Huomenna taas pääsen tutkimuksiin, toivottavasti selviää mikä mua vaivaa. Oireet vaan jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Eniten mua häiritsee tämä painonnousu. Vaikka söisin kuinka oikein ja liikkuisin, paino vaan nousee ja nousee. Vika ei ole pelkästään ruokavalioni, jokin mua vaivaa.

Ennen vammautumista olen aina ollut erittäin tarkka ulkonäkö asioissa, vaatteissa, hiuksissa, painon kanssa. Vammautumisen jälkeen olen ollut hyvin tarkka siitä, mitä puen päälleni. Myös hiukset ja meikit olen valinnut hyvin tarkkaan.

Nykyään tekee pahaa katsoa itseäni peilistä mistä näen itseni kokonaan. Suoraan sanottuna kuvottaa katsella tätä massaa mikä mahan ympärillä on. Välillä jopa itken kun tuntuu niin pahalta! Kamalinta on se, että en saa itseäni kuriin ja tulee syötyä turhan usein jotain "herkkua". Liikkuminen tuolin kanssa on vaikeampaa kun painoa on liikaa. Siirtymiset tuolista esim. sänkyyn/autoon ovat melkein mahdottomia painon takia.

Haukun itseäni, huudan itselleni, tekee mieli satuttaa itseäni kun tuntuu niin kamalalta. En tiedä pitäisikö pyytää lääkäriltä jotain masennuslääkkeitä tai jotain. Haluaisin ja haluan pärjätä ilman nappeja, mutta miltä tämä jo kuulostaakin.

Rakastan vieläkin katsoa mitä päälleni puen, millaisia koruja käytän, millaisia käsilaukkuja käytän. Eniten minulla on Guessin koruja, Guessin laukkuja on 6kpl, Guessin paitoja, Ed Hardyn paitoja/huppareita, Lacosten kenkiä, Puman huppareita, Volcomin huppareita ym ym ym .. Nyt olen rakastunut Desigualin vaatteisiin! Ihania! ..MUTTA.. Tuntuu ettei mikään enää näytä hyvältä päälläni. Ei mikään. Haluaisin vain pukeutua isoon säkkiin ja huppu päähän. :/

Hieman taustatietoa:

Olen aina tiennyt, että isälläni on toinenkin lapsi. Olen nähnyt tämän "siskoni" viimeksi kun olin sylivauva, suunnilleen 20 vuotta sitten. Sen jälkeen perheeni ei ole kuullut tytöstä mitään. Enempää en viitsi selittää tilannetta..

Tänä kesänä, olimme lomailemassa mieheni ja isäni kanssa mökillä ja äiti oli jäänyt kotiin. Juuri silloin tämä tyttö, "Paula", oli saapunut aivan yhtäkkiä ovellemme. Sain tietää tästä kun palasimme kotiin. Etsin Paulaa facebookista ja kappas vaan, löysinkin! Kirjoitin hänelle samantien viestin. Selitin kuka olen yms. En oikein osannut edes odottaa vastausta, en tiennyt haluaako Paula tutustua minuun. Olinhan täysin vieras.

Meni muutama kuukausi, ja huomasin facebookin inboxissa viestin. Viesti oli Paulalta! Minua jännitti ihan älyttömästi avata viesti. En yhtään tiennyt mitä odottaa. Avasin viestin ja luin sen. Luin sen uudestaan. Luin sen vielä kerran, ja huusin innoissani miehelleni: "Paula haluaa tutustua minuun!"

Tuntui ihmeelliseltä. Olin tietoinen Paulasta, mutta luulin, etten koskaan saa tilaisuutta nähdä häntä tai puhua hänelle. Olin myös aika varma siitä, että jos hän joskus ottaisi yhteyttä, en haluaisi edes tutustua. Enkä tiedä miksi.

Aloimme lähettelemään viestejä, vieläkin tuntuu niin ihmeelliseltä. Tämähän on aivan kuin elokuvissa! :D "Kauan kadoksissa ollut sisko löytyi!" ... Heheh.

Tunne on niin "outo". Oli ihana lukea Paulan viesti, jossa hän sanoi minulle "siskoja kun ollaan". Se tuntui kivalta.

Olen siis viikon sisällä saanut itselleni uuden siskon. Aiomme keskustella puhelimessa viikonlopun aikana. Jossain vaiheessa varmasti tapaammekin. Paula kuitenkin asuu kauempana.

Toivon, että kaikki sujuu hyvin ja voin vielä sanoa Paulaa siskokseni. Vielä se on aika hankalaa, sehän on ymmärrettävää tässä tilanteessa.

Olen onnellinen. Kiitos Paulalle.

Kansalaisopiston opinto-opas tuli postiluukustani tänään. Katsoin samantien mitä kaikkia kielikursseja sieltä löytyy. Olisin halunnut italian alkeiskurssille, mutta niitä ei ollut tarjolla. Toinen vaihtoehtoni oli espanjan kurssi, ja sellainen sieltä löytyi! Ihanaa, jipii! :) Ilmoittauduin samantien ja sain paikan. Olen jo pari vuotta meinannut ilmoittautua jollekin kielikurssille, mutten ole saanut aikaiseksi. Nytpäs sainkin enkä malta odottaa kurssin alkua! Rakastan espanjan kieltä! Saa nähdä kuinka hankalaa sen opiskelusta tulee... Heheh. :) Voin joskus kirjoitella tänne jotain kurssista.

Epäilimme lääkärini kanssa että minua vaivaa kilpirauhasen vajaatoiminta ja kävin verikokeissa. Tänään sain tietää vastaukset. No, eipä vaivannut kilpirauhanen. Verikokeiden tulokset olivat kaikki hyviä, senkka ehkä vähän korkealla. Puhuimme lääkärin kanssa tuloksista ja hänkin ihmettelee mikä nyt mahtaa vaivata. Pääsen kuukauden kuluttua puhumaan mitä testejä tehdään tai miten tutkitaan.

Tavallaan harmittaa ettei kilpirauhanen vaivannut, se olisi selittänyt monta asiaa. Miksi menkat ovat jo 4kk myöhässä, miksi väsyttää jatkuvasti, miksi olen lihonnut niin paljon vuoden aikana vaikka olen syönyt samalla tavalla kuin aina? Onkohan jollain muulla ollut sama ongelma?

Nooo, menisipä kuukausi nopeasti... :)

Haluaisin kirjoittaa tänne vaikka mistä. Aamulla kun heräsin, tiesin, että tänne voin kirjoittaa ja selvitellä ajatuksiani. Toisin kävi...

Tuntuu, että mielessä on miljoona eri asiaa mistä haluaisin kirjoittaa, mutten tiedä mistä aloittaa. En saa "ajatuksia kiinni" niinkuin jotkut sanovat. On tunne, että en saa mielenrauhaa ellen kirjoita. Mutta mistä kirjoittaisin? Mistä aloittaa?

Melkein jo aloitin kirjoittamisen, mutta tuli tunne, että vain valitan. Elämäni kuulostaa surkealta, mutta onko se oikeasti niin? Olen yrittänyt punnita asioita, laittaa tärkeysjärjestykseen, mutta olen siinä erittäin huono. Joskus on tunne, että haluan vain valittaa, kertoa huonoista asioista. Joskus taas kaikki tuntuu hyvältä ja voisin kirjoittaa siitä, kuinka mahtavaa minulla on. Mutta onko oikeasti? Tuntuuko kenestäkään muusta tältä?

Tuskin kukaan jaksaisi lukea jos vain kirjoittelisin siitä, miten paska olo mulla on. Mutta onko silläkään väliä lukeeko kukaan? Ehkä tärkeintä on se, että saan purettua pahaa oloani johonkin. Jos joku muukin tuntee samalla tavalla eikä vain "uskalla" kirjoittaa. Luonteeltani olen sellainen ihminen, etten pahemmin muille valita olostani. Tahdon aina olla kova, tahdon aina näyttää kuinka hyvin menee. Pyörätuoli ei tee oloani huonommaksi. Mutta ehkä haluan vain todistaa sillä itselleni jotain? Haluanko vain näyttää ettei pyörätuoli vaikuta elämääni, kaikki on hienoa? Tätä olen miettinyt pitkään.

Ehkä en uskalla antaa itselleni mahdollisuutta purkaa kaikkea sisälläni olevaa. Jos olenkin heikompi mitä myönnän edes itselleni? Olen ollut tämän kesän jotenkin hukassa. Tiedänkö edes itse missä menen? Päivät kiitävät ohi ja minä jään paikoilleni.

En vain tiedä. Ehkä sekin selviää jossain vaiheessa.

Kuvassa takapihani joka on aivan vaiheessa vielä. Joitakin kukkia olen jo istuttaut, mutta ensi kesänä sitten lisää. Suunnitellut olen jo paljon! :) Syksyllä aion vielä istuttaa pari marjapensasta, mustaviinimarjapensaan sekä karviaismarjapensaan. Tänä kesänä suurensimme laatoitusta ja siinä hommassa kärsi nurmikkokin... Pihani on aika iso tällaiseksi rivitalon takapihaksi. Kukkia, pensaita, valoja. Minulle pihassa on tärkeää se, että siellä viihtyy. Takapihani pitää olla kuin toinen olohuone. Kalusteita en ole vielä hankkinut, teen sen ensi keväänä. En malta odottaa että pihani on valmis! :)