Ladataan...
Ei Beigeä

 

 

Meillä ei napero ole vielä kauhean kiinnostunut Pikku Kakkosista tai muista lapsille tarkoitetuista ohjelmista. Ehkä toviksi pysähtyy katsomaan jos tulee jotain musiikkia mutta muuten käyttää aikansa mieluummin tuolilla/pöydillä/hyllyillä kiikkumiseen tai muilla tavoin itsensä vahingoittamiseen kuin siihen että istuisi kivasti paikoillaan katsomassa televisiota.

 

Niin ja tietenkin jotkut mainokset ja Uuno Turhapuron elokuvassa soinut tango(?) villiinnyttävät lapseni tanssin pyörteisiin ja kenopallojen iloinen ruudussa heiluminen pysäyttää muun maailman. 

 

Kunnes löysimme Baby Einsteinin. Yksinkertaistaen sen pitäisi tehdä lapsestani nero mutta sillä ei oikeastaan edes ole mitään väliä. Vain sillä on väliä että lapseni rakastaa sen katsomista. 

 

 

Siinä se muksu jumittaa ja unohtaa vaaralliset kiipeilyharrastuksensa tai äidin kintuissa huutamisen. Ja äiti juo kahvia ja selaa facebookia niinkuin villeinä lapsettomina aikoina.

 

Tilanne on eskaloitunut siihen että tänä aamuna muksu kantoi pleikkarin ohjaimen minulle ja käskevään sävyyn karjahteli josta päättelin että ohjelma tulisi päälle laittaa. Ja niin alkoi Baby Einsteinin värikkäät kuvat ja klassiset musiikit pauhaamaan ja meidän Nakkinokka köllötti ihan muina sohvaperunoina ja antoi minun rauhassa meikata ja pukeutua. Ja sitä en muista tapahtuneen koskaan ennen! Ja eikö tuo ole jo osoitus uskomttomasta ja muita lapsia paljon edellä olevasta melkoisesta nerokkuudesta.

Enkä välitä siitä kuinka hänen aivonsa sulavat ja kehitys on pilalla. Ei se minun jaloissa kiljuminen ja määkiminen kovin paljon kehittävämpää voi olla.

Ja kuulin myös Youtubessa olevasta videosta "stora maskiner" jossa ilmeisesti vilisee nimensä mukaisesti isoja koneita. Ja Nakkiksen traktorirakkauden tietäen se voisi olla seuraava hitti. 

Kiitos Youtube. Teet äitiydestä mukavampaa.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ei Beigeä

Torstai 1.9. oli ensimmäinen työ/päiväkotipäivä.

 

Perjantai 2.9. oli ensimmäinen saikkupäivä koska muksulla flunssa ja korvatulehdus.

 

No maanantaina uusi yritys. Lapsi jää taas itkien hoitoon ja oma olo on paska. Tiistaina sama homma ja sitten illalla lähdetäänkin sinne Ouluun sillä ambulanssilla ja siinä meneekin aikalailla koko loppuviikko.

 

Ja nyt vihdoin! Ensimmäinen kokonainen viikko töissä ja päiväkodissa! Loppuviikosta muksu ei enää niin sydänjuuriin sattuvasti itke kun jää hoitoon mikä helpottaa omaa oloa. Ja hakiessa voi portin takaa nähdä että leikkiikin siellä jo eikä vain mökötä. 

 

Huomioita uudesta arjesta:

 

 

  • Turha yrittää meikin kanssa mitään hullua kuten eyelinereita. Huulipuna on nopeampi ja pelastaa paljon.

 

  • En tiedä onko tuo takki tarpeeksi vai liian mauton.

 

  • En ole edelleenkään oppinut laittamaan asioita valmiiksi illalla jotta aamulla olisi helpompaa. 

 

  • En osaa miettiä ruokia monelle päivälle. Ja jos mietinkin niin en sinä päivänä haluakaan sitä mitä ajattelin ja siellä kaupassa pitää roikkua joka päivä ja sinne menee helvetisti rahaa.

 

 

 

 

  • En myöskään osaa tehdä itselleni eväitä vaan syön jotain epämääräistä kuten kasvispihvejä ketsupilla. Ja todella mauttomia kasvispihvejä joista tulee vain paha mieli. 

 

  • On ihanaa kun lapselle ei tarvitse miettiä monta ruokaa päivässä. Hoidossa on jo syöty lounas ja välipala. (Tai heitelty lattialle, riippuu päivästä.)

 

  • Koti on mukavampi paikka kun sieltä pääsee välillä pois.

 

Ja mitä perjantaina saa huomata? Muksulla vuotaa räkä nokasta ja yö menee yskien. Rukoillaan ettei kummemmaksi muutu ja ettei mene taas korviin tulehdus koska lapsen marinoiminen antibiooteilla uudestaan näin lyhyen ajan jälkeen ei oikein houkuttele. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ei Beigeä

Tiistai-iltana jouduimme soittamaan ambulanssin omalle lapsellemme. 

 

Tällä kertaa ambulanssi oli todella lähellä, vain 40 kilometrin päässä ja tuli noin puolessa tunnissa. 

 

Lapsemme tila vaati kirurgia. Lähimmässä paikassa, Rovaniemen Keskussairaalassa (n. 200 kilometrin päässä) ei yöllä ollut lastenkirurgia joten minä ja Nakkinokka lähdimme ambulanssilla Ouluun. 

 

Sinne on noin 400 kilometriä. kello 00.30  aamulla viideltä herännyt Markus lähti omalla autolla perässä ajamaan 400 kilometriä. Samalla kun silittelin ja rauhoittelin paareilla makaavaa taaperoa rukoilin myös että mieheni pääsee ehjänä luoksemme sairaalaan. 

 

Onneksi meidän hätä ei ollut niin akuutti että 400 kilometriä olisi ollut liian pitkä matka ja liian pitkä aika. Ambulanssin radiosta kuului että jollekkin synnyttävälle se matka taisi olla liian pitkä. Uusi elämä jossainpäin lappia oli syntymässä ambulanssiin.

 

Nämä tilanteet saavat minut ajattelemaan että LAPPI ITSENÄISEKSI.

 

 

Lähtiessä oli crocsit jalassa mutta heitin eteisessä kassiin conssit mukaan. Paita ja housut olivat veressä kun muksulta oli verikoe otettu mutta koska en ole ihan elukka niin vaihdoin crocsit kuitenkin pois. Joku roti.

 

Neljältä aamuyöstä oltiin Oulussa ja seisoin lapsi sylissä päivystyksessä. Sanoin lämpimät kiitokset ambulanssitädeille ja todella tarkoitin sitä. Olivat mukavia, rauhoittavia ja todella ammattitaitoisia. Toisella heistä oli ilmeisesti ollut jo melko pitkä vuoro takana mutta sitä ei huomannut. 

 

Siinä odotellessani että pääsisimme tohtorin luo näin noin 30-vuotiaan miehen makaavan sairaalasängyllä äitinsä vierellään. Elämä ei ollut ehkä kohdellut poikaa kovin hyvin mutta siinä äitinsä oli vieressä. Muistutus siitä että vaikka aikaa kuluu, lapsi kasvaa ja saattaa tehdä päätöksiä joita en hänelle haluaisi niin siinä minäkin olisin. Toinen meistä on ollut äiti 1,5 vuotta, toinen 30 vuotta, toisen lapsi on vielä viaton ja toisen lapsi on saattanut äitinsä sydämen useaan otteeseen särkeä, mutta huoli ja rakkaus oli sama. 

 

 

Tohtori tutki ja leikkaus sai odottaa seuraavaan päivään. Otettiin kuitenkin verikokeita ja voin kertoa että meidän muksu ei sitä purematta niellyt vaan teki kaikille hoitajille selväksi ettei heistä, tai heidän toimistaan pitänyt. 

 

Isänsäkin luoksemme ehjänä pääsi ja meidät vietiin lasten kirurgiselle osastolle. Kello oli noin kuusi aamulla ja huoneet olivat täynnä joten meille oli tuotu yksi sänky odotushuoneeseen jossa oli sohva johon isä pääsi nukkumaan. Muksulle olisi ollut oma sänky mutta änkesimme itsemme yhdelle sängylle Nakkiksen kanssa ja nukuimme siinä melkein yhdeksään vaikka osastolla kuhina alkoikin. 

 

Markus oli herännyt siihen kun pari pientä naamaa oli häntä järkyttyneenä katsonut kun olisivat halunneet pleikkaria pelata mutta pelisohvalla makasi iso, karvainen mies. 

 

Saimme huoneen jossa oli isä 11-vuotiaan poikansa kanssa jolla oli umpisuoli tulehtunut. Leikkauksen jälkeen selvisi että se olikin jo puhjennut. Mutta kaikki meni hänenkin osaltaan onneksi hyvin vaikka joutuikin vähän pidemmäksi aikaa osastolle jäämään. Ihana hoitaja toi kuitenkin telkkarin ja pleikkarin joten toivottavasti se edes vähän auttoi jaksamaan sitä makoilua.

 

Meille kerrottiin että leikkausaikamme olisi yhden aikoihin. Muuten ei meilläkään kiirettä ollut mutta lapsen piti paastota ja hän oli ollut juonut viimeksi edesllisenä iltana kello seitsemän joten alkoi jo mammaa huutelemaan. Onneksi osastolla oli mainio leikkihuone josta löytyi leluja jotka veivät huomion muualle. 

 

Jossain vaiheessa hoitaja toi esilääkityksen jonka jälkeen ei pientä haitannut enää mikään. Istui sylissä ja hymähteli kaikelle. Pian lähtikin jo leikkaukseen ja me kävimme syömässä ja jännitimme ja nukahdimme. 

 

Kaikki meni hyvin. 

 

 

Oulussa asuva siskoni toi meille töistä päästyään puhtaita vaatteita ja Nakkinokalle salaisen paranemislääkkeen: rusinoita. 

 

Jäimme vielä yhdeksi yöksi sairaalaan. Ihan varmuuden vuoksi.

 

Kirurgi kävi kertomassa leikkauksesta ennen kotiinlähtöä ja hänkin sanoi että kunpa tuolla Helsingissä ymmärtäisivät nämä välimatkat. Siinä paasasimme kuinka on mukava että polttoainevero nousee kun postiinkin on matkaa 40 kilometriä eikä täällä ole mitään julkista kuljetusta. 

 

No se siitä paasauksesta. Parempi vain hyväksyä että ei ole niin tärkeä kuin etelässä asuvat. 

 

Hoitajat kävivät vielä antamassa reseptejä ja haavanhoito-ohjeita ja sitten edessä olikin enää neljän tunnin ajomatka kotiin. 

 

 

Kotona. Omassa sängyssä. Oma rakas lapsi vierellä. 

 

Kaikki meni hyvin. Ja siksi haluan kiittää:

 

  • Ambulanssihoitajia.

 

  • Kahta mieshoitajaa jotka aamuyöstä jaksoivat olla empaattisia ja hymyileviä.

 

  • Lääkäri joka aamuyöstä tutki.

 

  • Naista joka aamuyöstä verikokeet otti.

 

  • Osaston 60 hoitajia. Teitte olostamme niin mukavaa kuin se nyt voi sairaalassa olla. Sydän.

 

  • Leikkaavaa kirurgia.

 

  • Siskoa joka oloamme helpotti puhtain vaattein ja rusinoin. 

 

 

 

Ja paljon voimia kaikille jotka osastolle vielä jäitte tai joudutte sairaaloissa paljon olemaan. Olimme kaksi päivää ja päivät ja kellonajat unohtuivat. Siellä aika jotenkin pysähtyy kun pyörii sen oman huoneen, vanhempien taukohuoneen ja leikkihuoneen väliä ja yrittää pitää lapsen tyytyväisenä. 

 

KIITOS OYS:N OSASTO 60.

 

Saimme erinomaista hoitoa. Harmi vain että se on niin kaukana. 

 

 

 

 

 

 

Share
Ladataan...

Pages