Taaperon epäonnistunut unikoulu

Ladataan...

Tässä sitä ollaan! Lannistuneena. Ja vielä sen asian kanssa, jonka luulin meillä vähiten aiheuttavan päänvaivaa.

Nyt kun loppukevät ja kesäkin menee aikalailla kotoisissa tunnelmissa tai ei ainakaan pidä sisällään aikaisia herätyksiä töihin niin lienee korkea aika tehdä asialle oikeasti jotakin. Nimittäin poikani yöheräämiselle. Hän on kuitenkin pian jo kaksi vuotias, joten en koe, että hän tarvitsisi yöllä enää muuta kuin unta ja on ehdottomasti myös kykeneväinen nukkumaan läpi yön. Vielä syksyllä kun kirjoitin lukemastani Kuinka kasvattaa bébé-kirjasta, olin tunnistavani itseni ranskalaiseksi äidiksi mitä lapsen nukkumisrituaaleihin tulee. Mutta nyt..

Meillä herätään siis joka ikinen yö itkemään! Ja yleensä vielä samaan kellonlyöntiin. Kyseessä on pakko olla opittu tapa ja tästä tottumuksesta pitäisi nyt päästä eroon.

Ja ei, sekään ei auta että käyn peittelemässä lapsen yöllä hänen huoneessaan omaan sänkyyn, koska hän herää uudestaan joko 15 minuutin tai tunnin kuluttua. Siitä alkaa kehä, jota saan toteuttaa läpi yön. Rehellisesti sanottuna en kuitenkaan ole toteuttanut sitä koskaan loppuun asti, koska olen luovuttanut. Vielä hetki sitten ajattelimme, että yöt menevät kuten menevät, kunhan me kaikki saamme vain nukkua. Katsotaan asiaa myöhemmin.. Ja kuinkas kävi? Luen tällä hetkellä toista lasten unta käsittelevää Voit nukkua-kirjaa. En ole ainakaan vielä päässyt taaperoiden unenkorjauskohtaan, mutta olen kovin samoilla linjoilla tämän suomalaisen kirjoittajan kanssa. Kirjassa käsitellään ennen kaikkea lempeitä tekniikoita ja puhutaan ylipäätään siitä ideologiasta, että vauvavuoden ei tarvitse olla valvomista!

"Pahana" tapana olen siis joka yö melkein aina samaan aikaan käynyt pojan meidän väliimme nukkumaan.

Ja sitten kyllä nukutaan koko yö ja pitkälle aamuunkin. Idea ja meidän vanhempien toive kuitenkin olisi, että lapsi pysyisi omassa sängyssään ja mikä mukavinta, nukkuisi sen koko yönsä. Kuuntelen kadehtien niiden vanhempien tarinoita, jotka vain asettavat lapsen sänkyyn nukkumaan ja hän hetken pölötettyään nukahtaa. Missä olen toiminut väärin? Alan olla hieman väsynyt siihen, että olen nyt melkein kaksi vuotta joutunut keskeyttämään omia yöuniani joka yö siten, että nousen ylös ja virkoan hetkeksi. Ei tästä montaa päivää ole kuin ehdotin miehelleni hänen mennessä jo kahdeksan jälkeen nukkumaan, että voisitko ottaa poikasi mukaan samaan suuntaan ja nukuttaa hänet sänkyymme.

Nyt taannoin teimme sellaisen muutoksen, että poistimme pinniksestä reunan, jolloin poika pääsee itse juoksemaan meidän makkariin kun ikävä yllättää.

Eli olemmeko nyt ikuisesti jumissa tämän asian kanssa? Haluan kuitenkin äitinä vastata poikani hätähuutoon, vaikkei hänellä mitään hätää olekaan. Viime aikojen muutokset rutiineissa ovat tietenkin saattaneet aiheuttaa sen, että hän herää jo kovin aikaisin itkemään ja haluaa selvästi minut lähelleen. Ainut hyvä asia, minkä olen huomannut nyt siinä, että sängyn reuna poistettiin, on oman unenlaadun paraneminen, koska minun ei tarvitse enää fyysisesti nousta ylös. Emilio on aina ollut hyvä nukkumaan - joten onko minulla oikeus valittaa - tai ainakin siihen häntä on kovasti ohjattu jo varhain. Hän nukkui omassa pedissä jo sairaalasta kotiutuessaan ja ruokailikin vain kerran yössä. Kun hän varttui kuuden kuukauden ikään lopetin yöimetykset tutin avulla. Omassa huoneessa hän on nukkunut käytännössä jo vuoden päivät. Jossain vaiheessa vain lipsuimme: kuuntelin lasta ja menimme hänen tarpeet edellä. 

Se mitä emme selkeästi ole ottaneet huomioon on lapsen ohjaaminen itsenäiseen rauhoittumiseen.

En jaksaisi millään aloittaa niin sanotun tuoliunikoulun tai tassuttelun toteuttamista. Yritän kovasti kerätä henkistä kanttia siihen, että milloin edes kokeilisin. Emilio nimittäin vaatii joka ilta, että hänen luonaan ollaan nukahtamiseen saakka ja joskus siihen menee jopa tunti. Muuten hän vain huutaa. Ei ihme, ettei hän tunne oloaan turvalliseksi ja pysty rauhoittumaan itse, koska ei hänen ole koskaan tarvinnut. Hän on lapsi, jonka kanssa ei ole ikinä tarvinnut taistella nukkumaanmenon kanssa (eikä nytkään tarvitse). Vielä puolivuotta sitten hän nukahti parissa minuutissa. Olen halunnut edetä hänen kanssaan mahdollisimman lempeästi ja oma mottoni koko äitiyden matkan aikana onkin ollut se, että mitä aikaisemmin asioita opettaa ja lapsen niihin totuttaa, niin sitä vähemmän uudet asiat stressaa myöhemmin kun lapsella on jo ikää ja sitä kautta enemmän ymmärrystä (taistella vastaan). 

Näin jälkeen päin tuntuu, että enhän minä ole edes epäonnistunut missään kun en ole oikeasti vielä aloittanutkaan taistelua asian parissa. Henkistä tukea kaivaten, neuvoton mamma.

______________________________________

SEURAATHAN JO Facebookissa?

Tai hyppää mukaan INSTASSA!

Kurkkaa lisää MAMMALANDIAN BLOGEJA

(BLOGLOVIN' / BLOGIT.fi)

Share

Kommentit

Minnea
Minnean muruja

Valitettavasti en osaa tuossa asiassa auttaa, mutta lähetän kovasti tsemppiä ja jaksamista! Meillä nukkuminen sujuu (*koputtaa puuta), mutta ruokailussa on ollut aina ongelmaa. Olen ajanut itseni melkeen hulluuden partaalle miettiessäni, miten saan naperon syömään :/ Ja painostava tuijotus tai tuputus ei tietenkään ole auttanut.

Jasunen

Voi vitsi, toi on kyllä varmaan se toinen maailman ärsyttävin asia. Johon sitten taas mä en osaa auttaa. :( Kiitos! <3 Katsotaan mitä keksin ja kirjoittelen myöhemmin aiheesta uudestaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihan yksi pikku kysymys: onko lapsella jo suunnilleen kaikki hampaat suussa? Omalla lapsella oli ihan samanlaista, mutta se loppui kun ei enää ollut hampaita tulossa. Ärsyttävää sanoa, että kyllä se siitä, mutta niin se (yleensä) on, se menee vielä ohi :)

Kyllä se minäkin muistan ajan kun 2 v ei nukahtanut ilman, että piti pitää sormesta kiinni :D onneksi se on takanapäin.

Jasunen

Hyvä huomio! :) Periaatteessa vielä ihan takimmaiset ovat puhkeamatta. Itsestä vain tuntuu, että tämä kaikki on nyt eskaloitunut muiden syiden vuoksi tähän pisteeseen. Eikai tässä auta kuin odotella..

Kommentoi

Ladataan...