensilumen tuloa. Yleensä luen dekkareita vain kesäisin jos silloinkaan, mutta nyt vastikään Hollywood-leffanakin julkaistun murhamysteerin hype, toive löytää jotain kertarysäyksellä koukuttavaa luettavaa pitkän tauon jälkeen sekä kirjaston hyllyssä uutuuttaan kiiltänyt pokkari olivat liian kova kombo vastustettavaksi. Homma meni heti alkusivuilla sen verran hyytäväksi, ettei tällaisen hermoheikon olisi ehkä kannattanut lukea enää yhtään eteenpäin, mutten yksinkertaisesti voinut laskea kirjaa kädestäni ennen loppuratkaisua. Lumiukot oli jo ikuisesti pilattu meikäläiseltä, joten siitä hyvästä piti sentään saada tietää murhaaja!

Sarjamurhaajista mieleen, toinen koukutuksen ja ahdistuksen hämärillä rajamailla pyörivä uusi tuttavuus on Netflixin superkiinnostava, psykologinen Mindhunter. Sarja kertoo 70-luvulla FBI:ssa sarjamurhaajien mielenliikkeitä tutkivista agenteista, ja piirtää välillä vähän turhankin aidon oloisen kuvan murhista ja niiden tekijöistä. Tällaiselle psykologianörtille sarja on yhtä nannaa, mutta parin yksityskohtaisemman jakson jälkeen edes turvallinen kainalopaikka ei ole enää auttanut vaan olen joutunut toteamaan, että jos hei kuitenkin jatkettaisiin seuraavaan jaksoon vasta huomenna. Ekan kauden kymmenestä jaksosta meillä on jäljellä enää kolme, enkä tiedä, olenko kauden päättyessä pettynyt vai ihan vain onnellinen siitä, että voidaan siirtyä johonkin vähän kevyempään katsottavaan... Suosittelen Mindhunteria silti ehdottomasti, jos mielen pimeiden syövereiden kaiveleminen yhtään kiinnostaa!

Share

Ladataan...
do you remember

Kalenteri tietää kertoa, että palasin Köpiksen reissulta jo kolme viikkoa sitten, vaikka voisin vannoa ettei kuun vaihteesta ole vielä niin kauan. En silti valita – kiitos ohi hujahtaneiden viikkojen jäljellä on enää muutama päivä ennen kuin poikaystävä palaa kotiin ja arki jatkuu viimein kaksin.

Mutta, Köpiksen kuulumisiin! Aamulento laskeutui Kööpenhaminaan jo kahdeksan aikaan perjantaina, joten ennätin turisteilla melkein koko päivän itsekseni ennen kuin koko reissun varsinainen syypää vapautui töistä. Kävin renessanssilinnassa, kapusin kaupungin toiseksi korkeimpaan torniin ihailemaan maisemia, söin lounasta ravintolassa jonka seinät oli vuorattu nahkakantisien kirjojen täyttämillä hyllyillä ja fiilistelin säätä, joka aina hetkittäin tuntui enemmän kesältä kuin alkavalta syksyltä.

Tunnustan, että hämmennyin vähän siitä, miten paljon historiaa Kööpenhaminassa oikein onkaan – kaiken design- ja ruokahypen keskellä en yhtään tajunnut, että kaupunki voisi tarjota paljon muutakin. Linnoista ja erilaisista museoista oli kaikenlaisten matkavinkkien perusteella lähinnä runsaudenpula, mutta linnanneitoromantiikka mielessä valitsin kohteeksi 1600-luvun alussa rakennetun Rosenborgin linnan. Satuin paikalle samaan aikaan kai historian oppitunnilla ekskursiolle lähteneiden koululaisten kanssa, mutten itse edes yrittänyt pysyä kärryillä siitä, mikä Christian tai Fredrik milloinkin oli ollut vallan kahvassa vaan keskityin suosiolla ihmettelemään peilisaleja, kristallikruunuja ja kattomaalauksia.

Ennen reissua olin suunnitellut kiipeäväni katselemaan Köpistä lintuperspektiivistä kaupungin korkeimpaan torniin Christiansborgin linnaan. Suunitelmat kuitenkin muuttuivat lennosta, kun perjantaina lounaspaikkaa etsiessä bongasin Rundetårnin näköalapaikkoineen. Mitäpä sitä siis merta edemmäs kalaan. Christiansborgin torni olisi ollut vielä vähän korkeampi ja ilmainen, mutta Christiansborgin torniin verrattuna Rundetårnin kattotasanne oli kuitenkin v a l t a v a eikä turisteja nimeksikään. Suosittelen!

Lauantaina suunnattiin lounaalle Copenhagen Street Foodiin Papirøenin saarelle. Kanavan rannalle vanhaan tehdashalliin oli rakennettu vieriviereen lukemattomia ruokakojuja, joiden välillä valitseminen osoittautui suht mahdottomaksi tehtäväksi. Alkuiltapäivän ruuhkasta huolimatta onnistuttiin bongaamaan vapaat rantatuolit kanavan reunalta ja unohduttiin siihen useammaksi tunniksi nauttimaan auringosta ja ihmettelemään ohi lipuvia turistipaatteja. Palataan Copenhagen Street Foodiin ja muihin ruokajuttuihin kuitenkin vielä myöhemmin erillisen ravintolavinkkipostauksen merkeissä!

Street food -hallin vieressä on modernin taiteen museo Copenhagen Contemporary, jonka pihalla olisi saanut osallistua Yoko Onon installaatioon raapustamalla oman unelmansa pienelle paperisuikaleelle ja ripustamalla sen museon edessä seisovien puuntaimien oksille. Jälkikäteen vähän harmittaa, etten pysähtynyt hetkeksi raapustamaan unelmiani paperille muiden nimettömien, vierailla kielillä kirjoitettujen lappusten joukkoon...

Venähtäneen street food -lounaan jälkeen suunnistettiin Nyhavniin, jossa värikkäät talot kanavan rannalla näyttivät tismalleen samalta kuin postikorteissa. Hain meille matkalla jostain pienestä leipomosta leivokset ja jäätiin niiden kanssa istuskelemaan kanavan äärelle ennen kuin siirryttiin talojen taakse katoavien valonsäteiden perässä vielä hetkeksi yhdelle monista rannan ravintoloiden terasseista. 

Illalla mentiin vielä Tivoliin, tietysti, kun kerran Köpiksessä oltiin. Ja mikä Tivoli! Hattara ja vuoristorata olisivat olleet jo tarpeeksi ruokkimaan huvipuistorakkauttani, mutta kahdeksankymmenen metrin korkeudella pyörivä keinukaruselli nousi (kirjaimellisesti) koko viikonlopun kohokohdaksi. Jännitin etukäteen niin, että olisin varmaan jänistänyt vielä laitteeseen jonottaessakin ellei poikaystävä olisi pitänyt kädestä kiinni, mutta lopulta korkeuksissa keinuessani olisin tahtonut jäädä katselemaan illan viimeistä valonkajetta horisontissa ja kaupungin valoja loputtomiin. Olisi ihan okei valita seuraava matkakohde sen perusteella, missä on korkein keinukaruselli, eikö vain?

Sitruunamarenkiin on hyvä lopettaa tältä erää, mutta palataan Köpis-juttuihin vielä viimeisen reissupäivän sekä raflavinkkien merkeissä vielä myöhemmin!

Share

Pages