Ladataan...

Jääkiekon vuoden 2018 MM-kisat päättyvät tänään. Olo on hiukan haikea. Alkukangertelun jälkeen innostuin odotetusti kisoista täysillä ja pettymys Suomen kohtalosta oli suuri. Menneisiin vuosiin mahtuu paljon ikimuistoisia kisakokemuksia. Voin valehtelematta sanoa katsoneeni jääkiekon MM-kisoja viimeisten yli 20 vuoden aikana melkein joka vuosi. Väliin mahtuu peräkkäisiä finaalivuosia ja karvaita pettymyksiä, onnenhetkiä jatkoaikavoitoista sekä monta ikimuistoista hidastusta pieleen menneiden kisojen jälkeen.

1995. Tämä on se varhaisin, jonka voin sanoa oikeasti muistavani. Edellisvuoden kisojakin kuulemma katsoin, mutta niistä en muista mitään. Monilla suomalaisilla lätkäfaneilla voi olla samankaltaisia muistinmenetyskokemuksia, kun kisahuuma on keittänyt yli ja muistot ovat liian kosteita. Omalla kohdallani näin ei siis ollut. Vuonna 95 asuin luonnollisesti vielä kotona ja olin ala-asteella. Muistan tasuriin päättyneen alkusarjan ottelun USA:ta vastaan. Meillä oli vieraita ja päivä oli (ehkä) sunnuntai. Kävin ottelun tuoksinassa informoimassa vanhempia ja vieraita tilanteesta. Muistelen, että tasatulos USA:ta vastaan oli jotenkin hieno ja odottamaton juttu. Kultaottelunkin katsoin, mutta legendaarinen siitä on omassa mielessä tullut vasta myöhemmin nähtyjen koosteiden muodossa. Ville Peltonen oli mielestäni ihana mies ja ehdoton suosikkini tuolloisesta Suomen joukkueesta. Studiossa muistan olleen Kummelin Olli Keskisen. Missä hän on nyt?

2003. Kotikisat. Luen välivuoden jälkeen yliopiston pääsykokeisiin ja tavoitteena oli päästä sisään (se onnistuikin). Lukulomalle osui se kaikkein hirvein. Puolivälieräottelu Ruotsia vastaan. Muistan sen tunteen, kun Ruotsi teki ekan niin sanotun kirimaalin. Alkoi oikeasti pelottamaan. Katsottiin peliä isäni kanssa ja jouduin menemään vessaan (miksi aina vessa?) rauhoittumaan. Selostuksen ääni ja kaikki telkkarilähetyksen valot olivat vain liikaa. Seuraavana päivänä oli vaikea keskittyä mihinkään eikä pääsykokeisiin lukemisesta tullut mitään. Oli yleispaska fiilis. Nämä kisat ovat jättäneet pysyvät haavat varmaan aika moniin. Edelleen jos Suomi tekee useamman maalin ottelun alkuvaiheessa, iskee paniikki. Maalit on tehty liian aikaisin. Selkäranka katkeaa. Tämä johto ei tule pitämään. Ajattelevatkohan kanadalaiset tai ruotsalaiset ikinä näin.

2011. Näiden kisojen aikaan olin aloittanut uudet opinnot. Olin Haapsalussa opiskelukurssilla ja pelejä katsottiin venäjän kielisen selostuksen kanssa, koska Yle ei näkynyt Virossa. Finaalia seurasimme majoituspaikkanamme toimineen keilahallin ala-aulassa yhteiskatsomossa. Oli ihanaa, kuinka kaikki muutkin opiskelijat eri Euroopan maista (mukana ei ollut ruotsalaisia) kannattivat Suomea. En päässyt mukaan kansanjuhlaan, mutta kyllä tätä silti pienellä porukalla juhlittiin. Veli kertoi ystävästään, joka oli soittanut samana finaali-iltana pomolleen ja sanonut olevansa sairas. Korva oli kuulemma kipeä. Ihminen kyllä keksii keinot. Jukka Jalonen on jäänyt näiden kisojen ansiosta mieleen upeana miehenä. Onneksi hän on taas tulossa takaisin.

Paljon on asioita tarttunut vuosien aikana mukaan. Kohtalokas kiekonmenetys on aina jotain kauheaa ja siihen liittyy usein Janne Niinimaa tai Toni Lydman. Laura Ruohonen kyykyssä Hartwall-areenan kaukalon reunaa vasten katsomassa kuprua, josta kiekko kimposi. Pasi Nurmisen hulmuava tukka, kun kypärä on lentänyt ilmaan ja vastustajaa taklattu. Venäjän kisoissa näkyy katsomohidastuksia isotissisistä naisista. Kaipaan Ylen leijonakortteja, joissa hiukan hassuteltiin. Yllättävän hyvin tuntuu unohtuneen yksittäiset tappiot, vaikka ne aina sillä hetkellä maailman suurimmilta suruilta tuntuivatkin. Kohta kisat ovat ohi ja pitää odottaa vuosi seuraavia. Elämää jatkuu tässä välissäkin.

Share

Ladataan...

Alkuun henkilökohtainen avautuminen ja aallonpohja. Siis miksi. Miksi näin tapahtuu aina meille. Saatana sentään! Ärsyttää ja ketuttaa niin paljon. Kotioloissa käyttäisin jotakin muuta v-alkuista termiä. Olen surullinen. Apatia valtaa mielen. Taas yhdet kisat meidän osalta pelattu ja tuloksena puhdas nolla. Seuraavaan mahdollisuuteen on vuosi aikaa ja silloinkin kaikki on taas yhtä epävarmaa kuin ennenkin.

 

Kurkkua kuristaa, kun mietin ennen peliä nähtyjä hidastuskuvia iloisista pelaajista. Leikkimielistä tönimistä, ponnekasta luistelua jäälle. Sitten kuvat Mikko Rantasen itkuisista silmistä ja Sebastian Ahon lasittuneesta katseesta. Kliimaksina Pikku G:n (nyt ihan oikeesi Cmore!) Solmussa kappale, jonka kuulin, kun olin jo sängyssä puolittain itkemässä itseäni uneen nukkumassa. Tähän kiteytyy kaikki. Joku on pahasti rikki Leijonien sisällä.

 

Koko eilinen päivä iloista, jännittävää odotusta täynnä. Pieni kutkutus mahanpohjassa. Illalla peli! Mielessä kaikenlaisia kauhukuvia ja toisaalta niitä upeimpia unelmia, jossa kannu nousee kohti kattoa konfettisateessa. Tuloksena vain tyhjyys.

 

Kohdistan raivoni siihen helpoimpaan kohteeseen eli Lauri Marjamäkeen. Ihmisenä hän on varmasti ihan mukava tyyppi, mutta valmentaja kaikki ei ole kohdallaan. Ottelun jälkeisessä haastattelussa hän kommentoi jotenkin näin: ”Itseäni ei harmita niinkään, mutta joukkueen puolesta tuntuu pahalta”. ”Pelattiin kauden aikana 31 ottelua, joista voitettiin 21”.

 

Siis että mitä. Tuo ensimmäinen argumentti on kyllä aikamoista vastuun pakoilua. Lääkäri: minulla on kaikki ok, mutta potilaiden puolesta harmittaa, kun ne kuoli. Joukkue on se, joka pelaa. Sen kyllä ymmärrän. Mutta eikös valmennus nimenomaan valmista ja ohjaa joukkuetta siihen maksimisuoritukseen. Missä siis menee pieleen, jos aina tulee tappio ratkaisun hetkellä. Luulisi, että sitä edes hetken pohtisi ja reflektoisi omaa rooliaan tappioissa ja menestymättömyydessä. Ymmärrän jos joskus menee kisat penkin alle, mutta että joka kerta. Laten valmentajakauden paras suoritus oli viime vuoden MM-kisojen neljäs sija. Suomalaisena lätkäfanina sanon, että surkeaa. Kyllä meidän pitäisi pystyä parempaan.

 

Tilastoja on turha katsella, koska arvokisoissa yksittäiset ottelut ratkaisevat. Sveitsiläiset tuskin harmittelevat alkulohkon hävittyjä pelejä tällä hetkellä. Siksi Latekaan ei voi iloita alkulohkon hyvistä matseista, kun siinä tärkeimmässä pelissä tuli tappio.

 

Otanko minä tämän nyt liian tosissani. Kysymys oli retorinen, mutta vastaan siihen silti. Kyllä. Puolustukseni on, että suomalaiset janoavat urheilumenestystä. Lätkävoitot ovat kuin kauan kaivattu naapurivaltojen tunnustus: ootte te ihan hyviä. Yrmeän isän kuolinvuoteella mongertamat sanat: olet rakas. Urheilumenestys on tunnustus siitä, että mekin ollaan hyviä jossain. Kun se jää puuttumaan, niin käteen jää aika vähän.

 

Share

Ladataan...

Nyt ollaan tosipelien äärellä. Suomi pelaa Sveitsiä vastaan torstaina miesten jääkiekon MM-kisojen puolivälierässä. Viime vuosien perusteella ratkaisupelit ovat olleet Leijonille vaikeita, mutta nyt kerron teille kaikille miksi näissä kisoissa on toisin.

  • Minulle niin rakas Lauri Marjamäki on muuttunut mies. Kärppien pelikirjan sijaan hän on antanut tässä turnauksessa pelaajille pelillistä vastuuta. Kaikki ovat saaneet käyttää ja hyödyntää omia vahvuuksiaan. Se on ajoittain näkynyt liiallisena hyökkäysintona ja vastustajien läpiajoina. Yhtä kaikki, pelaajat ovat kuitenkin päässeet toteuttamaan itseään.
  • Maalinteko. Suomi on tehnyt tähän mennessä seitsemässä ottelussa 38 maalia. Se tarkoittaa keskimäärin yli viittä maalia ottelussa. Peleissä on toki ollut ailahtelua, mutta silti ikinä ei olla oltu ihan kipsissä. Se on mukavaa piristystä aiempien vuosien maalinteon ongelmiin.
  • Maalivahtipeli. Alkuun oltiin taas kerran kahden maalivahdin loukussa. Täytyy myös tunnustaa, että sekä Säteri että Husso aiheuttivat itsessäni ennen kisoja lähinnä epäilyksiä. Mitään kauheita roikkuja ei kuitenkaan ole kumpikaan hörpännyt (niinkin voi käydä). Säteri on lisäksi ollut timanttisessa iskussa sekä Kanada- että USA-pelissä, joten ykkösveskan pesti on nyt selvä.
  • Katsomon ahdistustilat ovat olleet vähäisiä. Aiemmissa MM-kisoissa on saanut usein pelätä jo alkusarjan pelien aikana ja paljon. Nytkin olen päässyt hiukan hikoilemaan sekä Tanska että Saksa peleissä. On se toki hiukan tyhmää hävitä juuri noille maille. Jos häviöistä huolimatta saatiin lohkovoitto, niin eivät asiat kauhean huonosti ole. Lisäksi haluan antaa katsomon erityismaininnan viihdyttävistä ja tapahtumarikkaista peleistä. Vaikka tasoerot ovat ajoittain olleet suuria, niin aina pelit on pelattu täysillä loppuun asti.
  • Timanttinen, mutta ei ylikulutettu kisabiisi. Itseasiassa en ole tätä hetkeä ennen edes kertaakaan kuullut kisakappaletta kokonaisuudessaan. Nyt sen kuitenkin kuuntelin. Kyseessä siis tanskalaisen Carpark North-bändin ja Samu Haberin (SUOMI!!!) biisi Heroes. Sen riffiä on kuultu Cmoren lähetyksissä noin miljoona kertaa, mutta itse biisiä ei varsinaisesti kertaakaan kokonaan. Miettikää: Heroes = Sankarit. Tämä on ehdottomasti enne.
  • Ilo. Tästä olen toitottanut jo paljon. Haluan kuitenkin vielä sen nostaa esiin. Pelaajat eivät ole enää surullisia ja apaattisia, vaan iloisia ja rentoja. Ennen matsia läppä lentää hidastuskuvista päätellen ja otsat eivät ole kurtulla. Sitä on ihanaa katsoa. Vielä kun saadaan Lauri Marjamäen matsien aikaiset niskavenytykset kuriin, niin MM-kulta on meidän.
Share

Ladataan...

Eilen oli hektinen ilta. Kanada-Suomi-peli alkoi yhdeksän jälkeen. Kello kymmeneltä taas Euroviisut, joihin suhtaudun myös (huumorisävytteisesti) intohimolla. Viritin katsomon pöydän päätyyn. Isolla ruudulla meni jääkiekkopeli, jota myös talouden toinen asukki seurasi. Omalla ruudulla ja kuulokkeissa pyöri viisuhuuma. Kätevää.

Tänään kerroin ylpeänä kisakatsomosta muille. Sain pikkusiskolta ja -veljeltä palautetta, että homma on mennyt överiksi. Että jotain rajaa. En välitä. Tykkään vetää övereitä tyhmistä asioista ja innostua oikein kunnolla. Tämä voi olla jopa vähän noloa, mutta minua ei kiinnosta se. Ylitän näitä rajoja ylpeästi.

Sitten itse asiaan. Suomi voitti Kanadan 1-5. Ehdin jo aiemmin ajatella ihan pikkaisen aikaa pahinta. Sitä, että Suomi taipuu taas henkisellä puolella ja pelit alkavat yskimään. Nyt ei käynyt niin. Olin jopa vähän yllättynyt Suomen voitosta. Nyt tekee taas hiljalleen mieli alkaa varailla toria juhlia varten. Sitten luin jonkun analyysin ja vaivuin uudelleen epätoivon laaksoon. Kanada ei kuulemma edes yrittänyt voittaa ja ettei kyseisellä pelillä edes oikeasti ole väliä. Kanada on edelleen mestaruussuosikki ja Suomella silti paljon parannettavaa.

Tässä ollaan nyt taas sen saman asian ytimessä, josta jo aiemmin joskus kirjoitin. Mennäänkö pelon vai ilon kautta eteenpäin. Toki urheilutoimittajat joutuvat analysoimaan tapahtumia tarkemmin ja kriittisemmin, kuin me tavalliset television katsojat. Jotenkin toivoisin kuitenkin jotain balanssia tähän touhuun. Jos Suomi olisi hävinnyt, asiat olisivat olleet huonosti. Nyt tuntui, että vaikka voitettiin (huomioi me-muoto), niin silti mikään ei ole hyvin.

Peli olisi varmasti ollut erilainen, jos kyseessä olisi ollut vaikkapa välierä. Tällä ottelulla oli kuitenkin Suomelle ihan oikea ja tärkeäkin merkitys lohkosijoitusten ja sitä kautta jatkopelien kannalta. Pidin myös siitä, että Eeli Tolvanen pääsi heti pisteiden makuun. Välillä sitä aina miettii, että onko tuossa kisapassiruletissa mitään järkeä. Rahdataan jotain jet lagista kärsivää pelaajaa toiselta puolelta maailmaa paria peliä varten mukaan. Pelaaja, joka on ollut joukkueen mukana kaikki esiturnaukset ja sinnikkäästi odottanut mahdollisuuttaan, lähetetään kotiin. No, parhaat pelaa ja nyt siinä oli järkeä. Yhtä kaikki, alkusarjan pelejä on jäljellä vielä 2 ja sitten tiedetään mitä nurkan takana odottaa. Nyt näyttää siltä, että käynnistymisvaikeuksien jälkeen olen taas yllättävän kiinnostunut jääkiekosta.

Share

Ladataan...

Innokkaan penkkiurheilijan arki on tunteiden vuoristorataa. Tällä hetkellä suurinta jännitystä tarjoaa Suomen miesten jääkiekkomaajoukkueen otteet MM-kisoissa. Kolme ensimmäistä peliä olivat yhtä ilotulitusta. Voin sanoa, etten itse historiasta muista yhtään turnausta, joka olisi alkanut näin vakuuttavasti. Leijonat ovat kyllä usein voittaneet ennakkoon heikompia vastustajiaan turnauksissa (välillä on myös hävitty), mutta usein turnausten alkua on leimannut tietty nihkeys. Nyt ensimmäiset ottelut sujuivat kuin tanssi ja peli kulki kuin unelma. Olin valmis antamaan kaiken anteeksi Lauri Marjamäelle.

Työpaikan kahvipöydässä käytiin hauskaa keskustelua siitä, että olisiko Leijonien jo syytä hävitäkin yksi ottelu. Kuuntelin Cmoren studiokommentaattorina olleen Jukka (tähän sydän-emoji) Jalosen mietteitä siitä, kuinka vaikeat hetket hitsaavat joukkuetta yhteen. Että jos kinkkisin peli onkin vasta se ratkaiseva, niin sitten voidaan olla vaikeuksissa. Työkaveri sanoi, että nyt olisi syytä vaan nauttia ja iloita, kun voitetaan. Ei miettiä turhaan sitä, että nyt ei tule henkistä kasvua, kun ei hävitä.

Sitten tuli keskiviikkoilta ja Tanska-peli. Sen Suomi hävisi. Lopussa oli hienoa taistelua, kun Granlund teki tasoitusmaalin. Ajattelin siinä kohtaa, että kyllä tästä punnerretaan voittoon. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan Tanska-pirulainen meni ohi ja voitti. Tappion kehittävä vaikutus tulee vasta sen oikeanlaisen käsittelyn kautta. Toivon hartaasti, että Leijonissa hallitaan myös tämä henkinen puoli.

Mitä tästä sitten pitäisi ajatella. Heittää hanskat tiskiin. Late petti sittenkin. Itku pitkästä ilosta. En aio antaa periksi eikä sinunkaan pitäisi. Turnaus on onneksi pitkä ja jostain kumman syystä suomalaiset tuntuvat aina syttyvän paremmin altavastaajan asemassa. Siksi odotan innolla lauantain Kanada-peliä.

Olen paljon parjannut Lauri Marjamäkeä enkä usko sen hetkeen loppuvan. Sen voin kuitenkin todeta, että aiemmista turnauksista tuttu pelaajien ilmeitä ja olemusta vaivannut apatia on loistanut poissaolollaan. Pelaamisesta on huokunut ilo ja into. Välillä ehkä liiankin kanssa, kun vastustaja on päässyt läpiajoihin, mutta sittenkin. Parempi ajaa seinää päin täysillä, kun miettiä hiljaa hissutellen, että mitäköhän tuolla seinän luona on. Tämän osin epäselvän metaforan kautta haluan sanoa, että olen innoissani Suomen tämän hetkisen maajoukkueen pelityylistä ja pelaamisesta. Ilon kautta eteenpäin.

Share

Pages