Pari vakavaa sanaa Suomen korkeakouluihin pyrkimisestä

Ladataan...

Viime viikon torstaina sain kuulla mielettömän hienon uutisen: minulle myönnettiin opiskelupaikka Helsingin yliopiston oikeustieteellisestä tiedekunnasta. Voin siis vihdoinkin sanoa uskottavasti, että meitsistä tulee isona juristi. Oloni on ollut niin helpottunut ja toisaalta epäuskoinen ja levoton, että olen lähinnä nukkunut yli 12 tunnin yöunia ja tuijottanut silmät lautasina tyhjyyteen.

On toinenkin syy siihen, että fiilikseni ovat olleet viime päivät ailahtelevaisia. Hain oikikseen kolme kertaa, ja kaksi ehdottoman tahatonta välivuotta paineineen ja pelkoineen veivät multa mielenterveyden, itsetunnon ja monta ihmissuhdetta. Se voi kuulostaa liioittelulta, mutta ahdistuneisuushäiriötaustaisena mulla on taipumus suhtautua lievästi sanottuna dramaattisesti kaikenlaisiin vastoinkäymisiin.

Mielenterveyden rakoilu näkyi muun muassa PTSD-diagnoosina ja siten, että jos unohdin napsia ahkerasti mulle määrättyjä SNRI-lääkkeitä, pää hajosi. Itsetunto mulla on ollut aina kohtuullisen hyvä, mutta sain huomata sen olevan varsin riippuvainen ulkoisesta tunnustuksesta. Kun yhtäkkiä ei ollutkaan kympillä tai laudaturilla varustettuja lappusia lojumassa pitkin lattioita, ja samaan aikaan kaverit porhalsivat koulutusputkissaan, oli vaikea uskoa, että kyllä minä vain olen edelleen maailman siistein tyyppi. Läheskään kaikki mun ystävistä ja läheisistä eivät ymmärtäneet sitä kurimusta, jota parhaillaan kävin läpi, ja ne tyypit saivat sitten jäädä. (Ja onneksi mulla oli kuitenkin tukenani muun muassa maailman paras poikaystävä, perheenjäsenet ja uusia ystäviä, joita ei tipan tippaa kiinnosta mun koulutus- tai työasema.)

Miksi päätin avautua näin henkilökohtaisesta aiheesta poliittisiin ilmiöihin keskittyvässä blogissani? Siksi, että minä en ole ainoa Suomen pääsykoejärjestelmästä järkeään menettänyt tyyppi, jolle on syötetty protestanttista etiikkaa vuosia ja vuosikymmeniä.

Suomi, kuten monet muutkin länsimaat, on saanut kulttuurisia vaikutteita muun muassa protestanttisesta etiikasta. Meillä arvostetaan työtä ja työtä tekeviä, kun samalla halveksutaan niitä, jotka eivät syystä tai toisesta pysty tai halua tehdä töitä. Protestanttinen etiikka on niin syvästi juurtunut kulttuuriimme, että vaikka kuinka olisi marxisti ja turvallisesti kiintynyt ja mieleltään terve, itseä arvottaa melko automaattisesti suoritusten, työn ja menestyksen kautta.

Minuahan on väitetty aina perfektionistiseksi kympin tytöksi. Se on minusta vähättelevä ja typerä väite, koska olen ihan oikeasti aina tykännyt opiskelusta, ja motivaatio usein johtaa koviin tuloksiin. Ja olen minä monella alueella lahjakaskin. Väitteessä voi kuitenkin olla sen verran perää, että en minä osaa olla arvottamatta itseäni suoritusteni perusteella, vaikka tiedänkin sen olevan ihan perusteetonta. Eikä kovin moni muukaan osaa.

Korkeakouluihin haetaan yleensä lukion tai amiksen jälkeen, useimmat 18-20-vuotiaina. Se on psykologisesti sellaista aikaa, jossa identiteetti alkaa vankentua ja vakiintua. Erik H. Erikson lanseerasi identiteettikriisin käsitteen, ja myöhäisnuoruus on juuri se kohta elämässä, kun vastoinkäymiset voivat vaikeuttaa identiteetin ja itsetunnon kehitystä. Suurin osa korkeakouluihin pyrkivistä nuorista on elänyt viimeiset kymmenen vuotta elämästään koulutusputkessa, ja systeemin ulkopuolelle jääminen - etenkin, jos se on tahatonta ja vaikkakin se olisi vain väliaikaista - on monelle hirveän kova isku. Sitä iskua ei pehmennä se, että protestanttisen etiikan kulttuuri potkii tekemään töitä ja yrittämään vielä kovemmin.

Myös minä tein välivuoteni töitä ja yritin vielä kovemmin. Helppoa se ei ollut, ja mukana oli kuitenkin niin paljon tuuria, että aloin pohtia olleeni entisessä elämässäni Neitsyt Maria (läpäl tietty). Keräsin ympärilleni uusia verkostoja, luottamustehtäviä ja tartuin jokaiseen ohikiitävään mahdollisuuteen - täysin mielenterveyteni kustannuksella. Jos olisin tiennyt, että seuraavana syksynä koittaa kauan odotettu ja mystifioitu opiskelijan arki, en varmasti olisi yrittänyt paikata suoritusaukkoa sellaisella vimmalla. Olisin keskittynyt parantelemaan pientä päätäni ja tolkuttamaan itselleni, että myös minä olen parasta A-luokkaa, vaikken vielä päässytkään opiskelemaan.

Suomen korkeakoulujärjestelmässä korostetaan pääsykokeita siitä syystä, että se antaa näennäisesti tasavertaisen aseman kaikille hakijoille. Järjestelmässä on kuitenkin moni asia ihan perkeleesti pielessä. Minä en ymmärrä vieläkään, mitä esimerkiksi oikeustieteellisen pääsykoe testaa. Kokeessa olennaista on osata pykälät ulkoa, ja niiden ylös rustaamisesta saa enemmän pisteitä kuin siitä, osaako niitä soveltaa.

Kuulun siihen koulukuntaan, joka arvostaa ylioppilastodistusta. Mulla on tietysti oma lehmä ojassa, koska pärjäsin kokeissani hyvin. En kannata karkeaa joko-tai -ajattelua, jossa joko aiemmilla arvosanoilla tai pääsykokeella mennään jatko-opiskelemaan. Sen sijaan olen sitä mieltä, että on ihan vitun sama, missä vaiheessa kovan työnsä on tehnyt. Minä pääsisin papereillani varsin moneen eurooppalaiseen huippuyliopistoon, mutta Suomeen mun piti pyrkiä kolme kertaa. Monilla menee lukio syystä tai toisesta vähän huonommin, ja heitä varten on tietysti oltava olemassa mahdollisuus kiriä pääsykokeella.

Mutta mikä järki on vaikeuttaa nuorten ihmisten elämää ja hidastaa monen lahjakkaan ja motivoituneen tyypin pääsyä eteenpäin pahimmillaan vuosilla? Suomessa on tälläkin hetkellä tuhansittain nuorta jengiä, jota tämä järjestelmä kiusaa.

Mulla on aidosti paha mieli niiden tyyppien puolesta, joita tänä vuonna ei onnistanut - tiedän, miltä se voi pahimmillaan tuntua. Tiedän myös sen, että tästä mun luennoinnista ei ole välttämättä yhtään lohtua. Yritetään silti. Sinä, joka et päässyt opiskelemaan tänä vuonna, yritä pitää mielessä seuraavat asiat:

1. Suomen pääsykoejärjestelmässä on merkitystä tuurilla ja tähtien asennoilla.

2. Yhdelläkään tänä vuonna tai aiemmin korkeakouluun päässeellä tyypillä ei ole mitään syytä pitää itseään parempana kuin sinua.

3. Sinulla on oikeus surra ja olla rauhassa itseksesi. Tiedän, että työkkäri ja kela ja pahimmillaan sukulaiset painostavat sinua, mutta sinun ei ole pakko "ottaa välivuodesta kaikkea irti". Työnhaku on tällä hetkellä kinkkistä, avoimessa opiskelu kallista, matkustelu vielä kalliimpaa ja moni asia ihan paskaa. Sinä ehdit kuitenkin löytää juttusi, eikä haittaa, vaikka siihen menisi aikaa.

4. Osa toipuu pettymyksestä nopeasti, osa ei. Yritä hankkia apua, jos huomaat ahdistuksen kasvavan liian vaikeaksi. Et ole ainoa, joka painii samojen tunteiden ja ajatusten kanssa.

5. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Sinun ei tarvitse pakottaa itseäsi olemaan iloinen opiskelemaan päässeiden ystäviesi puolesta (mä en ollu). Sinä saat vihata,surra ja pelätä - anna aikaa tunteille ja vaadi, että muutkin antavat.

6. Kaikki järjestyy!

Ja tärkeimpänä 7.:

 

                                                                    Kuva: Radikaalia mielenterveyttä

 

Notta perkele. Mutta meitsistä tosiaan tulee nyt juristi, ja kirjoittelen tännekin todennäköisesti aiempaa enemmän oikeustieteellisestä näkökulmasta.

 

 
sOME:
ELÄKÖÖN VALLANKUMOUS! fACEBOOKISSA
TIINA TWITTERISSÄ
TIINA INSTAGRAMISSA

 

Share
Ladataan...

Kommentit

Vanha Albatrossi (Ei varmistettu)

Onnittelut ! Mikä juuri juristin ammatissa niin kiehtoo että olet näemmä satsannut lähes kaikki paukkusi siihen ?

tinndy

Kiitos!

Multa kysytään tuota melko usein, etenkin siitä näkökulmasta, että miksi en mennyt valtsikkaan kuten muutkin akateemiset vasemmistolaiset. :D Mun mielestä juridiikka on yksinkertaisesti mielenkiintoista ja monipuolista, se antaa hyvät eväät yhteiskunnan ymmärtämiseen ja siinä toimimiseen, työllistymisprosentti on korkea ja ylipäätään työelämässä juristeille on tarjolla vaikka ja mitä. Myös yhteiskunnallisista syistä halusin juuri oikikseen; ala on melko oikeistolainen (ainakin pääkaupunkiseudulla) ja mun mielestä olisi ylipäätään hyvä, että vasemmistossa olisi enemmän tietotaitoa oikeus- ja taloustieteestä.

Tuohon työllistymiskommenttiisi: tutkinto ei tosiaan nykymaailmassa riitä yksinään, ja onneksi ainakin oikiksessa on monipuolisia harjoittelumahdollisuuksia. Psykologisten testien käytöstä kirjoitin tänne blogiin keväällä, niissä on harvoin järkeä. Mulla on nyt työkokemusta järjestöpuolelta, ja ajattelin tehdä töitä myös opiskelun ajan (tai oikeastaan mun on pakko kun opintotuki ei riitä edes vuokraan Helsingissä). Kiitos kuitenkin neuvoista!

Vauvantaisin (Ei varmistettu) http://vauvantaisin.wordpress.com

Voi vatsanpohjaa, kuinka riipivät kuukaudet Sinulla on ollut takana! Paljon onnea. Blogin perusteella saamme juristin, joka on viestintätaitoinen ja läpinäkyvän inhimillinen osa oikeuslaitosta.

Olen häkeltynyt avoimuudestasi pääsykoepaineiden kanssa. Tunnistan itseni tuosta, että itsetunto on kovin riippuvainen ulkoisesta menestyksestä. Nyt lasten äitinä se onkin asia, jota olen miettinyt uudelleen. Voinko samalla toivoa ja tukea tasa-arvoista yhteiskuntaa ja kuitenkin lukea omille lapsille vaikka ruotsinkielistä lastenkirjaa toivoen, että he sitä myötä pärjäisivät koulussa verraten _paremmin_ kuin muut? Vanhemmuudessa on tällainen armoton puoli, jossa menestys puskee geenejä ja välillä tuntuu aika epämiellyttävältä.

Olen samaa mieltä, että sekä yo-väylä että pääsykoe tulisi pitää auki. Tärkeintä on löytää osaavimmat alalle, ja on minustakin ihan sama, missä vaiheessa sen osaamisen näyttää. Tässä jonkinlainen kilpailu ja seula on minusta tärkeä: en haluaisi että sektion tekisi tyyppi, joka pääsi alalle vain suuresta halusta olla lääkäri, ilman sitä älliä. Ei tämä ajatus varmaan ole pahassa ristiriidassa sen kanssa, että haluaa kaikille inhimilliset olot elää.

Vauvantaisin (Ei varmistettu) http://vauvantaisin.wordpress.com

Unohdin vielä tsemppaukseksi lisätä, että suurin osa minun lukioaikaisista poliittisesti aktiivisista kavereista ei ole päässyt / hakenut oikikseen, vaan ovat nyt kehitysmaatutkijoita ja valtiotieteilijöitä.

Olen hahmotellut syyksi sen, että yhteiskunnallisesti älykkäiden ihmisten on tehtävä pääsykokeessa tavallaan enemmän oikeustajunsa vastaista työtä: päntätä sitä, miten asiat ovat, vaikka palo on päästä vaikuttamaan siihen, miten asioiden pitäisi olla. En tiedä näetkö asiaa näin :)

Minulla paljon pienemmässä mittakaavassa on sama ongelma työehtosopimukseni kanssa: en ole sen kanssa sujut ja siksi en osaa sen sisältöä läheskään niin hyvin kuin ne kollegat, joiden mielestä työehtosopimuksemme on "ihas jees".

tinndy

Kiitos paljon!

Mun mielestä tuossa sun käytännössä ei ole mitään väärää tai ristiriitaista. Pidän järkevimpänä ratkaisuna sitä, että samalla kun pyrkii kasvattamaan lasten mielenkiintoa oppimiseen, muistuttaa, että oma arvo ei riipu kouluarvosanoista. Ja itse asiassa tuo eri kielillä lukeminen on pienille lapsille tosi hyvä juttu! Kielten oppimisen herkkyyskausi päättyy joskus ala-asteen loppupuolella, ja sitä ennen mukuloilla on aikamoinen kapasiteetti omaksua uusia kieliä.

Olisi tietysti utopistista ajatella, että kaikki halukkaat voisivat päästä opiskelemaan mitä tahansa alaa. Tuo lääkärin ammatti taitaakin olla se, missä lahjakkuudella on eniten väliä - tosin ällin lisäksi on hyvä olla myös sorminäppäryyttä. :) Mä meinasin lähteä opiskelemaan siskoni jalanjäljissä lääkäriksi, mutta kun pyörryin katsellessani autokoulun ensiapuvideota, aloin tuumia olevani liian herkkis sinne.

Toisessa kommentissa toit esille hyvän pointin: vasemmistolaiset hakevat aika usein juuri yhteiskuntatieteisiin ja oikeistolaiset sitten oikeus- ja taloustieteisiin. Se on yksi syy, miksi halusin itse juuri oikikseen. Vasemmistolle tekisi hyvää, että olisi enemmän tietotaitoa perinteisesti oikeistolaisilta aloilta. Mä luin tosiaan kevään muun muassa osakeyhtiöoikeutta, ja vaikka se kapitalistinen vouhotus olikin aluksi vaikeasti sulateltavaa, tulin siihen tulokseen, että myös yritysjuridiikan ymmärtämisestä on enemmän hyötyä kuin haittaa.

Suvi K.
Sisunainen

Onnittelut opiskelupaikasta!

Mä tiedän ton putkesta tippumisen tunteen. Mulla ei ollut ollut heti valmistumisen jälkeen työpaikka, ja vaikka en ehtinyt olla pitkään työttömänä, just toi paine "yrittää vielä kovemmin" oli todella suuri. 

Mitä oikiksen pääsykokeisiin tuleen, mun ko. laitoksessa opiskelevan ystävän mukaan itse opiskelu tulee olemaan ihan samaa lajia. Hirveästi ulkoa opettelua, laajoja tenttiaineistoja ja kova kilpailu opiskelijoiden kesken. Suosittelen, että todella yrität nyt kesän aikana palautua ja etsiä rennompaa asennetta tulevaan opiskeluun, jottet syksyllä uuvuta itseäsi täysin.

tinndy

Kiitoksia!

Työelämässä tosiaan ilmenee samanlaisia ongelmia. Mä olin puoli vuotta valmistumiseni jälkeen myös työttömänä, ja se vasta olikin hirveää. Työkkärin realiteetit olivat ihan uusia juttuja.

Oon valmistautunut siihen, että oikis on kova koulu - toisaalta opiskelun vaativuus ja ripeä tahti ei ole mulle mitenkään vastenmielinen skenaario. Tykkään päntätä kovastikin, ja jopa pääsykokeisiin lukeminen olisi ollut kivaa, jos samalla ei olisi ajatellut että koko seuraava vuosi riippuu siitä yhdestä kokeesta. Mutta joo, pidän ainakin viikon loman ennen kuin opiskelut alkaa.

Vanha Albatrossi (Ei varmistettu)

Voisin vielä kommentoida sellaisilla neuvoilla jotka ehkä maistuvat kalanmaksuöljylle mutta ovat varmasti tervellisiä.

Itsekin olen käynyt läpi korkeakouluputken pääsykokeineen. Tentteihin luin ahkerasti, ainakin niihin jotka olivat tärkeitä, ja keräsin talteen koekysymyspaperit joihin merkitsin arvosanan. Kuvittelin että tuo kasvava suoritettujen kokeiden paperipino jo ihan konkreettisesti olisi urani ensiaskeleita.

Koin pienenä järkytyksenä kun suoritetun tutkinnon jälkeen hain töitä ja sain huomata paljonko tuo tutkinto painaa vaassa. Yleensä töihinhaussa tutkinto on oltava, joten on se tuikitärkeä, mutta nykyään työnantajille se on vasta lähtökohta, ja ei työhönottohaastatelussa useinkaan kovin paljon heitä kiinnosta. Ja se työhönottoprosessi on nykyään monivaiheinen eikä siitä ainakaan minun aikanani kovin paljoa kerrottu opiskelijoille. Rekrytointia hoitavat usein erityiset firmat joilla on psykologisia testejä joilla hakijaa arvioidaan. Nämä voivat mennä varsin henkilökohtaisiin asioihin. Naispuolisilla se voi koskea lastenhankintasuunnitelmia.

Työnantajien näkökulmasta näiden rekrytointifirmojen käyttö on perusteltua koska koeajan jälkeen Suomessa työntekijällä on varsin vahva irtisanomissuoja ja huonoksi osoittautunut valinta tulee näin ollen kalliiksi. Minulle se pieni järkytys oli siis siinä että se oikea uran aukeneminen onkin kiinni vielä uusista "tenteistä", jotka ovat ihan erilaisia kuin ne mihin on opiskeltu.

Neuvoisinkin Sinua opintovuosien aikana kyselemään 25-40 vuotiailta mitä heillä on kerrottavanaan siitä mitä työhönottoprosessissa oikeasti tapahtuu. Pääset itse helpommalla jos sinulla on etukäteen realistinen kuva siitä mitä on edessä.

Veera27 (Ei varmistettu)

Paljon onnea opiskelupaikasta! Hain aikoinaan 3krt jatko-opiskelemaan ja lopulta pääsin varasijalta sisään. Se tunne kun ruudulla lukee "sinua ei ole valittu" (koskee kyllä myös opiskelijavaihtoon hakua) oli niin musertava, että itkin monta pv enkä kestänyt kuulla muiden opintosuunnitelmia. Ajan kanssa vasta helpotti ja lopulta kun pääsi opiskelemaan tunne oli huikea

tinndy

Kiitos paljon! Hyvä, että sullekin kävi lopulta hyvin.

Kommentoija (Ei varmistettu)

Hei!

Pakko kommentoida. Olen itse ylioppilas, varsin hyvin kirjoitinkin. Pidin lukion jälkeen kaksi välivuotta, kunnes pääsin sisään. Eli tämän perusteella olin vuosi sitten melko samassa tilanteessa, kuin sinä nyt. Kuitenkin, en ikinä voisi sanoa, että olisi reilua yo-tulosten perusteella päästä sisään jatko-opintoihin tai että pääsykokeista tulisi luopua.

Pääsykokeet mittaavat motivaatiota. Olen heikko suorituksissa, joissa pitää osata nippelitietoa, mutta luin todella paljon ja pääsin sisään. Yo-kokeet sen sijaan olivat itselleni helppoja, joten tätä olisi ns. Helppo kannattaa.

Miksi en kannata? Lähtökohtaisesti opiskelu on jo nyt hyvin eriarvoista. Pääsykokeettomuus ei poistaisi valmennuskursseja, ne siirtyisivät lukioon. Sen sijaan se sulkisi ovet monelta hakijalta. Mahdollisesti myös minulta, sillä tulen perheestä, jossa olin ensimmäinen ylioppilas. Tarvitsin myös välivuosia, jotta kasvoin, löysin oman intohimon. Jälkeenpäin ajateltuna turhautuneena vietetyt välivuodet oli parasta mitä siinä kohdin pystyi tapahtumaan. Lisäksi tunnen mm. ihmisen, joka kirjoitti paskasti mutta on oikiksessa, ihmisen, joka on käynyt amiksen 10 vuotta sitten mutta luki itsensä Suomen parhailla pisteillä sisään alalle jne. Näistä kumpikin olisi menettänyt paikkansa ilman pääsykokeita.

Pääsykokeettomuus ehkä toisi nuoria aiemmin opiskelemaan, mutta sen seurauksena myös varmasti koulutettaisiin ihmisiä turhaan kalliilla, kun alan vaihdoksia tehtäisiin entistä enemmän (motivaatiota ei oltaisi mitattu ja välttämättä ei oltaisi hakiessa varmoja, minne pääsee). Lisäksi Suomen lukiossa opetuksen taso vaihtelee jne mikä myös eriarvoistaa.

Luku-urakka myös kasvattaa. Paikka on ansaittu. Se on raskasta, mutta se on kaikille raskasta. Jotain muutoksia olisi hyvä tehdä, mutta pääsykokeiden poistaminen ei missään nimessä ole sellainen keino.

tinndy

Kiitos kommentista!

Sulla on hyviä pointteja, enkä minäkään siis kannata sitä, että pääsykokeista luovuttaisiin. Suomi on kuitenkin ainoita Euroopan maita, joissa pääsykokeilla on niin iso merkitys, että yksi ainoa koe vuodessa määrittää, onko kokelas kelvollinen yliopistoon. Järjestelmän pitäisi olla joustavampi, mutta minullakaan ei ole suoraa esitystä siitä, millainen järjestelmä olisi kaikkein oikeudenmukaisin ja järkevin.

Pitäisi ottaa huomioon esimerkiksi se, että pääsykoeurakka vaatii usein rahaa. Valmennuskurssit ovat kasvava bisnes, ja etenkin oikikseen, lääkikseen ja moneen valtsikankin ohjelmaan täytyy lukea kokopäiväisesti. Se ei ole reilua niille, joiden on pakko tehdä töitä selvitäkseen hengissä. Mielenterveysongelmat ovat myös yksi iso muuttuja koko systeemissä.

En ole samaa mieltä siitä, että luku-urakka kasvattaa. Ei se kasvata kaikkia, ja monille se on psyykkisesti liikaa. Mun mielestä juuri tuollaisessa ajattelussa näkyy protestanttisen etiikan vaikutus: nuorilta vaaditaan epäinhimillistä suorituskykyä ja sellaisia hermoja, joita kaikilla parikymppisillä ei todellakaan vielä ole.

Monissa Euroopan maissa yliopistoihin pääsee helposti, mutta siellä täytyy myös tehdä töitä sen eteen, että paikan saisi pitää. Jos paikan menettää, sitä voi hakea uudestaan. Esimerkiksi Ruotsissa yhteishaku on kaksi kertaa vuodessa, mikä helpottaa sitä painetta, että yhdellä hakutuloksella olisi koko elämän määrittävä merkitys.

Ylipäätään mun mielestä on tärkeää, että tästä ongelmasta puhutaan kriittisesti eikä ajatella niin, että hyviä vaihtoehtoja on vain tämä yksi.

Vauvantaisin (Ei varmistettu) http://vauvantaisin.wordpress.com

"Mun mielestä juuri tuollaisessa ajattelussa näkyy protestanttisen etiikan vaikutus: nuorilta vaaditaan epäinhimillistä suorituskykyä ja sellaisia hermoja, joita kaikilla parikymppisillä ei todellakaan vielä ole."

Minullakin on käsitys, että pitkittynyt stressi ei itsessään opeta kestämään stressiä, vaan herkistää sille. (Keltikangas-Järvinen) Luku-urakka ja välivuodet syrjäyttää porukkaa ja myöhempi opintojen aloitus lykkää varmaan lapsensaamisiakin.

Mielessäni pyörii epäilys, että jos yo-todistus painaisi opiskelijavalinnassa enemmän, paine pärjätä lukiossa aikaistuisi ja kuukausimäärissä katsoen ns. piinapenkkiaika pitenisi. Mututuntumalla haluaisin pitää lukion vielä kasvun aikana, varsinkin myöhään kehittyville pojille (ja itse asiassa ihan yhtä lailla soisin rentouden tytöillekin).

Tykkään Suomen kahden kanavan mallista: osa pääsee yo-lähtöpisteiden ponnahduttamana eteenpäin, ovathan he jo osaamistaan näyttäneet, ja osalle ehdottomasti se uuden alun mahdollisuus nollasta. Miten oikiksessa tämä sujuu, saitko yo-todistuksesta siis mitään lähtöpisteitä?

Ruotsin malli puolen vuoden välein tapahtuvasta sisäänotosta olisi suuri helpotus monelle, ihanaa, että otit sen esille.

tinndy

Olen sun kanssa samaa mieltä tuosta stressikysymyksestä ja myös siitä, että ei sitä painetta tulevaisuudesta pidä nykyisestä aikaistaa. Toki yo-todistusten painottamisessa olisi juuri tuo huono puoli, ja Gaussin käyrän takia ylppäreissä hyvin menestyvät ovat aina pieni osa kaikista yo-kokelaista. Vaikea juttu!

Oikikseen sai siis kyllä lähtöpisteitä, eli kuten moneen muuhunkin hakukohteeseen, haussa oli yhteispistejono ja koepistejono. Yhteispistejono koostui siis lähtöpisteistä ja koepisteistä. Se on ajatuksen tasolla tosi hyvin toimiva järjestelmä, mutta pisterajojen määräytyminen on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Kun viime vuonna hain, yhteispistejonossa pisteraja sisäänpääsyyn oli 60, josta vain 19 piti olla lähtöpisteitä. (Pisteet ovat hakupaikkakohtaisia, eli tässä ei tarvitse tietää mitään yleispäteviä pisteytyksiä. Lähtöpisteiden maksimi on Helsingin oikikseen 32.) Kokeesta siis piti saada 41 pistettä eli aika perkeleesti, kun maksimimäärä on 50. Ja tämä oli siis minimipisteraja yhteispistejonossa. Mulla oli se tasan 60 yhteispistettä, mutten päässyt yhteispistejonossa sisään, koska en yltänyt oikeisiin koepisteisiin. Koepistejonossa taas vaadittiin vähemmän koepisteitä (35/50) ja enemmän lähtöpisteitä (23/32) kuin yhteispistejonossa. Mulla oli koepisteitä 34, otti vähän päähän!

En tiedä, oliko toi mun selitys ollenkaan tajuttava, mutta pointti siis: pistejakaumaan vaikuttaa sattuma, ja tuollaisia nurinkurisuuksia on ihan mahdollista käydä. Silloin ei ole yksiselitteinen totuus, että "yo-pisteistä on kuitenkin aina hyötyä". Tänä vuonna Helsingin oikiksen pisterajat olivat järkevämmät, mutta kirin kyllä itsekin koepisteissä.

Kuten todettua, tämä on tosi monimutkainen ongelma, ja on vaikea keksiä, miten koko homman hoitais järkevimmin!

 

Gone with the fairies (Ei varmistettu)

Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Suorastaan toivon, että olisin lukenut tämän silloin, kun itse hain yliopistoon kymmenen vuotta sitten! Välivuodesta huolimatta minulla ei ollut selkeää käsitystä, mihin halusin opiskelemaan - olinhan ollut tasaisen hyvä oppilas, vaikken ihan "kympin tyttö". Pääsykokeissa kävin niin historialle, valtsikalle kuin filologialle. Auttamattoman haahuilu ja fokusoimattamuus johtivat siihen, ettei näistä paikkaa heltynyt, ja päädyinkin papereilla opiskelemaan tietotekniikkaa. Niinä vuosina olin jatkuvassa kriisissä siitä, miten tässä saattoi käydä näin: miten niin en muka päässyt yliopistoon kuin tietotekniikalle (sinne pääsee varsin helposti papereilla). Tietotekniikka ei ollut ennestään tuttua, minulle helposti omaksuttavaa tai edes oman tuntuinen ala, ja melkein-kympin-tytöstä tuli nopeasti tolppa-riittää-tyttö. Ja kyllähän se ahdisti ihan loputtomasti: olin väärällä alalla, en tiennyt mitä olisin halunnut oikeasti opiskella ja mikä pahinta: olin jo todistanut feilatuilla pääsykokeilla ja 1:n arvosanoilla itselleni, että pärjännyt yliopistomaailmassa. Tuossa vaiheessa olisi lohduttanut kuulla, etten ole sen vuoksi epäonnistunut yksilö tai sen vuoksi yhtään huonompi kuin kukaan muukaan.

tinndy

Kiitos kommentista! Tosi mukava kuulla, että kirjoituksesta oli iloa, vaikka oma tilanne olisikin ollut akuutti kauan sitten. :) Sulla on ollut tosi rankka tie, mutta ilmeisesti kaikki kuitenkin järjestyi, mikä on huippu juttu!

KasVain (Ei varmistettu)

Minulla on muutama ystävä, jotka ovat opiskelleet oikeustiedettä lapin yliopistossa. Sieltä saa aivan saman tutkinnon kuin etelästäkin, mutta sisään pääseminen on paljon helpompaa.

Ihmisistä, joiden on päästävä juuri tiettyyn yliopistoon (usein vielä sinne, minne on vaikeinta päästä), syntyy vaikutelma, että keskeistä ei ole ala vaan suorittaminen.

Oletko varma, että sinun juttusi on juuri oikeustiede? Jos se onkin suorittaminen. Ethän sinä tässä vaiheessa edes tiedä, mitä opiskelu, saati työ, käytännössä on. Potkiskelet polullasi aika lailla mielikuvien varassa.

tinndy

Kiitos kannustuksesta ja syvällisestä analyysista! Tällaiset kommentit rohkaisevat jatkamaan kirjoittamista. :) Kaikkea hyvää myös sinulle!

Vierailija (Ei varmistettu)

Olipas syvällinen analyysi. Vittuakos sinä tiedät yksittäisen ihmisen intresseistä, työurasta, aiemmasta koulutuksesta tai sosiaalisesta elämästä. Mitä, jos ottaisit pään pois perseestä ja lähtisit vaikkapa Rolloon opiskelemaan oikeustiedettä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hänhän nimenomaan kysyi tästä? Rollon oikiksessa oli ainakin mun aikaan tyyppejä jotka oli hakenu 5 kertaa Helsinkiin glamourinkuvat (tai kaverit) silmissä ja sitten tulleet Rolloon. Varmaan kiva fuksina miettiä että olis jo paperit taskussa jos se muutto ei olis ollu niin kova pala... Valintojen maailma. Miten muuten aiempi koulutus tai työura vaikuttaa siihen missä koulussa sen saman tutkinnon tekee?

tinndy

No en kysyny sitä, olisiko anonyymien mielestä ollut fiksumpaa että olisin hakenut suorilta Lappiin. Halusin Helsinkiin, hain Helsinkiin, pääsin Helsinkiin. Olen oikein tyytyväinen valintaani, vaikka se olikin turhan raskas tie, ja on edelleen liian monelle. Ja silleen aiempi koulutus tai työura vaikuttaa, että mun olisi ollut pirun vaikea lähteä pohjoiseen, kun oon ollut Helsingissä työelämässä ja läsnäoloa vaativissa luottamustehtävissä jo hyvän aikaa. Monilla useamman kerran hakeneilla on myös esimerkiksi perhe, jota ei voi välttämättä vain ottaa messiin satojen kilometrien päähän. Se, mihin mä olen hakenut ja miksi, ei ollut tämän kirjoituksen pointti, vaan sitä voi siirtyä puimaan johonkin muualle.

toinen (Ei varmistettu)

Kiitos tästä postauksesta!
Sen lisäksi, että se oli hyvin kirjoitettu, on ihanaa huomata ettei ole ainoa, jolla on (tai no tapauksessasi oli) samanlainen elämänvaihe käynnissä. Hain itse lukemaan psykologiaa Helsingin yliopistoon, mutta muuten tarinani on aika samanlainen. Ensimmäisellä hakukerralla heti kirjoitusten jälkeen hylätty-tulos oli helppo hyväksyä, sillä tiesin pystyväni ajan kanssa ottamaan tilastomatematiikan paremmin haltuun. Viime (väli)vuoden käytin käytännössä kokonaan pääsykokeisiin valmistautumiseen avoimessa yliopistossa, valmennuskurssilla ja kirjastossa. Vielä pääsykokeen jälkeenkin fiilis oli hyvä ja uskoin tosissani siihen, että olisin yksi niistä viidestäkymmenestä, jolle aukenisi unelmieni opiskelupaikka. Tulosten julkaisemisen jälkeen itkin käytännössä koko päivän, vaikka olinkin päässyt kakkosvaihtoehtooni toiseen kaupunkiin. Kun on laillasi tottunut niihin ympärillä lojuneisiin kympin kokeisiin ja hyvään ylioppilastodistukseen ja kohdallani myös meriitteihin urheilussa, tuntuu "kakkoseksi jääminen" kamalalta. Olen aina ollut määrätietoinen ja "jäänyt paitsi" normaalista teini- ja lukiolaiselämästä, mutta koskaan ennen se ei ole minua haitannut. Olen nauttinut opiskelusta ja urheilusta ja saanut kiksejä niissä onnistumisesta. Kun emme keväällä joukkueeni kanssa saavuttaneet myöskään kilpailuissa tavoitettelemaamme voittoa, niin tuntuu, että olen epäonnistunut ihmisenä, sillä "epäonnistuin" juuri niissä kahdessa asiassa, joiden varaan olen identiteettini rakentanut. Kun en myöskään onnistunut saamaan kesätöitä, on minulla ollut reilusti aikaa selata sosiaalista mediaa ja uskoa siihen illuusioon, että kaikki muut ovat saaneet viimeistään nyt yhden välivuoden jälkeen unelmiensa opiskelupaikan sekä analysoida kuinka en ole tänä keväänä ollut missään ihan riittävän hyvä. Samaistun sinuun myös siinä, että purkaessani pahaa oloa muille tasan yksi ystäväni on tuntunut ymmärtävän, mistä kiikastaa. Muut ovat vain onnitelleet, sillä onhan (edes joku) opiskelupaikka huippujuttu! Ja onhan se, mutta koska se ei ollut juuri sitä mitä halusin, en osaa olla tyytyväinen. Ja koska suurin osa ihmisistä ympärilläni kertoo minulle, että tämä on juttu josta tulisi olla tyytyväinen, koen syyllisyyttä tyytymättömyydestäni. Miksi minulle on niin vaikeaa tulla sijalle kaksi?
Oli erittäin ilahduttavaa huomata, että ehkä en olekaan ainoa. <3 Ehkä on ihan ok ettei tämä tunnu hyvältä.

tinndy

Kiitos kommentista!

Sulla on myös rankka tarina, oon tosi pahoillani, että joudut käymään tuon läpi! Helsingin psykallehan on myös älyttömän vaikea päästä. Ymmärrän myös hyvin tuon, ettet osaa olla tyytyväinen kakkosvaihtoehtoon. Mä otin lievän riskin enkä hakenut edes näön vuoksi tänä keväänä Suomeen muualle kuin Helsingin oikikseen. Kaiken muun opiskelu olisi tuntunut jotenkin itsensä pettämiseltä, kun päämäärä on ollut jo kauan tosi selkeä. Järjellä ajatellen olisi tietysti pitänyt hakea johonkin mihin pääsee papereilla, mutta ei se vaan tuntunut oikealta.

Uskon silti, että jos otat sen toisen paikan vastaan, siitä voi olla tulevaisuuden kannalta hyötyä. Toisaalta kun nykyään on nuo kiintiösysteemit ja muut, on myös ymmärrettävää jos et halua mennä opiskelemaan muualle kuin ykkösvaihtoehtoosi. Kumpaakaan valintaa ei tarvitse selitellä kenellekään!

Voisin kuitenkin suositella sullekin sellaista B-vaihtoehtoa, että hakisit Ruotsiin yliopistoon. Psykologiksi voi opiskella monessa laadukkaassa yliopistossa ja syksyn haku aukeaa muistaakseni lokakuussa. Sisään haetaan yo- ja lukion päättötodistuksella, ja suomalaiset pääsevät vähän tutkinnosta ja kaupungista riippuen melko helposti sisään. Tietysti voi olla, että olet jo tätäkin vaihtoehtoa punninnut.

Sun pitää nyt keskittyä uskomaan siihen, että olet tosi lahjakas ja ahkera tyyppi, ja satut hakemaan yhteen Suomen vaikeimmista opintokokonaisuuksista. Sen eteen joutuu vähän kärsimään, mutta hyvin sullekin vielä käy! Muista myös antaa itsellesi aikaa ja armoa, noin kovasta pettymyksestä toipuminen vie aika paljon energiaa.

Paljon tsemppiä ja kaikesta huolimatta ihanaa kesää sulle!

Räyhälä
Räyhälä

Onnea opiskelupaikasta ja kaikkea hyvää opintoihin! :)

tinndy

Kiitos paljon! :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Hyvä kirjoitus! Itseäni ärsyttää eniten tässä vaiheessa vuotta "kova työ palkitaan" postaukset somessa, kun joku pääsee opiskelemaan. Se on niin kulunut, vittumainen oikeiston lause jonka mukaan elämässä epäonnistuva ei vaan ole tehnyt tarpeeksi töitä. Lisäksi se on täysin väärä fakta: voit tehdä koko elämäsi töitä selkä väärällä ja jos käy paska tuuri, et saa siitä mitään palkintoa.

Joten kaikille lukijoille nyt tiedoksi, että kovaakaan työtä ei aina palkita. Se, että pääsit yliopistoon koostuu paitsi oman työsi, myös tuurin ja yleensä valmennuskurssin (eli rahan) ja sattuman yhteisistä faktoreista. Tuhannet ja tuhannet ihmiset tekivät myös vitun kovaa työtä ja tosiaan, eipä tullut palkintoa.

Sori tästä avautumisesta! Mainittakoon vielä tän jäätävän, lähes loputtoman ja epäasiallisen "rantin" jälkeen, että huippu kirjotus kaikinpuolin ja SUUNNAATOMAT onnittelut opiskelupaikasta ja tsemppiä opiskeluihin (ja oikeistolaisten kestämiseen)! Nähdään yliopistolla, ehkä jo ensi vuonna :)

tinndy

Kiitos kivasta kommentista! Olen joka sanasta samaa mieltä - maailma näyttäisi varsin erilaiselta, jos kaikki olisi oikeasti kiinni yksilön tekemästä kovasta työstä. Välillä on vaikea ymmärtää, miten noin valheellinen ajattelutapa istuu niin tiukassa. Ihan erillisen postauksensa saisi siitä, miten paljon vanhempien ammatit vaikuttavat pääsykoevaiheessa hakijoiden jakaumaan.

Toivottavasti nähdään ensi vuonna yliopistolla, kaikkea hyvää ja hauskaa kesää sulle!

Kommentoi

Ladataan...