Ladataan...

Suurin osa peruskoululaisista on juuri aloittanut uuden lukuvuoden. Koulumaailma on esiintynyt uutisissa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa muun muassa sen opintotukiuudistuksen vuoksi, mutta edelleen myös uskontojen rooli kouluissa jaksaa puhututtaa. Se ei ole mikään ihme, sillä monet koulut rikkovat uskonnonvapautta jatkuvasti. Oikeusasiamies on antanut nootteja eri kouluille niiden milloinkin järjestämistä uskonnollisista tilaisuuksista, joille ei ole ollut rinnakkaista uskonnotonta vaihtoehtoa.

Vapaa-ajattelijat ja valtiosääntöasiantuntijat ovat olleet koulujen uskonnollisuudesta niin perusteellisesti ja näkyvästi äänessä, että on vaikea ymmärtää, miksi tilanne junnaa edelleen paikoillaan. Soraääniäkin kyllä kuulee. Peruskoulun apulaisrehtori ja opettaja Mervi Lundmark kirjoitti Hesariin oodin evankelis-luterilaisille perinteille - esittäen kaikkein kuluneimmat perusteet ja fraasit evankelisluterilaisuuden valta-aseman puolesta. Lundmark mainitsee muun muassa, että osa hänen kirkkoon kuulumattomien oppilaidensa vanhemmista ei ole närkästynyt siitä, että joulukirkossa heidän jälkikasvunsa laulaa Enkeli taivaan. Rivien välistä Lundmark ihmettelee, onko virren veisuu ateistien mielestä omiaan horjuttamaan heidän katsomustaan.

Esitän Lundmarkille ja hänen komppaajilleen vastakysymyksen: horjuttaako satoja vuosia valtaa pitäneen enemmistöuskonnon asemaa se, että muutama koululainen jää jumalanpalvelusten ajaksi luokkaan piirtelemään tai kotiin nukkumaan?

Olen kertonut joskus aiemminkin täällä kokemuksistani kajaanilaisena kirkkoon kuulumattomana koululaisena. Minut on pakotettu kymmeniä kertoja joulu- tai kevätkirkkoon ja kiristetty osallistumaan iltapäiväkerhon jumalanpalvelukseen uhkaamalla, että välipalaa ei tipu ennen kuin kädet menevät ristiin. Lukiossani Tampereella oli vielä vuosina 2012-2015 kaikille pakollinen Hoosianna-aamunavaus 1. joulukuuta. Joulukonsertti ja pääsiäiskonsertti järjestettiin kirkoissa ja niissä puhuttiin ja laulettiin Jeesuksesta, ja nekin olivat kaikille pakollisia tilaisuuksia.

Kritisoin koulujeni käytäntöjä aina kovaan ääneen - ja sosiaalinen paine oli aivan valtava - ja minua kehotettiin rauhoittumaan ja kunnioittamaan. Siis kunnioittamaan itselleni vierasta katsomusta - joka on vielä enemmistöasemassa - omani kustannuksella.

Kunnioitan toisten ihmisten katsomuksia ja puolustan heidän oikeuttaan niihin, mutta sitä minä en ymmärrä, että edelleen varsin marginaalisen vähemmistön edustajana minun pitäisi kunnioittaa valtakulttuuria samalla, kun sen toteuttaminen rikkoo omia perusoikeuksiani. Tässä ei ole kysymys kauniiden perinteiden kunnioittamisesta ja vaalimisesta vaan vastenmielisestä syrjinnästä vakaumuksen perusteella. Kysymys on perus- ja ihmisoikeusrikkomuksista.

Usein uskontokeskustelusta unohtuu, että julkisissa tiloissa, kuten kouluissa, ketään ei tulisi pakottaa paljastamaan omaa vakaumustaan. Kysymys on yksityisyydensuojasta, joka on ihan totta myös lasten oikeus. Kun kouluissa on vaihtoehtona joko mennä valtaosan kanssa kirkkoon vastoin omaa tahtoa ja todennäköinen leimautuminen ja porukan ulkopuolelle jääminen, lapsi joutuu sietämättömään tilanteeseen. Hyvin useille ainoa vaihtoehto on kipittää nätisti kuuntelemaan evankeliumia ja tarkkailemaan, huomaako joku, etteivät omat kädet olekaan ristissä.

Suomalainen peruskoulu on menestystarina, ja se on toiminut yhdenvertaisuuden ja sivistyksen tärkeänä edistäjinä jo vuosikymmeniä. Pidän käsittämättömänä sitä, että vielä tähän maailmanaikaan meidän pitää oikein keskustella, kuuluuko yksi uskonto ylitse muiden peruskoulun näkyvään kulttuuriin. Suomalaiset ovat melko sekularisoituneita, ja kyllä esimerkiksi islamia täällä jaksetaan pelätä, mutta evankelisluterilaisuuden valta-aseman kritisoiminen on edelleen leima naamassa.

Viime aikoina on keskusteltu siitä, miten esimerkiksi islaminuskoisille oppilaille järjestetään oma ohjelmansa. Globalisaation myötä kulttuuri tulee muuttumaan monimuotoiseksi siinä määrin, että ei ole edes logistisesti järkevää ylläpitää vanhanaikaisia ja syrjiviä rakenteita. Asetun samalle kannalle kuin oikeuskansleri vuonna 2014 ja esitän, että koulusta poistetaan uskonnollinen toiminta ihan kokonaan. On seurakuntien tehtävä tarjota mahdollisuus uskonnon harjoittamiseen.

Lundmark on mielipidekirjoituksessaan huolissaan uskontovihamielisestä asenteesta. Lähettäisin hänelle sellaiset terveiset, että itelläs on perusoikeusvihamielinen asenne. Ja lasten oikeuksista et ole varmaan ikinä kuullutkaan.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Lukaisin juuri maailmalla hehkutetun Bad Feministin (Roxane Gay), jonka sain synttärilahjaksi siskoltani.

Bad Feminist koostuu useasta esseestä, jotka käsittelevät sukupuolta, seksuaalisuutta, rotua ja monta muuta ilmiötä, koska ei ole oikeastaan yhtään ilmiötä, missä mainitut kolme piirrettä eivät näkyisi.

Gay on saanut mahdutettua 300-sivuiseen kokoelmaansa paljon aatetta, älyä ja oivaltavuutta, mutta myös hirveän määrän kipua ja vitutusta. Monta kertaa teosta lukiessani ajattelin, että voi jeesus, eihän rakenteellista syrjintää pääse pakoon mihinkään. On jo kerrassaan hankalaa olla valkoinen nainen, mutta niin paljon enemmän surkeaa kohtelua osakseen saa, jos sattuukin olemaan musta nainen, kuten Gay itse tietää.

Teoksessa eniten minua puhutteli essee "Naisten oikeudet eivät ole luovuttamattomat". Väite on kova, mutta se pitää valitettavasti paikkansa myös nykyhetken Yhdysvalloissa. Olen yrittänyt seurata siellä vellovaa aborttitaistelua, mutta Bad Feministin luettuani tajusin, että ongelmaa täytyy seurata paljon nykyistä aktiivisemmin. Kuten Gay osuvasti muotoilee, oikeus aborttiin ei ole mikään neuvottelukysymys. Oikeus aborttiin sisältyy itsemääräämisoikeuteen ja oikeuteen omaan kehoon. Ja historian monta kertaa todistama totuus on, että vahingossa raskaaksi tulevat ihmiset tekevät abortteja, vaikka se ei olisikaan juridisesti mahdollista.

Silmiä avaavia olivat myös Gayn kirjoitukset niin kutsutusta orjanarratiivista - siitä, miten valkoiset ihmiset tekevät järkyttäviä elokuvia orjuudesta ja kahmivat sillä palkintoja. Aihe on herkkä, eikä sitä ole helppo muotoilla oikein sanoiksi. Gay kuitenkin onnistuu, esimerkiksi kirjoittaessaan Tarantinon Django-elokuvasta (joka on ehkä hyvää väkivaltaviihdettä, mutta elokuvana mielestäni ihan paska):

Orjuus on sopiva, helposti hyödynnettävä taustakulissi. Samalla tavalla kuin Tarantino hyödynsi Kunniattomissa paskiaisissa toista maailmansotaa, hän on taas kerran onnistunut löytämään jonkin marginalisoidun ryhmän traumaattisen kokemuksen, millä on hyvin vähän tekemistä hänen oman historiansa kanssa - ja käyttänyt tuota kulttuurista kokemusta toteuttaakseen uhoa, josta syntyy hillittömän väkivaltaisia ja epämääräisen hauskoja elokuvia, jotka pyrkivät siistimään historian vääryyksiä hyvin kapeasta, etuoikeutetusta perspektiivistä käsin.

Kovasanaista ja terävää kritiikkiä saavat osakseen myös huippusuositut elokuvat Piiat ja jopa 12 Years A Slave. Yksi iso onglemakohta on näissä Gayn mukaan rodullistettuihin kohdistuva väkivalta, jolla ei ole sinänsä tarinan kanssa mitään tekemistä - väkivaltaa käytetään näissä elokuvissa ennemmin itseisarvoisesta lähtökohdasta, siitä, että saadaan lähinnä valkoiset ihmiset "tajuamaan orjuuden kauhun". Kuten Gay monta kertaa kysyy: kuka sitä ei muka tajunnut jo? Kenelle näitä elokuvia oikein tehdään?

Sellainen väkivalta, joka kohdistuu popkulttuurissa naisiin, mustiin, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin tai muihin marginalisoituihin ryhmiin, on minusta vastenmielistä. Sen takia inhoan Game of Thronesia. Syy on niinkin yksinkertainen, että sellaista väkivaltaa on tapahtunut oikeasti ja tapahtuu edelleen, ja sen tekeminen järkytysviihteeksi - etenkin kun ohjaajina ja käsikirjoittajina on enimmäkseen valkoisia miehiä - on ihan perseestä. Katsoin juuri Outlanderin kakkoskauden loppuun, ja se oli muuten hyvä, mutta siinä oli ihan liikaa etenkin naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa. Ihan kuin me kaikki emme jo tietäisi, että sitä tapahtuu ja että se on vitun kamalaa.

Elokuvia ja tv-sarjoja katsoessani minulla on sellainen ennakkoasenne, että jos se ei ole hyvä ilman seksuaalista ja muuta väkivaltaa, se on surkea. Jos sen juoni ei toimi ilman väkivaltaa, se on paskaa. Ehkä tästä syystä en tykkää elokuvista - minua ei kiinnosta klassikkoleffojen kestoaiheet, eli veressä rypeminen, miesten tylsät tappelukohtaukset ja se vitun toistuva naisten alistaminen. Ja kun Gay kirjoitti tuntevansa samoin katsoessaan orjuudesta kertovia elokuvia uudestaan ja uudestaan ja aina samasta näkökulmasta, tunsin suurta helpotusta. Enää en selittele kenellekään, miksi en halua katsoa klassikkoelokuvia mafiosoista.

Turhauttavaa Bad Feministin lukemisessa oli se, että kyllä minä tiesin jo näistä ongelmista. Olen lukenut niistä hyvin paljon. Yritän kirjoittaakin niistä paljon. Gay tuo taidokkaasti esille sen, miten läpitunkevaa ja kokonaisvaltaista rakenteellinen syrjintä on. Ja valitettavasti on niin, että jos niihin syrjittyihin ryhmiin ei kuulu, sitä ei ole helppo ymmärtää. Sellaisten ihmisten on katsottava peiliin ja annettava muille tilaa. Niin yksinkertaista se on.

Seuraavaksi luen Koko Hubaran Ruskeat tytöt, ja se on varmaan samankaltainen kokemus: raskas ja hyvin taidokas.

 

Oletko lukenut Bad Feministin? Mitä tykkäsit? Mitä kannattaisi lukea seuraavaksi?

 

 

Eläköön vallankumous! Facebookissa
TIINA TWITTERISSÄ
TIINA INSTAGRAMISSA
Share
Ladataan...

Ladataan...

Seuraa paljastus: en ole koskaan ollut Pride-kulkueessa.

Syyt siihen, että olen missannut tämän jokakesäisen sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin keskittyvän tapahtuman, ovat moninaiset. Milloin olen ollut kipeä, milloin darrassa, milloin matkoilla, viime kesänä liian ahdistunut.

Kuitenkin joka kerta, kun olen punninnut sänkyyn jäämisen auvoa ja ihmisoikeuskulkueeseen osallistumisen tärkeyttä, olen tullut pohtineeksi omaa asemaani mielenilmauksessa. Olen cissukupuolinen hetero. Minunlaisiani näkyy Pridella aika paljon. Me olemme yksi iso syy siihen, että Pride näyttäytyy ilon ja rakkauden karnevaalina erotuksena siitä oikeutetun vihaisesta mielenosoituskulttuurista, josta koko Pride sai alkunsa.

Luin eilen Roskispalo-blogista varsin herättelevän ja tärkeän kirjoituksen siitä, kenelle Pride on tarkoitettu ja kenelle ei. Tänä vuonna kulkueeseen on kutsuttu esimerkiksi poliiseja ja Sipilän hallituksen ministereitä - ilon ja rakkauden nimissä. Blogikirjoitus esittää aiheellisen kysymyksen: mitä helvettiä? Mitä tekemistä virkavallalla ja translain uudistamisesta kieltäytyvillä ministereillä on rakenteellista sortoa vastustavassa mielenosoituksessa? Tästähän tulee melkein mieleen se, kun Sipilä osallistui muun muassa hallitustaan kritisoineeseen Peli poikki! -miekkariin.

Palataan kuitenkin meihin tavan kansalaisiin. Pridelle ovat tervetulleita erilaiset ihmiset sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta, ja moni cisheterokin on mukana ihan järkevistä syistä, liittolaisina ja vihaisina siitä, että meillä poljetaan ihmisoikeuksia hävyttömällä tavalla. 

On kuitenkin aiheellista miettiä, millaiseksi cisheterot muokkaavat Pridea. Koska me olemme sekä määrällinen enemmistö että kulttuurinen normi, me muokkaamme koko kulkuetta sen normin näköiseksi, jota Pride pyrkii vastustamaan. Tämän voimme estää vain katsomalla peiliin, haastamalla omaa ajatteluamme ja antamalla vähemmistöjen edustajille tilaa.

Kuten Roskispalo-blogikin huomauttaa, valkoiset cisheterot yhdistävät Priden melko automaattisesti valkoisiin homoihin. Erityisesti pari vuotta sitten, kun olin vielä lukiossa, tuttavapiirini juhli Prideilla nimenomaan Tahdon2013-kampanjaa unohtaen kokonaan esimerkiksi rodullistetut vähemmistöt, transihmiset ja muunsukupuoliset. Juuri heidän oikeuksiinsa meidän kuitenkin pitäisi tällä hetkellä keskittyä, eikä millään vitun ilolla ja rakkaudella vaan pystypäisellä taistelutahdolla.

Pride ei ole karnevaali vaan mielenosoitus, jonka pitkistä perinteistä valkoisilla cisheteroilla on hävettävän vähän tietoa.

Kun olen tässä mukavasti päässyt syyllistämään omaa viiteryhmääni, pehmennän viestiäni vähän: kyllä meille jotain käyttöäkin on ihmisoikeustaistelussa. Hyvä cishetero, etenkin valkoinen, menit Prideille tai et, käytä ensi viikolla aikaa seuraavien asioiden pohtimiseen:

1. Miksi koet kuuluvasi Pride-kulkueeseen? Haluatko juhlia tasa-arvoista avioliittolakia vai ajaa muutosta? Ajaisitko toisten ihmisoikeuksia yhtä kärkkäästi kuin omiasi?

2. Hämmentääkö transasia? Oletko valmis haastamaan oman käsityksesi "biologisesta sukupuolesta" tai "miehistä ja naisista"?

3. Onko sanavarastosi tarpeettoman sukupuolittunut? Suostutko viittaamaan ihmisiin niillä sanoilla, joita he haluavat itsestään käytettävän, vaikka se tuntuisikin sinusta ristiriitaiselta?

4. Otatko huomioon sen, että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt eivät ole mikään yhtenäinen joukko, vaan esimerkiksi etninen tausta voi vaikuttaa ihmisoikeuksien toteutumiseen huomattavan paljon?

5. Mitä juuri sinä voisit tehdä omien tietojesi kerryttämiseksi, vähemmistöjen aseman parantamiseksi ja maailman muuttamiseksi niin, että me emme tarvitsisi enää tällaisia kirjoituksia?

 

Vastauksia kysymyksiin saa pohtia myös tämän kirjoituksen kommenttikentässä. Voimakasta ja vapauttavaa Pride-viikkoa!

 

 
Somettaminen on hauskaa:
Eläköön vallankumous! Facebookissa
Tiina Twitterissä (!)
Tiina Instagramissa
Share
Ladataan...

Pages