Ladataan...
Ei Beigeä

Koska minulla on kiire kehitellä ansoja banaanikärpäsille. 

Joita on ihan helvetisti.

Ja jotka eivät katoa vaikka banaanit ovat kadonneet.

 

 

 

Ylläolevista kuvista voimme päätellä että ansa jossa on ketsuppia ja sitruunamehua toimii paremmin kuin ansa jossa on hiivaa, sokeria, vettä ja astianpesuainetta.

Tämä takia blogi ei päivity. Koska en halua ketään piinata kertomalla banaanikärpäsistä. 

Toinen syy on se että muksun lähettyvillä ei voi ottaa tietokonetta esille ilman että hän vaatii saada toteuttaa projektejaan hakkaamalla näppäimistöä vimmatusti.

Asiaan tulee toivottavasti muutos kun ensi viikolla meillä alkaa uusi arki johon kuuluu töitä (<3) ja päiväkoti! Harjoittelemassa on jo käyty ja huomenna pieni jää sinne toviksi ilman minua. 

Olen yrittänyt skarpata sen verran että itken vasta autossa enkä silloin kun heiluttelen muksulle heippoja. 

Toivottakaa onnea.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ei Beigeä

Terve!

 

On jo tovin ollu sellanen olo että haluttais blogin ääreen palailla mutta en ole tienny että miten sen nyt sitten tekisin. 

 

Päätin lopettaa miettimisen ja tehdä niinku ennenki ja kirjottaa jotain ja toivoa parasta.

 

Ensinnäkin kiitos kaikista kommenteista edelliseen postaukseen! Olen jokaisen lukenu moneenki kertaan ja pientä sydäntä painanu koska ovat hyvää mieltä tuoneet. Olen myös tiedostanut että siellä toisella puolen on ihmisiä joilla on ahdistusta/masennusta ja sanoisin että ette ole yksin. Todellakaan. Meitä on paljon. 

 

Eli tuossa kesän alussa ahdistus puski päälle ihan kunnolla eikä mennyt ohi parissa päivässä joten soitin psykologille. Kyllä, täällä voi soittaa suoraan psykologille ja saada ajan parin päivän päähän. Ensin toki lähetin tekstiviestin koska puhelimessa puhuminen on kauhean vaikeaa kun itkee niin että meinaa tukehtua räkäänsä. Mutta koska psykologini on niin mahtava hän kyllä ymmärsi asiani sen kaiken raivokkaan nyyhkyttämisen välistä. 

 

Hän myös varasi minulle ajan lääkärille jossa kävin ja joka yllättäen ehdotti lääkeannoksen nostamista. En pitänyt ajatuksesta mutta päätin kokeilla. Kokeilin muutaman viikon ja ei tosiaan enää itkettänyt mutta eipä tuntunut oikein enää mitään muutakaan. Olo oli kyllä tasainen mutta emmie halua olla tasainen. Olen mieluummin masentunut tuntien välillä iloa ja riemua kuin tasainen koko ajan. Palasin vanhaan miniannokseen ja itseasiassa lopetin senkin koska olihan masennus/ahdistus tullut luokseni vaikka nappeja nappailinkin. Nyt olen melko varma että ongelma on jokin muu kuin kemiallinen ja haluan kokeilla muita keinoja. Vielä ainakin tuntuu että suunta on oikea. Joten vaikka täällä masennusta onkin liikkeellä niin vielä jaksan kapinoida lääkäriä vastaan ja lopettaa lääkityksen ilman hänen konsultoimistaan. Anarkiaa! Toki tämä voi kostautua mutta otan sen riskin.

(Varmaan minun pitää nyt tähän sanoa että älkää tehkä niinkuin mie teen vaan niinkuin lääkäri sanoo.)

 

Mutta siinä se tylsä osuus. Miten kesä on menny?

 

 

 

  •  Olen aloittanut ennen niin vihaamani liikkumisen. Olen alkanut rakastamaan luonnossa kävelyä ja pyöräily on minun ja Nakkiksen uusi lemppariharrastus. Jos Nakkiksella on känkkäränkkäpäivä on pelastuksena köyttää hänet pyöräistuimeensa ja lähteä polkemaan. Pieni istuu hiljaa tyytyväisenä meininkiä fiilistellen ja äiti nauttii maisemista ja hiljaisuudesta. 

 

  • Pirunkuru (sellanen jyrkkä kuru joka vie kesänkitunturin päälle) on ystävien kanssa kiivetty. Tähän voisi runoilla jotain vertauskuvallista kuinka ystävien kanssa on helpompi päästä vaikeuksien yli ja tunturien päälle mutta en halua ihan niin paljoa lässyttää. 

 

 

  • Ihanilta naapureilta saatiin myös kantorinkka johon pieni on heivattu ja käyty luonnossa kuljailemassa. Pitkän isän selässä roikkuessa rinkeli toisessa kädessä ei paljoa pienellä itketä vaan on oikein mielissään.

 

  • Tuntenut suurta syyllisyyttä siitä että olen ollut masentunut. On mulla ennenki ollu näitä kausia mutta nyt se tuntui niin väärältä koska mulla on lapsi. Millainen ihminen ei ole onnellinen ja iloinen vaikka hänellä on kaikki hyvin ja maailman kaunein lapsi? Olen katsellut Nakkinokkaa enkä ole tuntenut sellaista suurta iloa niinkuin ennen mikä on saanut minut inhoamaan itseäni. Ajattelin etten ole ansainnut miestä tai lasta tai ihmisiä jotka välittävät koska en osaa edes iloita niistä. 

 

  • Olen oppinut että vaikka kaikki olisi kuinka täydellisesti niin saan silti tuntea negatiivisiakin tunteita. Aina ei vain voi olla onnellinen.

 

 

  • Ollaan käyty anoppilassa. Ja siellä aamulla ahdistuneena heräten en mennytkään keittiöön "pelastamaan" appivanhempia lapseni viihdyttämiseltä vaan otin Seiska-lehden (minua varten ostetun) ja painuin takaisin sänkyyn lukemaan sitä. Ja myöhemmin mietin että millainen äiti tekee niin? Millainen äiti valitsee Seiska-lehden mieluummin kuin oman lapsensa seuran. Myöhemmin tajusin että ilmeisesti ihan terve äiti.  

 

  • Vihaan, VIHAAN kaikkia "voimalauseita" kuten:

 

PÄÄTÄ OLLA ONNELLINEN!

 

ELÄMÄ ON LYHYT!

 

NAUTI JOKA HETKESTÄ!

 

Tällaisten lukeminen syöksee taas sinne syyllisyyteen ja itsensä moittimiseen kun en pysty nauttimaan joka hetkestä. Elämä on lyhyt ja mie tuhlaan sen olemalla masentunu! Elän väärin!

 

  • No olen oppinut myös että kaikki tämä on paskapuhetta. Ei tarvi nauttia. Psykologi sanoi että menette perheen kesken jonnekin kotoa, vaikka vain sadan metrin päähän. Mie nyyhkytin että ku emmie voi nauttia mistään niin se sano että ei tarvi. Kunhan lähet. Kuinka helpottavaa! MINUN EI TARVI NAUTTIA! Ja joskus sitä huomaa nauttivansa. Ihan vahingossa ja yrittämättä. 

 

 

  • Rantasaunassa on istuttu hyvin, hyvin paljon. Välillä sielläkin olen itkenyt, välillä olen vain ollut ja välillä nauttinut. Rantasauna ja järvi ovat olleet oikein mainiota terapiaa.

 

  • Olen pelännyt että tällainen ankeus ja ilottomuus ajaa ihmiset pois. Todellisuudessa se on tuonut ihmisiä lähemmäs. Olen antanut ihmisten auttaa minua ja kertonut suoraan että välillä kyllä tuntuu paskalta ja he eivät ole lähteneet! he ovat pysyneet ja auttaneet ja ymmärtäneet. Kuka olisi uskonut.  (Psykologini. Psykologini uskoi.)

 

  • Lukenut. Lukenut hyviä kirjoja ja paskoja keskustelupalstoja. Kirjat ovat antanet toivoa ja keskustelupalstat murskanneet sen kertomuksillaan kuinka tuhannet milligrammat lääkkeitä ja terapiat eivät auta ja elämä on ikuisesti paskaa. 

 

  • Lopetin keskustelupalstojen lukemisen aiheen osalta. 

 

 

  • Käynyt festareilla joissa esiintyi Rakettimiehet ja meidän perheestä tuli heti faneja. Ja lapsestani kuoriutui festarieläin joka sinkoili joka paikkaan ja söi muiden sipsit.

 

  • Katsonut Frendejä. Luulen että se on edelleen maailman paras ohjelma. Surkeimmassakin olotilassani se sai minut hörähtelemään mikä sai minut uskomaan että en ole vielä ihan toivoton. 

 

 

 

  • Syönyt hilloja.

 

  • Odottanut että työt ja päiväkoti alkavat ja samalla pelännyt kuinka en selviä siitä. Ja minusta tulee työkyvytön verkkareissa kulkeva haamu koska aina kun yritän elämässä jotain ihan varmasti en pysty koska masennun. Tällä hetkellä uskon että selviän siitä. Eikä siitäkään tosiaan tarvi selvitä yksin vaikka niin mieleni on yrittänyt minulle kertoa. 

 

 

  • Katsonut kuinka lapseni on rakastunut traktoriin. Naapurissa olevaa papan traktoria käydään päivittäin ihastelemassa ja kyydissä istumassa. Ruohonleikkuri kiehtoo myös. Luulen pienen ajattelevan papan olevan maailman onnekkain mies kun omistaa auton, traktorin ja ruohonleikkurin. Pappa taitaa olla samaa mieltä.

 

  • Olen opetellut kertomaan jos minua vituttaa. Ja siltikään kukaan ei ole minua hylännyt! USKOMATONTA.

 

  • Paha olo ei lisäänny kun siitä puhuu. Se saattaa ihan oikeasti jopa hieman lieventyä. Jälleen: Us-ko-ma-ton-ta.

 

 

  • Olen käynyt ongella. En saanut mitään.

 

  • Olen selvinnyt kuukauden ilman psykologiani. Alkukesästä ekan tapaamisen jälkeen olisin halunnut käydä siellä joka päivä. Kävin kerran viikossa ja  jossain vaiheessa väliä oli kaksi viikkoa ja nyt kuukausi eikä tunnu edes pahalta! Joten edistystä on tapahtunut. Ja viime kerralla olin ehkä jopa kymmenen ensimmäistä minuuttia itkemättä ja kun itku alkoi niin se oli sellaista hillittyä että pystyi vielä puhumaan.

 

  • Ajattelin tehdä yhdestä talomme huoneesta psykologille asuttavan. Sitten kävisin siellä aina jauhamassa ja itkemässä ja pakottaisin kaikki perheenjäsenet ja ystävät käymään siellä myös. 

 

  • Toivon ettei psykologini lue tätä blogia ja ala pelkäämään minua.

 

 

  • Olen käynyt kahvilla kun tiesin siellä olevan leikkinurkkauksen jossa muksu varmasti viihtyy. Viihtyi puoli minuuttia ennenkuin juoksi viihdyttämään myyjää tiskin taakse ja tanssi ympäri kahvilaa. Onneksi silloin ei ollut muita paikalla. 

(Yllä olevassa kuvassa olen vienyt sukupuolineutraaliuden niin pitkälle että olen pukenut poikani mekkoon. Mummonsa osti sen emmekä tajunneet sen olevan tuollainen mekkomainen ennenkuin se oli päällä. Mutta se on hurjan söpö ja sovimme sen olevan taiteellinen tunika.)

 

  • Olen ollut masentunut ja silti tämä kesä on ollut ihana. Se on todella ristiriitaista ja siksi ehkä kuvaa parhaiten koko tätä meininkiä mitä pään sisällä tapahtuu. 

 

  • Olen laihtunut! Mutta se johtuu siitä että olin niin ahdistunut ettei pystynyt syömään. En suosittele sellaista dieettiä kenellekkään. Ja nyt paino taitaa olla tulossa takaisin mutta ehkä liikkuminen pitää sen jotenkin kurissa. 

 

  • Olen nauranut tälle kuvalle. Naurattaa vieläkin.

 

ONKO SIELLÄ ENÄÄ KETÄÄN?

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ei Beigeä

Täällä on semmonen tilanne että tällä muijalla ei paukut riitä blogiin juuri nyt. 

 

Masennus on tullut ovelle kolkuttamaan.

 

 

Yritetään keskittyä siihen että saan pienen miehen tarpeet tyydytettyä ja myös itseni hoidettua kuntoon.

 

Palaillaan! 

 

Ps. Otetaan vastaan tsemppejä, jaxuhaleja ja vertaistukea.

Share
Ladataan...

Pages