Ladataan...
Ei Beigeä

En ole ylipainoinen.

En ole alipainoinen.

En ole syrjäytynyt.

En ole päihdeongelmainen.

En ole pienituloisesta perheestä.

En ole tyhmä.

En ole kouluttamaton. 

En ole yksinäinen. 

 

En ole mikään mielenterveysongelmien stereotypinen tapaus. Mutta olen silti mielenterveysongelmainen. Minulta löytyy paniikkihäiriö jonka kaveriksi tuli myös yleistynyt ahdistuneisuus. Luulen kyllä että ne molemmat, tai varsinkin ahistuneisuushäiriö, ovat olleet minussa lapsesta asti mutta muutaman vuoden sisällä ovat oikein puhjenneet kukkaan. 

 

Paniikkihäiriöstä olenkin kertonut täällä mutta ahdistuneisuushäiriö tuli raskaana ollessani päälle oikein voimalla. Olin lopettanut mielialalääkityksen ennen raskautta mutta jouduin sen aloittamaan uudestaan noin raskauden keskivaiheilla kun elämä ei ollut muuta kuin pelkäämistä. Ensin pelkäsin vauvan puolesta vaikka mitään syytä ei ollut. En voinut katsella vauvantarvikkeita kun ahdisti niin paljon että jos jotain tapahtuu. Sitten aloin pelkäämään että kuolen itse. Jos en synnytykseen niin syöpään. Ja jos en kuole niin sekoan. Psykoosiin joudun. Pelkäsin ihan koko ajan samalla tiedostaen pelkojeni järjettömyyden ja tuntien syyllisyyttä siitä että tämä jatkuva stressitila on huonoksi vauvalle. Ei sitä voi edes selittää kuinka hullua se oli. 

 

Ja kun se ei ole pelkästään ajatuksissa, vaan näihin molempiin liittyy voimakkaita fyysisiä kokemuksia. Mieli ja keho ovat yhteydessä toisiinsa. Kuka olisi uskonut. (Huumoria.)

 

Joten lääkitys täytyi aloittaa uudestaan. Eikä se ollut helppo päätös itselleni koska olin tosiaan raskaana mutta kun istuin terapeutin huoneessa hysteerisesti itkien kun psykologi, lääkäri ja mielenterveyshoitaja kysyivät miten menee niin olimme kaikki sitä mieltä että kyllä se nyt aloitetaan. Ja tunsin että ne ihmiset halusivat minua auttaa ja hoitaa, eivätkä vain tyrkyttää lääkkeitä rahan takia, vaikka sen voisi parantaa ihan vain ruokavaliolla ja liikunnalla/kookosöljyllä/rikkaruohoilla niinkuin niin moni somessakin tietää kertoa. Nämä ihmiset eivät varmaan ole löytäneet itseään itkemästä kun miettivät omaa kuolemaansa syöpään jota ei ole.

 

Eivätkä nämä minun toverini paniikki ja ahdistuneisuus ikinä lähde pois. Olen sen hyväksynyt. Mutta suurimman osan ajasta ne ovat hallittavissa. Ja minä hallitsen niitä niin että aamuisin vitamiinien, maitohappobakteerien ja omega-kapseleiden seassa otan myös mielialalääkkeen. Ne eivät tee minusta kävelevää zombia tai millään tavoin latista tunteita. Olen edelleen ihan yhtä helposti innostuva, lannistuva, rakastava, vihaava, räävitön ja huumorintajuinen kuin ennenkin, mutta enää minun ei tarvitse viettää 24 tuntia vuorokaudessa miettien miltä minusta tuntuu. Se oli pahinta: kun piti koko ajan miettiä miltä helvetti nyt tuntuu ja miksi tuntuu oleminen niin hankalalta kun kaikki elämässä on hyvin.

 

Ja miksen voi olla normaali vaan tällainen kauhea taakka kaikille läheisilleni jotka joutuvat huolehtimaan.

 

 

Kuinka hyvältä tuntui taas tuntea vihaa. Ei pelkkää selittämätöntä painetta koko kehossa ja mielessä vaan ihan oikeita tunteita. Minua vitutti. Ja se oli ihanaa.

 

Edelleen tulee päiviä jolloin oleminen on hankalaa. Mutta nyt tiedän että ne menevät ohi. Suurimman osan ajasta elämä on ihanaa/melko tavallista, välillä raskasta. Harvoin ahdistavaa. Joskus tulee päiviä, joskus useampia, jolloin tunnen että ahdistus on tullut takaisin. Mutta onneksi tiedän että vain käymään. Ja jos aikoisi jäädä asustelemaan pidemmäksi aikaa niin en sille petiä pettaisi vaan minulla olisi keinoja häätää se. Ja ihmisiä jotka auttaisivat siinä.

 

Sitä on mahdoton selittää jollekin joka ei ole sitä kokenut. Enkä ole kauheasti edes yrittänyt. Mutta minun onnekseni ympärillä on ollut ihmisiä jotka ovat ymmärtäneet tai olleet ymmärtämättä mutta silti ovat siinä pysyneet ja tukeneet.  

 

Halusin aiheesta kirjoittaa koska se on nyt ollut esillä #Sekasin-kampanjan ansiosta. MAHTAVAA! Tämä on tärkeää!

 

Mitä itse sanoisin ihmiselle joka tuntee olevansa sekaisin tavalla joka ei ehkä ole ihan normaalia:

 

  • Se ei ole sinun vika. Et ole huono tai epäonnistunut eikä se johdu siitä että olet laiska tai tyhmä. 

 

  • Siitä voi parantua. Ja jos ei täysin parantua niin sen kanssa voi elää. Niinkuin mie. Ihan täyttä elämää.

 

  • Keskustele vaikka täällä. Voisin kuvitella että isommilla paikkakunnilla on myös omia vertaistukiryhmiä spesifisti eri diagnooseille. Ja jos ei muuta niin lue internetistä muiden kokemuksia. Se antaa toivoa kun tietää muidenkin selvinneen. Mutta ole toki kriittinen. Siellä luultavasti on joku kertomassa kuinka elämä on pilalla ja kaik o män mutta ei ole. 

 

  • Mieluiten toki terapiaa. Mutta ymmärrän että kaikkialla sen saatavuus ei ole niin hyvä kuin täällä pienessä paikkakunnassa.

 

  • Älä hoida sitä alkoholilla tai muilla päihteillä.

 

  • Älä lääkitse sitä väärin. En ole lääkäri mutta uskoisin että rauhoittavat on tarkoitettu lyhytaikaiseen käyttöön ja aiheuttavat helposti riippuvuutta. Mutta niistäkin on itselleni ollut apu paniikkihäiriön alussa kun ei ollut vielä keinoja hallita sitä ilman rauhoittavia. Nykyään pystyn estämään kohtauksen eskaloitumisen hengitystekniikoilla ja mielikuvaharjoituksilla. 

 

  • Mutta älä pelkää lääkkeitä. Pitkäaikainen mielialalääkitys on eriasia kuin rauhoittavat. Kohuotsikot saattavat kertoa kuinka kauheita ne ovat ja pilaavat ihmiset mutta moni niistä saa avun. Esimerkiksi mie. Ja niitäkin saattaa joutua kokeilemaan erilaisia ja erilaisia annoksia jotta löytyy sopiva. Enkä missään nimessä sano että älä kokeile ruokavaliomuutoksia, liikunnan lisäämistä, joogaa, mitä näitä on. Mutta joskus ne vain ovat riittämättömiä.

 

  • Älä pelkää apua. Joskus laitoshoito on parhaaksi vaikka se rajulta kuulostaakin. Itse ahdistuneena pelkäsin että sekoan ja joudun johonkin laitokseen. Ja läheiseni minulle sanoi että sitten menet. Siellä autetaan ja parannetaan. Moni tuttu on käynyt "lataamossa" ja elämä on jatkunut sen jälkeenkin: heillä ystävät ovat pysyneet, he tekevät töitä ja hoitavat perheitään. Se ei todellakaan ole mikään elämän loppu. Se voi olla uuden, paremman elämän alku. 

 

Sellaista. Yleensä kirjoitan postauksen ja julkaisen sen sen kummemmin miettimättä mutta tämän kanssa piti kyllä pari päivää painia. Ei siksi että häpeäisin vaan koska siitä voisi kirjoittaa niin paljon ja koska ajatusten saaminen järkevään muotoon on hankalaa. Ja yritin olla kuulostamatta siltä että minun kokemukseni olisivat ainoa totuus aiheesta tai kuvittelisin olevani mikään asiantuntija. (Sitähän varmasti blogiani lukevat kuvittelevat minun olevan.. (Taas huumoria.))  

 

Mutta jos jotain jäi mietityttämään tai haluttaa kertoa omia kokemuksia niin voi kommentoida tai laittaa vaikka sähköpostia osoitteeseen eibeigea@gmail.com

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ei Beigeä

Joskus saa hyviä lahjoja.

 

Välillä saa lahjoja joista miettii että mitähän helvettiä mie tälläki tehen tai mihin tämänki laitan.

 

Mutta harvoin lahja aiheuttaa niin suurta hämmennystä kuin muutama vuosi sitten miehen siskon silloisen hellun äidiltä(?!) saatu paketti. Ja tämä nainen asui ulkomailla eikä olla ikinä häntä tavattu tai edes juteltu. En edes tiedä miltä hän näyttää saatikka hänen nimeään.

 

Siinä. Se on lautanen. Se on lasilautanen jossa on facebookissa ollut kuva minusta ja Markuksesta johon on vielä muokattu mukaan Brunon kuva.

 

Ja se kuva on jollain askartelukeinoin laitettu lasilautaseen hopeisen glitterin sekaan. 

 

Lahjan aukaisusta on kulunut jo muutama vuosi ja silti tämä saa minut edelleen sanattomaksi. Mutta näkyvällä paikalla se on pysynyt koska on niin uskomaton.

 

Ja herättää kysymyksiä kuten:

 

MIKSI?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ei Beigeä

Jos siellä ruudun toisella puolella on pienen vauvan vanhempi joka miettii että onko tämä ikuisesti tällaista tuskaa niin kuule, ei se ole. Mutta älä odota liikoja kuitenkaan: edelleen haaveilen että vain sammuttaisin itkuhälyttimen kun se huutaa vaativasti kolmatta kertaa puolen tunnin sisään tai haluaisi vain työntää rattaat järveen tai kävellä sinne itse kun ei vain jaksa kuunnella sitä niistä raikuvaa rääkymistä johon ei ole mitään syytä. Tänäänkin olen aikonut poistaa tämän tekstin pariinkin kertaan koska olen ollut vakuuttunut että mitä ihmettä mie kuvittelin, raskasta tämä on vieläki.

 

Eli ei se helpota niin paljon kuin haavelisi mutta SE HELPOTTAA! Paitsi jos sulla on helppo vaavi jo nyt niin sitten en ole varma.

 

Vuosi sitten olin väsynyt ja minulla oli vauva joka vaati minua lähelleen koko ajan ja mies joka oli töissä monen sadan kilometrin päässä. Nakkinokka ei oikein nukkunut päiväunia ja paikallaan olo oli tylsää joten häntä piti heilutella ja vatkata koko ajan ja Tula oli kovassa käytössä kun piti saada itsekin jotain aikaiseksi. Päivät tuntuivat ihan helvetin pitkiltä ja yksinäisiltä kun herää jo ennen kuutta ja koti oli kaaoksessa koska aikaa tai varsinkaan energiaa ei ollut muuhun kuin siihen vauvaan ja itsensä hengissä ja järjissä pitämiseen. 

 

Ja kun joskus olen miettinyt että miksi niin suuri prosentti vanhemmista eroaa vauvan ensimmäisen elinvuoden aikana niin enää en ihmettele. Väsyneenä pienetkin asiat ovat jättimäisiä ja aiheuttavat riitoja ja välillä olen haaveillut erosta ihan vain että saisin joka toinen viikonloppu olla yksin kun muksu olisi isänsä luona. Mutta siis vielä olemme oikein onnellisesti yhdessä eikä tilanteeseen toivottavasti tule muutosta mutta ymmärrän kyllä että ero monella käy mielessä.

 

(Joten jos joku siellä pohtii että olisiko vauva se asia joka nyt hieman kulahtaneen parisuhteen pelastaa niin lopeta. Ei ole.)

 

Itse olin jo varma että puheet asioiden helpottumisesta kun lapsi kasvaa ovat täyttä paskaa. Mie en sais ikinä enää olla rauhassa omassa kotonani. 

 

Kunnes yhtäkkiä yhtenä päivänä huomasin maanneeni ainakin viisi minuuttia sohvalla ilman että kukaan on vaatinut minulta mitään.

 

Hän leikkii. Ihan itsekseen. Oman elämänsä Gordon Ramsey istuu olohuoneen lattialla ja kokkailee traktoreitaan ja mie saan maata sohvalla tai lattialla ilman että hän tulee minua repimään tai päälleni kiipeilemään. Toki jossain vaiheessa äreä kokki huomaa että äiti on turhan rentona ja tulee möykkäämään mutta se pieni hetki jolloin muksu touhuaa omiaan antaa jo paljon toivoa. 

 

Tämä kuva on otettu kun lapsi leikki keittiön lattialla omalla tuttipullollaan ja mie istuin sohvalla ja söin leipää. Melkein ehdin leivän loppuun ennenkuin Nakkis tuli vaatimaan omaa osaansa juustostani. 

 

Ja kun lapsi käy levottomaksi ja äreäksi sisällä voidaan me mennä ulos. Ja hän leikkii! Hän ei vain istu sylissä tai rattaissa ja vaadi turistikierrosta pihaa ympäri vaan hän istuu hiekkalaatikossa ja kauhoo hiekkaa niin että heikompia hirvittää tai keinuu menemään kuin mikäkin hurjapää.

 

Tämä toki vaatii maailman mahtavimman papan joka pystyttää keinun ja rakentaa hiekkalaatikon pihalle. 

 

 

Ja se kaikki on itsellekin ihan kuin täysin uusia asioita. Kuinka hauskaa onkaan pikkukivien heittely tai kuivan heinän repiminen ja tuulen mukaan heittäminen. Nakkis myös yrittää näyttää että hiekan syöminen on ihan parasta mutta en ole vielä vakuuttunut. 

 

Edelleenkään meillä ei öitä nukuta ollenkaan hyvin ja suurimman osan ajasta lapsi roikkuu minun jaloissa vaatimassa huomiota tai milloin mitäkin ja olen väsynyt kuin mikä mutta nyt ne pienetkin kehitysaskeleet tuntuvat suurilta. 

 

Ikinä eläissäni ei ole hermoni näin venyneet kuin tämän vauvavuoden aikana mutta mukavaa on ollut huomata etteivät ole vielä rikki paukkuneet. Aina kun olen ollut varma että nyt en vain enää jaksa niin tapahtuu jotain: vauva nukahtaa, halaa, istuu hiljaa syliin tai vain katsoo silmiin ja sanoo trrtrrtrtrr tai hymyilee ja tiedän että jaksanhan mie. Tuon kaverin takia mie jaksan ihan niin paljon kuin hän vaatii.

 

Ja kun on koko illan odottanut että muksu nukahtaa niin sen nukahdettua katsotaan Markuksen kanssa päivän aikana otettuja kuvia pienestä ja pohditaan josko mentäis herättämään se että voitais halailla ja pussailla sitä. 

 

On tämä melkosta.

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ei Beigeä

Ekana täytyy sanoa että Sandhjan esitys oli kamala ja laulu vielä kamalampaa mutta kaikista hirveintä oli itse kappale. "Laulan kaikki ongelmat pois dubidibidui" HYI.

Tyyppinä vaikuttaa oikein iloiselta ja ihanalta ja vaikka miltä mutta kun show näytti samalta kuin mie menisin kavereiden kanssa lavalle heilumaan ilman minkäännäköistä koreografiaa ja ehkä pienessä humalassa ja laulaisin epävireisesti laulun joka on muutenki ihan blah niin helvetti. 

Voitaisko siellä UMK:ssa lopettaa ne raatihommat kokonaan ja päättää voittaja ihan vain yleisöäänillä??

 

Aikomukseni oli kertoa suosikkeja jo ennen Euroviisuja mutta jotain tapahtui enkä ehtinyt! Mutta koska kaikki varmasti haluavat tietää MINUN suosikkini niin läväytän ne tänne nyt.

 

1. Australia

Niinkuin edellisen postauksen videosta kävi selville niin meidän viisustudiossa kukaan muu ei ymmärtänyt tämän hienoutta. Mutta annettakoon se anteeksi. Ite olen kyllä ihan kananlihalla tuon naisen äänestä joka ei tietenkään ole yhtä hyvä kuin omani kun tätä kipaletta tulkitsen mutta olisin tälle voiton suonut!

 

2. Ruotsi

 

Siis olen fiilistellyt tätä siitä asti kun kuulin sen ennakkokatselussa mutta ystäväni kertoi että olin haukkunut tämän tylsäksi kun oli sen minulle aiemmin linkittänyt! En tiedä mitä sen jälkeen on tapahtunut mutta rakastuin tähän erityisesti livenä. Englannin lausuminen ja hyvin minimalistinen lavashow. Grr. (Voinko sanoa grr? Onko se laitonta? Kuinka nuori tuo kaveri on? Otan riskin.) Frans <3

 

3. Ukraina

 

No onhan tämä nyt vaikuttava. Tykkään biisistä ja lavashowki oli siihen sopiva. Laulussa myös kuului ettei ollut ruotsalaisten säveltämä vaan välillä tuli sellaista sopivan mystistä kansanmusiikkimaista äänimailmaa ulinoineen ja sen lisäksi lauloi osan vielä omalla kielellään. Ja oli tosiaanki selvästi syvällä lyriikoissa.

 

4. Venäjä

Tämä ehkä yllätti itsenikin että tykkään tästä. Ehkä se oli se show joka teki aika paljon ku se oli niin hullu. En nyt sitte tiiä onko se biisi niin kova mutta kyllä se nyt ainaki mieleen jäi ja esiintyjä vaikutti jotenki symppikseltä.

 

Eli nämä minun suosikit on aika tylsiä koska kaikki taisivat siellä top5:ssa olla. Mutta olen erittäin tyytyväinen tämän vuoden viisuihin! Hyvät bileet oli. Ja Justin Timberlake <3 <3 <3

 

Mutta... 

 

SUOSIKKIEN SUOSIKKI:

Tässä on kunnon Euroviisumeininki. Huhhuh. Biisi on kauhea ja esitys vielä kauheampi mutta ne ovat oikealla tavalla kauheita. Olen lumottu. Harmi etteivät finaaliin päässeet koska olisivat kyllä ollu mukavan erilainen show sinne kaikkien hologrammien sun muiden hullutusten sekaan.

 

KERTOKAA OMAT SUOSIKIT! Paitsi jos se oli Sandhja. Siinä tapauksessa en halua kuulla.

 

Ps. Mikko Silvennoinen hoiti selostamisen tosi hyvin! Tykkäsin.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ei Beigeä

Olen palannut! Fyysisesti Äkäslompoloon ja henkisesti blogiin. Viime viikon olen ollut henkisesti Euroviisuissa ja fyysisesti humalassa Luleåssa. 

Tein jälleen en kenenkään toivoman videon joka koostuu Snapchatin sisällöstä. Perjantaina otin ystävän kyytiin ja huristelimme reilun 200 kilometrin päähän Luleåån jossa odotti siellä asusteleva mussukka ja Oulusta sinne ajanut toinen mussukka. Voin kertoa että alkuviikosta tuntui ettei perjantai voi tulla tarpeeksi nopeaa kun kotona oli hieman haastavaa. 

 

Minut löytää snäpistä nimella tanjatanjanen. Olen hulvaton.

 

Täällä korkeakoulujen ja työpaikkojen ulottumattomissa on ihan normi että ystävät eivät asu samalla paikkakunnalla tai edes samassa maassa ja kaikki saadaan koolle kerran tai pari vuodessa. Onneksi mulla on sellasia ystäviä joiden kanssa sillä ei ole väliä. Eikä sillä että onko lapsia, koiria, kissoja, poikaystäviä, kihlattuja, yhden yön juttuja, kasvissyöjä, allergikko, raskaana jne. Aina yhdessä ollaan ihan yhtä idiootteja ja ulkopuolisille raskaita ku ennenki. Jutut on ehkä vielä törkeämpiä ja nauru on ehkä kovaäänisempää ja vielä rumemmin räkättävää kuin ennen.

Ja nykyään whatsappit sun muut onneksi mahdollistaa sen että tietää kaikkien mies/lapsi/Intiimialueen/työongelmat vaikka joku asuu Brysselissä, Luleåssa tai Äkäslompolossa. 

Brysselin asuja ei päässyt mukaamme tällä kertaa mutta onneksi meillä oli hänen kuvansa kiinnitettynä pilliin joten meillä on kuvamateriaalia jossa hän shoppailee, tilaa hampurilaisia ja kilistelee skumppaa. 

Säälin ihmisiä jotka ei saa olla minun ystävien ystäviä. Koska ne on niin mainioita tyyppejä. 

Ja hyvännäkösiä. Se on tärkeintä. Olkoon kuinka noloja haluavat kunhan näyttävät hyvältä. 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Ei Beigeä

Täällä ollaan kaikki oltu vuorotellen ja yhtäaikaa enemmän tai vähemmän flunssaisina ja pienin ei syö eikä nuku eikä nuku kukaan muukaan. Mutta ei hätää, mie kyllä syön. Voi pojat mie syön. Enkä todellakaan mitään lehtikaalisipsejä.

Meinasin tehdä sellaisen "10+1 asiaa minusta" mutta koska siitä olisi tullut tällä hetkellä vain luettelo siitä mikä kaikki ärsyttää niin muutin sen tällaiseksi omaksi haasteekseni. Ja nyt vituttelee tällaiset melko kevyet asiat enkä ala luettelemaan kuinka minua harmittaa patriarkaalinen kulttuuri tai rasismi yms. yms. Siihen ei nyt riitä paukut.

 

 

 

  • Sanat piffi ja soossi. Jos tilapäivityksesi on jotain tyyliin "emäntä/isäntä/ tekasi sisäfilepiffit ja punaviinisoossit" niin pidän sinua vajaamielisenä idioottina.

 

  • Se etten saa rauhassa kiroilla omassa kotonani ilman että näen pienen naaman samantien rekisteröineen tuon ytimekkään, helposti opittavan kirosanan. Siksi kiroilen blogissa sekä Snapchatissa. 

 

  • Se etten löydä kivoja seurattavia Snapchatiin. Toimituksen vinkkilista oli erinomainen! Löytyi pari uutta suosikkia. 

 

  • Se ettei tässä kylässä ole kunnollista kuntosalia.

 

  • Se että vaikka tänään pystyin muksun kanssa köllimään pihalla niin kohta en koska ne saatanan itikat tulevat ja pilaavat elämän.

 

  • Oikeastaan itikat ei haittaa. Minua haittaa että mulla ei ole kesäasuntoa jossain etelän kaupungissa jonne voisin häipyä täältä kesäksi. Tai vaikka ulkomailla.

 

  • Ampiaiset. Mien kestä niitä. Ihmisetkin kuulemma kuolisivat jos ampiaiset/mehiläiset häviäisivät pois mutta se olisi sen arvoista.

 

  • Se että televisio on täynnä keski-ikäisiä ylipainoisia miehiä. Tämä ei ärsyttäisi niin paljon jos myös keski-ikäisiä ylipainoisia naisia näkyisi mutta ei. Ja se niiden huumorikin on niin perseestä että voivittusaatana. "Miksi et vain ole kattomatta niitä" Emmie katokkaan. Minua ärsyttää jo se tieto että ne on siellä.

 

 

  • Minionit. Ne ovat onneksi facebook-feedistä vähentyneet mutta yksikin on liikaa.

 

  • Teemu Selänne. Minusta se sen Kalevala-koru on uus suomileijona. Huonolla tavalla.

 

  • Että mie imuroin eilen ja nyt lattia näyttää siltä että mie olisin ottanu jätesäkillisen hiekkaa, ruokaa, keksinmuruja ja epämääräistä paskaa ja räjäyttäny sen tänne. 

 

  • Se että lasten kasvissyönti on joillekin niin helvetin vaikea asia. Jos lapset näkisivät miten se liha oikeasti tuotetaan niin meillä olisi monta vegemuksua ihan omasta valinnastaan. 

 

  • Se että Sandhja on euroviisuedustaja. Tyyppinä vaikuttaa oikein iloiselta ja ihanalta mutta se biisi on ihan hirveä. Tai ei se edes ole hirveä. Se ei ole mitään. Se vain on

 

  • +1 Se että itkuhälyttimestä loppuu akku kesken muksun päiväunien. 

 

Huh. Helpotti. Ehkä seuraavaksi jotain positiivisempaa.

 

Hahahahaha. Ei oikeasti.

 

Haastan teidät kaikki! Unohtakaa kaikki positiivisuus ja kertokaa mikä vituttelee! Tove Janssonin Tytär luotan ainakin sinuun. 

 

 

Kuvituksena Snapchattia ja Instagrammia. SC: Tanjatanjanen ja IG: Ei_Beigea

 

 

Share
Ladataan...

Pages