Ladataan...

Suurin osa peruskoululaisista on juuri aloittanut uuden lukuvuoden. Koulumaailma on esiintynyt uutisissa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa muun muassa sen opintotukiuudistuksen vuoksi, mutta edelleen myös uskontojen rooli kouluissa jaksaa puhututtaa. Se ei ole mikään ihme, sillä monet koulut rikkovat uskonnonvapautta jatkuvasti. Oikeusasiamies on antanut nootteja eri kouluille niiden milloinkin järjestämistä uskonnollisista tilaisuuksista, joille ei ole ollut rinnakkaista uskonnotonta vaihtoehtoa.

Vapaa-ajattelijat ja valtiosääntöasiantuntijat ovat olleet koulujen uskonnollisuudesta niin perusteellisesti ja näkyvästi äänessä, että on vaikea ymmärtää, miksi tilanne junnaa edelleen paikoillaan. Soraääniäkin kyllä kuulee. Peruskoulun apulaisrehtori ja opettaja Mervi Lundmark kirjoitti Hesariin oodin evankelis-luterilaisille perinteille - esittäen kaikkein kuluneimmat perusteet ja fraasit evankelisluterilaisuuden valta-aseman puolesta. Lundmark mainitsee muun muassa, että osa hänen kirkkoon kuulumattomien oppilaidensa vanhemmista ei ole närkästynyt siitä, että joulukirkossa heidän jälkikasvunsa laulaa Enkeli taivaan. Rivien välistä Lundmark ihmettelee, onko virren veisuu ateistien mielestä omiaan horjuttamaan heidän katsomustaan.

Esitän Lundmarkille ja hänen komppaajilleen vastakysymyksen: horjuttaako satoja vuosia valtaa pitäneen enemmistöuskonnon asemaa se, että muutama koululainen jää jumalanpalvelusten ajaksi luokkaan piirtelemään tai kotiin nukkumaan?

Olen kertonut joskus aiemminkin täällä kokemuksistani kajaanilaisena kirkkoon kuulumattomana koululaisena. Minut on pakotettu kymmeniä kertoja joulu- tai kevätkirkkoon ja kiristetty osallistumaan iltapäiväkerhon jumalanpalvelukseen uhkaamalla, että välipalaa ei tipu ennen kuin kädet menevät ristiin. Lukiossani Tampereella oli vielä vuosina 2012-2015 kaikille pakollinen Hoosianna-aamunavaus 1. joulukuuta. Joulukonsertti ja pääsiäiskonsertti järjestettiin kirkoissa ja niissä puhuttiin ja laulettiin Jeesuksesta, ja nekin olivat kaikille pakollisia tilaisuuksia.

Kritisoin koulujeni käytäntöjä aina kovaan ääneen - ja sosiaalinen paine oli aivan valtava - ja minua kehotettiin rauhoittumaan ja kunnioittamaan. Siis kunnioittamaan itselleni vierasta katsomusta - joka on vielä enemmistöasemassa - omani kustannuksella.

Kunnioitan toisten ihmisten katsomuksia ja puolustan heidän oikeuttaan niihin, mutta sitä minä en ymmärrä, että edelleen varsin marginaalisen vähemmistön edustajana minun pitäisi kunnioittaa valtakulttuuria samalla, kun sen toteuttaminen rikkoo omia perusoikeuksiani. Tässä ei ole kysymys kauniiden perinteiden kunnioittamisesta ja vaalimisesta vaan vastenmielisestä syrjinnästä vakaumuksen perusteella. Kysymys on perus- ja ihmisoikeusrikkomuksista.

Usein uskontokeskustelusta unohtuu, että julkisissa tiloissa, kuten kouluissa, ketään ei tulisi pakottaa paljastamaan omaa vakaumustaan. Kysymys on yksityisyydensuojasta, joka on ihan totta myös lasten oikeus. Kun kouluissa on vaihtoehtona joko mennä valtaosan kanssa kirkkoon vastoin omaa tahtoa ja todennäköinen leimautuminen ja porukan ulkopuolelle jääminen, lapsi joutuu sietämättömään tilanteeseen. Hyvin useille ainoa vaihtoehto on kipittää nätisti kuuntelemaan evankeliumia ja tarkkailemaan, huomaako joku, etteivät omat kädet olekaan ristissä.

Suomalainen peruskoulu on menestystarina, ja se on toiminut yhdenvertaisuuden ja sivistyksen tärkeänä edistäjinä jo vuosikymmeniä. Pidän käsittämättömänä sitä, että vielä tähän maailmanaikaan meidän pitää oikein keskustella, kuuluuko yksi uskonto ylitse muiden peruskoulun näkyvään kulttuuriin. Suomalaiset ovat melko sekularisoituneita, ja kyllä esimerkiksi islamia täällä jaksetaan pelätä, mutta evankelisluterilaisuuden valta-aseman kritisoiminen on edelleen leima naamassa.

Viime aikoina on keskusteltu siitä, miten esimerkiksi islaminuskoisille oppilaille järjestetään oma ohjelmansa. Globalisaation myötä kulttuuri tulee muuttumaan monimuotoiseksi siinä määrin, että ei ole edes logistisesti järkevää ylläpitää vanhanaikaisia ja syrjiviä rakenteita. Asetun samalle kannalle kuin oikeuskansleri vuonna 2014 ja esitän, että koulusta poistetaan uskonnollinen toiminta ihan kokonaan. On seurakuntien tehtävä tarjota mahdollisuus uskonnon harjoittamiseen.

Lundmark on mielipidekirjoituksessaan huolissaan uskontovihamielisestä asenteesta. Lähettäisin hänelle sellaiset terveiset, että itelläs on perusoikeusvihamielinen asenne. Ja lasten oikeuksista et ole varmaan ikinä kuullutkaan.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Lukaisin juuri maailmalla hehkutetun Bad Feministin (Roxane Gay), jonka sain synttärilahjaksi siskoltani.

Bad Feminist koostuu useasta esseestä, jotka käsittelevät sukupuolta, seksuaalisuutta, rotua ja monta muuta ilmiötä, koska ei ole oikeastaan yhtään ilmiötä, missä mainitut kolme piirrettä eivät näkyisi.

Gay on saanut mahdutettua 300-sivuiseen kokoelmaansa paljon aatetta, älyä ja oivaltavuutta, mutta myös hirveän määrän kipua ja vitutusta. Monta kertaa teosta lukiessani ajattelin, että voi jeesus, eihän rakenteellista syrjintää pääse pakoon mihinkään. On jo kerrassaan hankalaa olla valkoinen nainen, mutta niin paljon enemmän surkeaa kohtelua osakseen saa, jos sattuukin olemaan musta nainen, kuten Gay itse tietää.

Teoksessa eniten minua puhutteli essee "Naisten oikeudet eivät ole luovuttamattomat". Väite on kova, mutta se pitää valitettavasti paikkansa myös nykyhetken Yhdysvalloissa. Olen yrittänyt seurata siellä vellovaa aborttitaistelua, mutta Bad Feministin luettuani tajusin, että ongelmaa täytyy seurata paljon nykyistä aktiivisemmin. Kuten Gay osuvasti muotoilee, oikeus aborttiin ei ole mikään neuvottelukysymys. Oikeus aborttiin sisältyy itsemääräämisoikeuteen ja oikeuteen omaan kehoon. Ja historian monta kertaa todistama totuus on, että vahingossa raskaaksi tulevat ihmiset tekevät abortteja, vaikka se ei olisikaan juridisesti mahdollista.

Silmiä avaavia olivat myös Gayn kirjoitukset niin kutsutusta orjanarratiivista - siitä, miten valkoiset ihmiset tekevät järkyttäviä elokuvia orjuudesta ja kahmivat sillä palkintoja. Aihe on herkkä, eikä sitä ole helppo muotoilla oikein sanoiksi. Gay kuitenkin onnistuu, esimerkiksi kirjoittaessaan Tarantinon Django-elokuvasta (joka on ehkä hyvää väkivaltaviihdettä, mutta elokuvana mielestäni ihan paska):

Orjuus on sopiva, helposti hyödynnettävä taustakulissi. Samalla tavalla kuin Tarantino hyödynsi Kunniattomissa paskiaisissa toista maailmansotaa, hän on taas kerran onnistunut löytämään jonkin marginalisoidun ryhmän traumaattisen kokemuksen, millä on hyvin vähän tekemistä hänen oman historiansa kanssa - ja käyttänyt tuota kulttuurista kokemusta toteuttaakseen uhoa, josta syntyy hillittömän väkivaltaisia ja epämääräisen hauskoja elokuvia, jotka pyrkivät siistimään historian vääryyksiä hyvin kapeasta, etuoikeutetusta perspektiivistä käsin.

Kovasanaista ja terävää kritiikkiä saavat osakseen myös huippusuositut elokuvat Piiat ja jopa 12 Years A Slave. Yksi iso onglemakohta on näissä Gayn mukaan rodullistettuihin kohdistuva väkivalta, jolla ei ole sinänsä tarinan kanssa mitään tekemistä - väkivaltaa käytetään näissä elokuvissa ennemmin itseisarvoisesta lähtökohdasta, siitä, että saadaan lähinnä valkoiset ihmiset "tajuamaan orjuuden kauhun". Kuten Gay monta kertaa kysyy: kuka sitä ei muka tajunnut jo? Kenelle näitä elokuvia oikein tehdään?

Sellainen väkivalta, joka kohdistuu popkulttuurissa naisiin, mustiin, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin tai muihin marginalisoituihin ryhmiin, on minusta vastenmielistä. Sen takia inhoan Game of Thronesia. Syy on niinkin yksinkertainen, että sellaista väkivaltaa on tapahtunut oikeasti ja tapahtuu edelleen, ja sen tekeminen järkytysviihteeksi - etenkin kun ohjaajina ja käsikirjoittajina on enimmäkseen valkoisia miehiä - on ihan perseestä. Katsoin juuri Outlanderin kakkoskauden loppuun, ja se oli muuten hyvä, mutta siinä oli ihan liikaa etenkin naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa. Ihan kuin me kaikki emme jo tietäisi, että sitä tapahtuu ja että se on vitun kamalaa.

Elokuvia ja tv-sarjoja katsoessani minulla on sellainen ennakkoasenne, että jos se ei ole hyvä ilman seksuaalista ja muuta väkivaltaa, se on surkea. Jos sen juoni ei toimi ilman väkivaltaa, se on paskaa. Ehkä tästä syystä en tykkää elokuvista - minua ei kiinnosta klassikkoleffojen kestoaiheet, eli veressä rypeminen, miesten tylsät tappelukohtaukset ja se vitun toistuva naisten alistaminen. Ja kun Gay kirjoitti tuntevansa samoin katsoessaan orjuudesta kertovia elokuvia uudestaan ja uudestaan ja aina samasta näkökulmasta, tunsin suurta helpotusta. Enää en selittele kenellekään, miksi en halua katsoa klassikkoelokuvia mafiosoista.

Turhauttavaa Bad Feministin lukemisessa oli se, että kyllä minä tiesin jo näistä ongelmista. Olen lukenut niistä hyvin paljon. Yritän kirjoittaakin niistä paljon. Gay tuo taidokkaasti esille sen, miten läpitunkevaa ja kokonaisvaltaista rakenteellinen syrjintä on. Ja valitettavasti on niin, että jos niihin syrjittyihin ryhmiin ei kuulu, sitä ei ole helppo ymmärtää. Sellaisten ihmisten on katsottava peiliin ja annettava muille tilaa. Niin yksinkertaista se on.

Seuraavaksi luen Koko Hubaran Ruskeat tytöt, ja se on varmaan samankaltainen kokemus: raskas ja hyvin taidokas.

 

Oletko lukenut Bad Feministin? Mitä tykkäsit? Mitä kannattaisi lukea seuraavaksi?

 

 

Eläköön vallankumous! Facebookissa
TIINA TWITTERISSÄ
TIINA INSTAGRAMISSA
Share
Ladataan...

Ladataan...

Viime viikon torstaina sain kuulla mielettömän hienon uutisen: minulle myönnettiin opiskelupaikka Helsingin yliopiston oikeustieteellisestä tiedekunnasta. Voin siis vihdoinkin sanoa uskottavasti, että meitsistä tulee isona juristi. Oloni on ollut niin helpottunut ja toisaalta epäuskoinen ja levoton, että olen lähinnä nukkunut yli 12 tunnin yöunia ja tuijottanut silmät lautasina tyhjyyteen.

On toinenkin syy siihen, että fiilikseni ovat olleet viime päivät ailahtelevaisia. Hain oikikseen kolme kertaa, ja kaksi ehdottoman tahatonta välivuotta paineineen ja pelkoineen veivät multa mielenterveyden, itsetunnon ja monta ihmissuhdetta. Se voi kuulostaa liioittelulta, mutta ahdistuneisuushäiriötaustaisena mulla on taipumus suhtautua lievästi sanottuna dramaattisesti kaikenlaisiin vastoinkäymisiin.

Mielenterveyden rakoilu näkyi muun muassa PTSD-diagnoosina ja siten, että jos unohdin napsia ahkerasti mulle määrättyjä SNRI-lääkkeitä, pää hajosi. Itsetunto mulla on ollut aina kohtuullisen hyvä, mutta sain huomata sen olevan varsin riippuvainen ulkoisesta tunnustuksesta. Kun yhtäkkiä ei ollutkaan kympillä tai laudaturilla varustettuja lappusia lojumassa pitkin lattioita, ja samaan aikaan kaverit porhalsivat koulutusputkissaan, oli vaikea uskoa, että kyllä minä vain olen edelleen maailman siistein tyyppi. Läheskään kaikki mun ystävistä ja läheisistä eivät ymmärtäneet sitä kurimusta, jota parhaillaan kävin läpi, ja ne tyypit saivat sitten jäädä. (Ja onneksi mulla oli kuitenkin tukenani muun muassa maailman paras poikaystävä, perheenjäsenet ja uusia ystäviä, joita ei tipan tippaa kiinnosta mun koulutus- tai työasema.)

Miksi päätin avautua näin henkilökohtaisesta aiheesta poliittisiin ilmiöihin keskittyvässä blogissani? Siksi, että minä en ole ainoa Suomen pääsykoejärjestelmästä järkeään menettänyt tyyppi, jolle on syötetty protestanttista etiikkaa vuosia ja vuosikymmeniä.

Suomi, kuten monet muutkin länsimaat, on saanut kulttuurisia vaikutteita muun muassa protestanttisesta etiikasta. Meillä arvostetaan työtä ja työtä tekeviä, kun samalla halveksutaan niitä, jotka eivät syystä tai toisesta pysty tai halua tehdä töitä. Protestanttinen etiikka on niin syvästi juurtunut kulttuuriimme, että vaikka kuinka olisi marxisti ja turvallisesti kiintynyt ja mieleltään terve, itseä arvottaa melko automaattisesti suoritusten, työn ja menestyksen kautta.

Minuahan on väitetty aina perfektionistiseksi kympin tytöksi. Se on minusta vähättelevä ja typerä väite, koska olen ihan oikeasti aina tykännyt opiskelusta, ja motivaatio usein johtaa koviin tuloksiin. Ja olen minä monella alueella lahjakaskin. Väitteessä voi kuitenkin olla sen verran perää, että en minä osaa olla arvottamatta itseäni suoritusteni perusteella, vaikka tiedänkin sen olevan ihan perusteetonta. Eikä kovin moni muukaan osaa.

Korkeakouluihin haetaan yleensä lukion tai amiksen jälkeen, useimmat 18-20-vuotiaina. Se on psykologisesti sellaista aikaa, jossa identiteetti alkaa vankentua ja vakiintua. Erik H. Erikson lanseerasi identiteettikriisin käsitteen, ja myöhäisnuoruus on juuri se kohta elämässä, kun vastoinkäymiset voivat vaikeuttaa identiteetin ja itsetunnon kehitystä. Suurin osa korkeakouluihin pyrkivistä nuorista on elänyt viimeiset kymmenen vuotta elämästään koulutusputkessa, ja systeemin ulkopuolelle jääminen - etenkin, jos se on tahatonta ja vaikkakin se olisi vain väliaikaista - on monelle hirveän kova isku. Sitä iskua ei pehmennä se, että protestanttisen etiikan kulttuuri potkii tekemään töitä ja yrittämään vielä kovemmin.

Myös minä tein välivuoteni töitä ja yritin vielä kovemmin. Helppoa se ei ollut, ja mukana oli kuitenkin niin paljon tuuria, että aloin pohtia olleeni entisessä elämässäni Neitsyt Maria (läpäl tietty). Keräsin ympärilleni uusia verkostoja, luottamustehtäviä ja tartuin jokaiseen ohikiitävään mahdollisuuteen - täysin mielenterveyteni kustannuksella. Jos olisin tiennyt, että seuraavana syksynä koittaa kauan odotettu ja mystifioitu opiskelijan arki, en varmasti olisi yrittänyt paikata suoritusaukkoa sellaisella vimmalla. Olisin keskittynyt parantelemaan pientä päätäni ja tolkuttamaan itselleni, että myös minä olen parasta A-luokkaa, vaikken vielä päässytkään opiskelemaan.

Suomen korkeakoulujärjestelmässä korostetaan pääsykokeita siitä syystä, että se antaa näennäisesti tasavertaisen aseman kaikille hakijoille. Järjestelmässä on kuitenkin moni asia ihan perkeleesti pielessä. Minä en ymmärrä vieläkään, mitä esimerkiksi oikeustieteellisen pääsykoe testaa. Kokeessa olennaista on osata pykälät ulkoa, ja niiden ylös rustaamisesta saa enemmän pisteitä kuin siitä, osaako niitä soveltaa.

Kuulun siihen koulukuntaan, joka arvostaa ylioppilastodistusta. Mulla on tietysti oma lehmä ojassa, koska pärjäsin kokeissani hyvin. En kannata karkeaa joko-tai -ajattelua, jossa joko aiemmilla arvosanoilla tai pääsykokeella mennään jatko-opiskelemaan. Sen sijaan olen sitä mieltä, että on ihan vitun sama, missä vaiheessa kovan työnsä on tehnyt. Minä pääsisin papereillani varsin moneen eurooppalaiseen huippuyliopistoon, mutta Suomeen mun piti pyrkiä kolme kertaa. Monilla menee lukio syystä tai toisesta vähän huonommin, ja heitä varten on tietysti oltava olemassa mahdollisuus kiriä pääsykokeella.

Mutta mikä järki on vaikeuttaa nuorten ihmisten elämää ja hidastaa monen lahjakkaan ja motivoituneen tyypin pääsyä eteenpäin pahimmillaan vuosilla? Suomessa on tälläkin hetkellä tuhansittain nuorta jengiä, jota tämä järjestelmä kiusaa.

Mulla on aidosti paha mieli niiden tyyppien puolesta, joita tänä vuonna ei onnistanut - tiedän, miltä se voi pahimmillaan tuntua. Tiedän myös sen, että tästä mun luennoinnista ei ole välttämättä yhtään lohtua. Yritetään silti. Sinä, joka et päässyt opiskelemaan tänä vuonna, yritä pitää mielessä seuraavat asiat:

1. Suomen pääsykoejärjestelmässä on merkitystä tuurilla ja tähtien asennoilla.

2. Yhdelläkään tänä vuonna tai aiemmin korkeakouluun päässeellä tyypillä ei ole mitään syytä pitää itseään parempana kuin sinua.

3. Sinulla on oikeus surra ja olla rauhassa itseksesi. Tiedän, että työkkäri ja kela ja pahimmillaan sukulaiset painostavat sinua, mutta sinun ei ole pakko "ottaa välivuodesta kaikkea irti". Työnhaku on tällä hetkellä kinkkistä, avoimessa opiskelu kallista, matkustelu vielä kalliimpaa ja moni asia ihan paskaa. Sinä ehdit kuitenkin löytää juttusi, eikä haittaa, vaikka siihen menisi aikaa.

4. Osa toipuu pettymyksestä nopeasti, osa ei. Yritä hankkia apua, jos huomaat ahdistuksen kasvavan liian vaikeaksi. Et ole ainoa, joka painii samojen tunteiden ja ajatusten kanssa.

5. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Sinun ei tarvitse pakottaa itseäsi olemaan iloinen opiskelemaan päässeiden ystäviesi puolesta (mä en ollu). Sinä saat vihata,surra ja pelätä - anna aikaa tunteille ja vaadi, että muutkin antavat.

6. Kaikki järjestyy!

Ja tärkeimpänä 7.:

 

                                                                    Kuva: Radikaalia mielenterveyttä

 

Notta perkele. Mutta meitsistä tosiaan tulee nyt juristi, ja kirjoittelen tännekin todennäköisesti aiempaa enemmän oikeustieteellisestä näkökulmasta.

 

 
sOME:
ELÄKÖÖN VALLANKUMOUS! fACEBOOKISSA
TIINA TWITTERISSÄ
TIINA INSTAGRAMISSA

 

Share
Ladataan...

Pages