Ladataan...

Olin jo kuvitellut nujertaneeni pahimman apatian, mutta eilisilta meni taas TV:tä tuijottaen, karkkia mässyttäen ja puolihorteessa maaten. Kehitin jossain vaiheessa pahan tavan mennä nukkumaan töiden jälkeen ja sitten tietenkin valvoin aamuyöhön ilman toivoakaan unesta. Nyt huomaan, että tuon tavan rikkominen ottaa koville. Meinaan nukahtaa heti jos rojahdan sohvalle makuuasentoon.

Tänään tapaan kuitenkin vanhan ystäväni kaupungilla, joten toivottavasti eilinen oli vain yhden illan repsahdus. Toipuville alkoholisteillekin on olemassa omat tukiryhmänsä, eivätkö elämäänsä pettyneet, keski-ikää lähestyvät peruspirkot ansaitse omaa kelkasta tipahtaneiden mammojen tukiryhmää? Tiedän, naiset tukeutuvat ystävättäriinsä kun elämä kolhii, mutta minulla näitä tosiystäviä ei tunnetusti paljon ole.

Tämänpäiväinen ystävättäreni tietää minusta ja tilanteestani todennäköisesti kaikista eniten. Hän on ollut matkassa mukana jo vuosia sitten, ja vaikka yhteydenpitomme onkin hiljentynyt vuosien mittaan, kykenen vieläkin kertomaan hänelle asioita, joista normaalisti olisin hiljaa. Yhteinen historia noloista teinivuosista lähtien auttaa kummasti.

Menemme yhteen ns. IN-paikkaan syömään. Järkytin firmamme ainoan trendipetteri-Mikaelin kysymällä ravintolasuosituksia. Harkitun sänkinen leuka loksahti ja liian kiiltävä tukka heilui järkytyksestä. Poikaparka ei varmaan ollut käsittänyt, että minäkin voisin olla kiinnostunut laadukkaista ravintoloista. No, viimeaikaisen käyttäytymiseni perusteella ei hän kovin väärässä ole.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Aamulla matkalla töihin huomaan bussissa täydellisen tyylikkään naisen. Vaaleat, hyvin hoidetut hiukset ovat tyylikkäällä hiuskammalla kiinni niskassa, yksikään suortuva ei karkaile eikä hiuslakkaa ole käytetty liikaa. Naisella on päällään täysin rypyttömät vaaleanruskeat suorat housut, klassinen valkea kaulaspaita ja nuorekas, tyköistyvä jakku. Meikki on huolellisen hillitty, iho sileä ja kaunis. Jotenkin koko olemuksesta huokuu itsevarmuus ja tyylikkyys. Kaulakoru on hillitty kultainen riipus.

Aina kun näen näitä naisia, katson heitä ihaillen ja ihmetellen. Itse olen noin siistin ja hallitun näköinen korkeintaan kerran vuodessa, kun kampaajalta tullessa on sattumalta uudet vaatteet päällä. Miten käytetyt vaatteet näyttävät joidenkin ihmisten päällä aina upouusilta ja kampaus juuri ammattilaisen laittamalta? Eivätkä nämä naiset pyöri penkillä kärsimättömänä, kiroillen myöhässä olevaa bussia tai sotkuiseksi jäänyttä aamupalapöytää. Ei, nämä naiset istuvat hillittyinä ja hallittuina. Kännykkäkään ei soi ja häiritse täysin tyyntä olemusta.

Tämä on toinen ihmisrotu, joka tuntuu täysin eroavan omastani. He miellyttävät silmää, voin ihailla heitä esteettisenä nautintona. Mutta en ymmärrä heitä. En osaa kuvitella heitä huutamassa naama punaisena ja silmät itkuisina idioottimaiselle miehelle tai uppiniskaisille lapsille. En edes halua nähdä ulkokuoren romuttuvan, onko se edes mahdollista, en tiedä.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Terapiassa –sarja on yksi näistä ohjelmista, mihin olen jäänyt koukkuun kun en ole liikkunut neljän seinän sisältä juuri minnekään. (Ja yksi niistä laadukkaimmista, voinen lisätä.) Olen lähestulkoon rakastunut Gabriel Byrneen, vaikkei hän varsinaisesti sovellukaan puumanaisen intohimon kohteeksi. Mutta nyt säikähdin todella, kun Paul tilitti omassa terapiassaan jotain, joka osui ja upposi. ”Kaikilla on Intohimo, paitsi minulla”.

En itse väitä, että kaikilla tuntemillani ihmisillä olisi joku intohimo, osa meistä raahustaa elämän läpi ilman suurta rakkautta, mielenkiintoista työtä tai muuta asiaa, mihin suhtautuu intohimoisesti. Mutta kuinka minä kadehdinkaan ihmisiä, jotka ovat sen oman intohimonsa löytäneet! Intohimo on ehkä liian voimakas sana, joillain ihmisillä on tietty rauha olemuksessaan, koska tietävät keitä ovat ja mitä tekevät ja MIKSI tekevät.

Olen tavannut muutaman uskovaisen, joiden olemuksesta tämä rauha huokuu. Sellainen tasapaino ja tyyneys, mikä on hyvin harvinaista nykyään. Tai kun luen jonkun alansa ehdottoman gurun haastattelua, jossa kuvissa minua katsoo itsevarma, näyttävän näköinen ihminen samalla kun teksti kertoo kuinka paljon työtä tämä ihminen on tehnyt tiedeyhteisön hyväksi. Tai kun urheilusivuilla kerrotaan uudesta lajista, jonka joku intohimoinen harrastaja on oppinut Uudessa-Seelannissa ja päättänyt tuoda sen Suomeen. Nyt pystyssä on jo SM-sarja ja MM-kisoihin treenataan täyttä vauhtia...

Näistä ihmisistä on mielenkiintoista lukea, ainakin nyt kun jaksan keskittyä asioihin jo paremmin, mutta minä en vain kuulu heihin. Tuntuu kuin kyse olisi jostain aivan eri rodusta, jostain yli-ihmisten joukosta joilla on pääsy johonkin salaiseen tietoon, mikä meille muille on täyttä hepreaa.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Aamulla töissä huomaan yllätyksekseni olevani aavistuksen kiinnostunut siitä, mistä työpaikalla puhutaan. Kovasti pojat ovat talouden kehityksestä huolissaan, osallistun muutamalla sanalla keskusteluunkin. Selaan pitkästä aikaa uutisia netistä, viime ajat olen keskittynyt lähinnä julkkisjuoruihin. Ehkä tämäkin on pieni osoitus siitä, että alan pikkuhiljaa nostaa päätäni ylös pöntöstä todellista maailmaa kohti.

Olen ylpeä siitä, että sain aktivoiduttua ja järjestettyä itselleni ohjelmaa. Ja tänä iltana aion oikeasti mennä lenkille sen sijaan että makaisin koko illan sohvalla, toinen käsi kaukosäädintä ja toinen käsi naksupussia puristaen.

Kamala klisee aika parantaa haavat pitää siis ainakin joissain asioissa paikkaansa. Tai sitten alan pikkuhiljaa tajuta, ettei ainainen itsesäälissä rypeminen voi olla se fiksuin ratkaisu pidemmällä tähtäimellä. Tai sitten olen vain saanut tosi-tv-sarjoista yliannostuksen.

Työpäivästä kulutan enemmistön oikeaan työntekoon, sitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Illalla kaivan ulkoilupuvun kaapin perältä, löydän sen sentään ilman suurempia hankaluuksia. Jotenkin vaate näyttää kyllä vieraalta ja omituiselta, mutta päästyäni ulos kävelylle sateesta raikastuneeseen ilmaan alan tuntea itseni melkein normaaliksi ihmiseksi. Siinä vaiheessa kun rupean hymyilemään vastaantulijoille, on syytä huolestua. Siinä vaiheessa en sentään vielä ole, ajatukset tahtovat edelleen pyöriä oman surkeuden ympärillä. Mutta minä yritän, oikeasti yritän.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tavallisuuden tyrannia. Sitä minä kai kammoan ja pelkään. Sen takia olen niin masentunut, minä olen juuri niin tavallinen ja elän niin masentavaa elämää, juuri sellaista mitä aina olen halveksinut. Olen kuin Revolutionary Roadin April, kuvittelen olevan erikoinen, mutta ilman minkäänlaista lahjakkuutta, kykenemättä erottautumaan halveksimastani massasta millään lailla.

Enkä minä edes ole kateellinen lahjakkaille ihmisille, se masentaa että olen niin omahyväinen, etten kestä sitä että olen pelkkää tavallista massaa. En millään lailla erityinen ihminen. Lässytys siitä, että jokainen ihminen on ihana, oma yksilönsä, on raivostuttavaa. Jotkut ihmiset yksinkertaisesti vain ovat tylsiä ja eivät herätä muissa mitään todellista mielenkiintoa. Minä vain satun olemaan yksi heistä.

Olen kuitenkin saanut kammettua itseäni sängyn pohjalta sen verran, että selasin läpi työväenopiston kurssioppaan (oikeasti!!!). Järjestän itselleni ohjelmaa vaikka väkisin, jotta saisin revittyä itseni ulos tästä apatiasta. Itseänikin hirvittää, mutta meinasin ilmoittautua espanjan kurssille JA huovutukseen. Olenkohan mennyt järjiltäni, olen aina vihannut käsitöitä.

Ja toiseksi, soitin eräällä vanhalle kaverille, joka kanssa ollaan pidetty yhteyttä aina silloin tällöin. Hänellä on tietenkin perhe ja rajallisesti vapaa-aikaa, mutta sovimme, että menemme leffaan ja syömään parin viikon päästä.

Näiden kahden saavutuksen kunniaksi aion maata loppupäivän sängyssä. Harlekiinit ovat loppuneet, Nora Roberts saa luvan kelvata.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Olen ollut töissä toistaiseksi kuusi tuntia, joista kaksi olen käyttänyt työntekoon ja neljä siihen, että vierailen eri nettipalstoilla vittuilemassa ihmisille eri viestiketjuissa. Saan perverssiä mielihyvää, kun osallistun vieraiden ihmisten haukkumiseen heidän erehdyttyään avautumaan omasta elämästään. Mitäs olet joutunut yksinhuoltajaksi! Mitäs otit juopon miehen, oma valintasi! Veisit lapsesi hoitoon, selkeästi on diagnoosin tarpeessa! Ja poliittisten intohimojen lietsominen on niin hauskaa, että on vaikea olla nauramatta ääneen. Sain suututettua lauman demarimielisiä tasa-arvon kannattajia lausumalla muutamia sangen oikeistolaisia ajatuksia työn tekemisestä, siitä ansaitusta rahasta ja siitä mitä voisi tehdä ihmisille, jotka eivät halua/kykene osallistumaan kannattavalla panoksella yhteiskuntamme kasassa pitämiseen. En itse tiennytkään, että minussa asuu näin kova kapitalisti, mutta näköjään osaan puolustaa matalaa pääomaverotusta varsin raivoisasti. Ilmaisemani näkemyksen mukaan rikkaita rangaistaan Suomessa kovalla kädellä, heidän elämänsä on suorastaan kurjaa maamme vasemmistolais-viherpiipertäjien takia.

Matalamielistähän tämä on, myönnän, mutta tunnen oloni hilpeäksi ja virkeäksi. Se on siis totta, nettipalstoilla avautuminen pitää monet ihmiset poissa mielenterveystoimistosta, terapeuttista tämäkin. Jotenkin luulen, että tämä ei ole aivan sen kaltaista iloa, mitä minun pitäisi elämääni saada. Lupaan itselleni, huomenna nostan itseäni niskasta kiinni. Soittelen muutamille vanhoille kavereille, rupean järjestämään jotain oikeasti hauskaa itselleni.

Share
Ladataan...

Pages