Ladataan...
Ei Beigeä

Täällä on semmonen tilanne että tällä muijalla ei paukut riitä blogiin juuri nyt. 

 

Masennus on tullut ovelle kolkuttamaan.

 

 

Yritetään keskittyä siihen että saan pienen miehen tarpeet tyydytettyä ja myös itseni hoidettua kuntoon.

 

Palaillaan! 

 

Ps. Otetaan vastaan tsemppejä, jaxuhaleja ja vertaistukea.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ei Beigeä

Kesä on saapunut myös lappiin ja pitänyt minut tuolla ulkona. Asiaan saattaa vaikuttaa myös se että kesän kestävä kotiäitiys on alkanut ja asian tajuaminen on vaatinut henkisesti melkein enemmän kuin on ollut antaa mutta järjissään ollaan! Tai no ainakin silleen tarpeeksi. 

 

Tämä kuva on otettu viikko sitten kun veljenpojat saapuivat mestoille. Yksi heistä kommentoi että hiekkalaatikko on pieni mutta sovussa kaikki sinne mahtuivat. Nakkis ei edes välittänyt niin leikkiä kun serkut paikalla olivat vaan hän oli ihan fiiliksissä siitä että sai vain ihaillen tarkkailla näiden touhuja.

 

Ja sitten se tapahtui: Yli 20 astetta kuumuutta saapui tänne tuntureiden keskelle.

 

Voin sanoa että tämä kesämies nauttii. Viime kesänä hänen pienet varpaansa koskivat nurmea ensi kerran kun mummonsa siinä häntä talutteli ja nyt tuo jo kävelee ja möyrii siellä ihan itse. Repii ruohoa, leikkii hiekkalaatikolla, juo pillimehua ja syö kiviä pieni hellehattu päässään. 

On iloinen siihen asti kun maailman julmin äiti vie sisälle. Sitten saadaan raivarit. Hän on Kesä-Pekka ja äidin sekä isän on se hyväksyttävä ja unohdettava typerät syömiset ja vaipan vaihdot tai muut ääliömäiset toimenpiteet jotka vaatisivat sisätiloihin siirtymistä.

 

Ja tämä kaveri on päässyt lempiliikuntalajinsa ääreen. Välillä meinaa uida niin pitkälle että minua ihan sydämestä kylmää mutta vielä ei ole tarvinut perään hypätä.

Vaikka tänään kyllä itse tuonne järveen myös molskahdin. Tässä on tosiaan muutama päivä tuo edellisen postauksen ahdistus taas muistuttanut olemassaolostaan mutta tänään taas ollut parempi päivä. Ja keho ja mieli kaipasivat pientä herätystä muutaman päivän solmuilun jälkeen ja voin kertoa että kyllä muuten herätti kun tuonne talsi ja itseään dippaili kuin sushia soijaan konsanaan. Viime kesänä en käynyt ollenkaan heittämässä talviturkkia koska vihaan, VIHAAN kylmää vettä mutta nyt se oli juuri sitä mitä tarvitsin. 

 

Ja kun tosiaan sinne sisälle on mentävä syömään mutta kuumuus vaikuttaa tietenkin ruokahaluunkin joten muutaman päivän menu on ollut tätä luokkaa:

 

Tämä on Lauran vlogin syytä. Olen ostanut näitä pakkaseen aina kaupassa käydessä useita ja syönyt yli viikon ajan päivittäin vähintään yhden. RAKASTAN. Pienenä söin lakritsi-Kingistä jota en ole enää kaupoissa nähnyt mutta tämän kanssa meillä on oikein mainio laastarisuhde.

 

 

Kuten pöydästä ja ruokalapusta huomaa syö tämä kaveri keksejäkin muutakin kuin jäätelöä. Ja jos sisälle vieminen saa raivarit aikaan niin saman, ellei voimakkaamman, reaktion aiheuttaa myös se jos ottaa jäätelön pois kädestä jotta pieni voisi ottaa paremman otteen siitä. Mummo sitä kokeili eikä varmaan kokeile toiste.

 

Ja alemmassa kuvassa on banaani-Buffet eikä voita niinkuin instagrammissa eräs kaverini luuli. 

 

Ilmeisesti lämpöä vielä riittää joten täytyy lotrata aurinkorasvaa ja nauttia vielä ennenkuin sääsket sun muut paskiaiset häätävät Kesä-Pekan äiteineen sisätiloihin syömään oikeaa ruokaa.

 

 

 

 

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ei Beigeä

En ole ylipainoinen.

En ole alipainoinen.

En ole syrjäytynyt.

En ole päihdeongelmainen.

En ole pienituloisesta perheestä.

En ole tyhmä.

En ole kouluttamaton. 

En ole yksinäinen. 

 

En ole mikään mielenterveysongelmien stereotypinen tapaus. Mutta olen silti mielenterveysongelmainen. Minulta löytyy paniikkihäiriö jonka kaveriksi tuli myös yleistynyt ahdistuneisuus. Luulen kyllä että ne molemmat, tai varsinkin ahistuneisuushäiriö, ovat olleet minussa lapsesta asti mutta muutaman vuoden sisällä ovat oikein puhjenneet kukkaan. 

 

Paniikkihäiriöstä olenkin kertonut täällä mutta ahdistuneisuushäiriö tuli raskaana ollessani päälle oikein voimalla. Olin lopettanut mielialalääkityksen ennen raskautta mutta jouduin sen aloittamaan uudestaan noin raskauden keskivaiheilla kun elämä ei ollut muuta kuin pelkäämistä. Ensin pelkäsin vauvan puolesta vaikka mitään syytä ei ollut. En voinut katsella vauvantarvikkeita kun ahdisti niin paljon että jos jotain tapahtuu. Sitten aloin pelkäämään että kuolen itse. Jos en synnytykseen niin syöpään. Ja jos en kuole niin sekoan. Psykoosiin joudun. Pelkäsin ihan koko ajan samalla tiedostaen pelkojeni järjettömyyden ja tuntien syyllisyyttä siitä että tämä jatkuva stressitila on huonoksi vauvalle. Ei sitä voi edes selittää kuinka hullua se oli. 

 

Ja kun se ei ole pelkästään ajatuksissa, vaan näihin molempiin liittyy voimakkaita fyysisiä kokemuksia. Mieli ja keho ovat yhteydessä toisiinsa. Kuka olisi uskonut. (Huumoria.)

 

Joten lääkitys täytyi aloittaa uudestaan. Eikä se ollut helppo päätös itselleni koska olin tosiaan raskaana mutta kun istuin terapeutin huoneessa hysteerisesti itkien kun psykologi, lääkäri ja mielenterveyshoitaja kysyivät miten menee niin olimme kaikki sitä mieltä että kyllä se nyt aloitetaan. Ja tunsin että ne ihmiset halusivat minua auttaa ja hoitaa, eivätkä vain tyrkyttää lääkkeitä rahan takia, vaikka sen voisi parantaa ihan vain ruokavaliolla ja liikunnalla/kookosöljyllä/rikkaruohoilla niinkuin niin moni somessakin tietää kertoa. Nämä ihmiset eivät varmaan ole löytäneet itseään itkemästä kun miettivät omaa kuolemaansa syöpään jota ei ole.

 

Eivätkä nämä minun toverini paniikki ja ahdistuneisuus ikinä lähde pois. Olen sen hyväksynyt. Mutta suurimman osan ajasta ne ovat hallittavissa. Ja minä hallitsen niitä niin että aamuisin vitamiinien, maitohappobakteerien ja omega-kapseleiden seassa otan myös mielialalääkkeen. Ne eivät tee minusta kävelevää zombia tai millään tavoin latista tunteita. Olen edelleen ihan yhtä helposti innostuva, lannistuva, rakastava, vihaava, räävitön ja huumorintajuinen kuin ennenkin, mutta enää minun ei tarvitse viettää 24 tuntia vuorokaudessa miettien miltä minusta tuntuu. Se oli pahinta: kun piti koko ajan miettiä miltä helvetti nyt tuntuu ja miksi tuntuu oleminen niin hankalalta kun kaikki elämässä on hyvin.

 

Ja miksen voi olla normaali vaan tällainen kauhea taakka kaikille läheisilleni jotka joutuvat huolehtimaan.

 

 

Kuinka hyvältä tuntui taas tuntea vihaa. Ei pelkkää selittämätöntä painetta koko kehossa ja mielessä vaan ihan oikeita tunteita. Minua vitutti. Ja se oli ihanaa.

 

Edelleen tulee päiviä jolloin oleminen on hankalaa. Mutta nyt tiedän että ne menevät ohi. Suurimman osan ajasta elämä on ihanaa/melko tavallista, välillä raskasta. Harvoin ahdistavaa. Joskus tulee päiviä, joskus useampia, jolloin tunnen että ahdistus on tullut takaisin. Mutta onneksi tiedän että vain käymään. Ja jos aikoisi jäädä asustelemaan pidemmäksi aikaa niin en sille petiä pettaisi vaan minulla olisi keinoja häätää se. Ja ihmisiä jotka auttaisivat siinä.

 

Sitä on mahdoton selittää jollekin joka ei ole sitä kokenut. Enkä ole kauheasti edes yrittänyt. Mutta minun onnekseni ympärillä on ollut ihmisiä jotka ovat ymmärtäneet tai olleet ymmärtämättä mutta silti ovat siinä pysyneet ja tukeneet.  

 

Halusin aiheesta kirjoittaa koska se on nyt ollut esillä #Sekasin-kampanjan ansiosta. MAHTAVAA! Tämä on tärkeää!

 

Mitä itse sanoisin ihmiselle joka tuntee olevansa sekaisin tavalla joka ei ehkä ole ihan normaalia:

 

  • Se ei ole sinun vika. Et ole huono tai epäonnistunut eikä se johdu siitä että olet laiska tai tyhmä. 

 

  • Siitä voi parantua. Ja jos ei täysin parantua niin sen kanssa voi elää. Niinkuin mie. Ihan täyttä elämää.

 

  • Keskustele vaikka täällä. Voisin kuvitella että isommilla paikkakunnilla on myös omia vertaistukiryhmiä spesifisti eri diagnooseille. Ja jos ei muuta niin lue internetistä muiden kokemuksia. Se antaa toivoa kun tietää muidenkin selvinneen. Mutta ole toki kriittinen. Siellä luultavasti on joku kertomassa kuinka elämä on pilalla ja kaik o män mutta ei ole. 

 

  • Mieluiten toki terapiaa. Mutta ymmärrän että kaikkialla sen saatavuus ei ole niin hyvä kuin täällä pienessä paikkakunnassa.

 

  • Älä hoida sitä alkoholilla tai muilla päihteillä.

 

  • Älä lääkitse sitä väärin. En ole lääkäri mutta uskoisin että rauhoittavat on tarkoitettu lyhytaikaiseen käyttöön ja aiheuttavat helposti riippuvuutta. Mutta niistäkin on itselleni ollut apu paniikkihäiriön alussa kun ei ollut vielä keinoja hallita sitä ilman rauhoittavia. Nykyään pystyn estämään kohtauksen eskaloitumisen hengitystekniikoilla ja mielikuvaharjoituksilla. 

 

  • Mutta älä pelkää lääkkeitä. Pitkäaikainen mielialalääkitys on eriasia kuin rauhoittavat. Kohuotsikot saattavat kertoa kuinka kauheita ne ovat ja pilaavat ihmiset mutta moni niistä saa avun. Esimerkiksi mie. Ja niitäkin saattaa joutua kokeilemaan erilaisia ja erilaisia annoksia jotta löytyy sopiva. Enkä missään nimessä sano että älä kokeile ruokavaliomuutoksia, liikunnan lisäämistä, joogaa, mitä näitä on. Mutta joskus ne vain ovat riittämättömiä.

 

  • Älä pelkää apua. Joskus laitoshoito on parhaaksi vaikka se rajulta kuulostaakin. Itse ahdistuneena pelkäsin että sekoan ja joudun johonkin laitokseen. Ja läheiseni minulle sanoi että sitten menet. Siellä autetaan ja parannetaan. Moni tuttu on käynyt "lataamossa" ja elämä on jatkunut sen jälkeenkin: heillä ystävät ovat pysyneet, he tekevät töitä ja hoitavat perheitään. Se ei todellakaan ole mikään elämän loppu. Se voi olla uuden, paremman elämän alku. 

 

Sellaista. Yleensä kirjoitan postauksen ja julkaisen sen sen kummemmin miettimättä mutta tämän kanssa piti kyllä pari päivää painia. Ei siksi että häpeäisin vaan koska siitä voisi kirjoittaa niin paljon ja koska ajatusten saaminen järkevään muotoon on hankalaa. Ja yritin olla kuulostamatta siltä että minun kokemukseni olisivat ainoa totuus aiheesta tai kuvittelisin olevani mikään asiantuntija. (Sitähän varmasti blogiani lukevat kuvittelevat minun olevan.. (Taas huumoria.))  

 

Mutta jos jotain jäi mietityttämään tai haluttaa kertoa omia kokemuksia niin voi kommentoida tai laittaa vaikka sähköpostia osoitteeseen eibeigea@gmail.com

 

 

Share
Ladataan...

Pages