Ladataan...

Mihin kaikki aika on mennyt. Kysymys on retorinen, koska tähän ei ole vastausta. Varmin syksyn merkki on eurooppalaisen sarjajalkapalloilun käynnistyminen. Mitä ihmettä? Vastahan Valioliiga laitettiin pakettiin. Siitä on vain hetki, kun Mestareiden liiga ratkesi. Vasta eilenhän Buffis ajettiin kentältä, Mourinho murjotti sivurajan tuntumassa ja Málaga tippui alemmalle sarjatasolle. Nyt olisi tarkoitus aloittaa sama rumba taas uudestaan.

  • Kanavapakettiasia. Nythän on niin, ettei minulla ole tällä hetkellä mitään maksullista pakettia hankittua. Netflixiä ei lasketa, koska sieltä ei tule urheilua ja sen maksaa siskoni (!!). Vanhoina hyvinä aikoina Yleisradio näytti aina lauantain parhaaseen katseluaikaan yhden herkkupalaottelun Valioliigaa. Nykyään joutuu kaikesta maksamaan erikseen. Miten tämä tilanne ratkaistaan? Luulen, että ongelma ratkeaa omalla painollaan syksyn kuluessa. Kuvitelkaa seuraavanlainen tilanne: Lauantai-ilta. Valioliigassa tiedossa Manchesterin derby. Ennakkospekulaatiot huipussaan. Avopuoliso kaivaa kuvettaan ja tilaa kanavapaketin. Hätätilanne ratkaistu. Jään siis odottavalle kannalle.
  • Ronis. Krisse. Ronttu. Rakkaalla aikuisella geelitukkamiehellä on monta nimeä. Tänä syksynä hänellä on kuitenkin uusi pelipaita päällä. Jotenkin tuntuu epäuskoiselta edes ajatella Ronaldoa Juven mustavalkoraidallisessa paidassa. Yhtä kaikki siinä hänet nähdään. Turha lienee unelmoida liian pitkälle. Olen kuitenkin jo mielessäni hekumoinut UCL-finaalilla, jossa kohtaavat Real ja Juve. Barca ja Juvekaan ei ole olisi kaukana klassikosta. Pelataanpas nyt kuitenkin alkuun Serie A:n ja La Ligan pelejä ja katsotaan kenellä kestää kunto.
  • Valioliigaveikkauksissa ollaan melkein yksimielisesti sitä mieltä, että City uusii mestaruuden. En ole paneutunut tähän asiaan sen enempää, mutta uskallan silti olla eri mieltä. Kuinka moni oli kesällä ihan satavarma, että Saksa uusii maailmanmestaruuden. Niinpä. City on kova ja Pepillä on pelikirja hallussa. Uskon (ja myös toivon) silti vakaasti, että Pooli ja Manu ainakin laittavat kampoihin ja toivon mukaan kunnolla. Toki myös yllättäjälle on tilaa.

Vaikka vielä kai ollaan yhä virallisesti kesän puolella, niin mieli alkaa jo seikkailla syksyyn. Täydellinen lauantai-ilta on seuraava: Järkevän mittainen juoksulenkki (kyllä!!). Kotona lenkkisaunaan. Sen jälkeen ruoanlaittoa (ehkä pizzaa tai sitten joku pasta, suunnittelu on tässä asiassa tärkeää). Televisio auki. Valioliigan herkullinen peli, jossa mukana ainakin yksi suurista ja legendaarisista (Manu, City, Liverpool, Tottenham, Arsenal, Chelsea (Olen pahoillani, etten lukenut Evertonia tähän kastiin)). Teen juontia jalkapalloa katsellen. Ulkona ulvoo tuuli ja värikkäät lehdet heiluvat puissa. Ottelun päätyttyä on jo pimeää. 

Ladataan...

Eilen oli yleisurheilun EM-kisojen viimeinen päivä. Suomen saldo kisoista on nolla mitalia ja kolme pistesijaa. En voi sanoa olleeni yllättynyt. Tulos tuntuu pahalta yksittäisten urheilijoiden puolesta, joiden harteille on kasattu massiiviset ja epärealistiset odotukset. Jos yleistaso on kaukana kärjestä, niin miten voidaan odottaa menestystä sillä tärkeimmällä hetkellä. Itselleni jäi kuitenkin hyvät tunnelmat kisoista Suomen tuloksesta huolimatta.

  • Suomen pikaviestimiehet. Se innostus ja aito ilo, jota juoksijat kokivat suorituksiensa jälkeen. Tämä kuulostaa siltä, kuin ajatus olisi otettu jostain elämisen taidot-oppaasta, mutta siis aina ei ole kyse voittamisesta vaan itsensä ylittämisestä. Oli jotenkin hellyyttävää katsoa nuorten miesten ilottelua ja tanssia stadionilla, vaikka oltiin juuri tultu finaalin kuudenneksi. Yhtä kaikki, Suomen ennätystuloksen parannus kaksi kertaa oli upea juttu.
  • Keskimatkojen juoksut. Kun seuraa pääosin jalkapalloa tai jääkiekkoa, niin unohtaa helposti miten upeita keskimatkojen juoksut parhaimmillaan ovat. 800m, 1500m ja kolmen tonnin esteet. Ai ai! Riittävän pitkiä matkoja, jotta jotain ehtii tapahtua ja katsoja pysyy mukana. Riittävän lyhyitä, jotta vauhti pysyy kovana ja porukka kasassa. Aina on se joku ihmeihminen, joka saa koneesta vielä lisätehoja irti viimeisellä sadalla metrillä. Se on upeaa katsottavaa se!
  • Nuoret sankarit. Young guns. 17-vuotias Norjan Jakob Ingebrigtsen ja 18-vuotias Ruotsia edustava Armand Duplantis. Heistä ei voi kuin hurmaantua. Miten joku voikin olla noin nuorena noin hyvä. Meilläkin oli Oliver, mutta nämä kisat tulivat hänelle liian aikaisin.
  • Miesten seiväskilpailu. Useampi tasan kuuden metrin ylitys ja sitten vielä Duplantiksen 605. Tuntui, että koko kilpailu oli ihan liekeissä. Minä en pystynyt kotikatsomossa istumaan paikallani taistoa seuratessa.
  • Viime hetken ratkaisut. Niitä oli useammissa kenttälajeissa. Naisten kuula, moukari, korkeus ja pituushyppy. Miesten pituus ja jo mainittu seiväs. Ei mitään tylsää ensimmäisellä kierroksella ratkennutta puurtamista, vaan huipputuloksia läpi kisan. Katsoja kiittää.
  • Sisarukset. 3x Ingebrigtsenit. 3x Borléet. Voitaisiinko me saada edes yksi kansainvälisestä menestyvä yleisurheilija. En pyydä sisaruskatrasta.

Loppuun vielä haluan sanoa, että jokainen Suomen joukkueessa kilpaillut urheilija on sankari jo kisoihin päästessään. Yleisö ja minä siihen kuuluen, janoaa aina menestystä ja mitaleja. Urheilijalle itselleen onnistuminen on varmasti kaikista tärkeintä. Onneksi tulee uusia kisoja, joihin on taas aikaa rakentaa kuntoa ja herkistellä huipputuloksia. Enemmän pohdin valmennuksen tasoa ja sitä, käytämmekö oikeasti hyväksi kaikkea osaamista ja tietoa, jota on olemassa. En tiedä mitään yleisurheilumaailman valmennuksesta tai fysiikkaharjoittelusta. Silti mietityttää se, miksi muut pohjoismaat pärjäävät ja me emme. Toivottavasti emme itse jarruta menestystä tekemällä asioita, niin kuin ne on tehty viimeiset 50 vuotta. Toivon uusia tuulia yleisurheilukentälle ja juoksuradalle.

Ladataan...

En todellakaan kuvittele, että minun tekemisilläni ja Suomen menestyksellä yleisurheilun EM-kisoissa olisi mitään yhteyttä. Nyt kuitenkin näyttää tosi huonolta. Viides kisapäivä on menossa. Tuloksena vain kaksi pistesijaa. Ihan sama miten tätä kääntelee, mutta tilanne on surkea.

Huomasin mielenkiintoisen ilmiön mökillä. Ilma oli mitä kaunein. Aurinko paistoi ja lämpöä riitti. Vesi oli lämmintä ja tuulet leutoja. Istuin sisällä televisiota katsellen. Jännittäen suomalaisten ja kaikkien muidenkin puolesta. Ilma muuttui. Jo eilen oli pilvistä. Nyt tänään on luvattu ukkosta.

Onko tämä kosto, siitä että istuin sisällä katsomassa kisoja, kun ulkona olisi ollut hyvä ilma? Nyt on joka tapauksessa palattu kaupunkiin ja mitalia tekisi mieli. Sanon tämän sinulle Kristiina. On tullut aika loikkia ja pitkälle.

Ladataan...

Urheilijoiden odotetaan jättävän kaikkensa areenalle. Jollei menestystä tule, niin ainakin täytyy näyttää siltä, että kaikki ja vähän enemmänkin on annettu. Parhaimpansa yrittäminen ei riitä, vaan haluamme nähdä kyyneleitä, eritteitä ja epätoivoa.

Tänään kilpailtiin miesten ja naisten 50 kilometrin kävelyssä. Suomalaisilla oli odotukset huipussaan. Veli-Matti ”Aku” Partanen oli sentään tilasto kakkonen. Mitali siinsi jo näkökentässä.

Berliinin kesä, kilpailun kulku, kanssakävelijät ja kaikki muut tekijät palauttivat katsojat takaisin maan pinnalle. Ei tullut menestystä. Vain Tiina Kuikka ja aina arvokisoissa jälkihaastattelussa ihmisiä koskettava Jarkko Kinnunen selviytyivät maaliin. Silti penkkiurheilijan sydän sykkii lämpimästi. Ei tullut mitään perustahmeaa suoritusta vaan radalta tai tarkemmin sanottuna kadulta poistuttiin niin, ettei kysymysmerkkejä jäänyt.

Aleksi Ojala oli mukana kärkikahinoissa, niin kauan kuin vain pystyi. Sitten tuli stoppi. Pyörtyminen ja sitä myöhemmin seurannut tiputus. Ei voi ainakaan sanoa, ettei yritetty. Aku Partasen kohdalla taas tuntuu vielä pahemmalta. Ennen kisaa odotukset olivat katossa niin Akulla itsellään kuin kotikatsomossakin. Kävelijät ovat aina sympaattisia ja mukavia. Eivät mitään pullistelijoita, kuten pikajuoksijat, vaan aitoja ja rehellisiä tavallisen oloisia ihmisiä. Heille jos kenelle menestystä soisi. Mutta ei niin ei. Aku Partasen osalta kisa päättyi suomalaisten mielissä niin tuttuun näkyyn: oksentamiseen. Kyllähän sitä tyhmempikin katsoja tajuaa, ettei kisaa voi oksentamisen jälkeen voittaa. Kroppa ei toimi. Voimat eivät riitä, jos kaikki energia valuu suun kautta ulos.

Tylsää, ettei menestystä vielä tässä kohtaa tullut. En silti menetä uskoa. Kävely on hieno laji. Joskus männävuosina naureskeltiin sille takapuolta keinuttavalle tyylille. Nyt ajattelen kauhulla kävelijöiden lonkka- ja polviniveliä. Mitä vaivoja onkaan aktiiviuran jälkeen odotettavissa! Taas kerran näytitte katsojille, ettei 50km kävely ole leikin asia. Kaikki ja vähän enemmänkin jätetään asfaltille. Lopputulos ei ollut toivottu. Nyt kuitenkin annettiin ihan oikeasti kaikki mahdollinen, mitä irti lähti. Joskus se ei vaan riitä.

Ladataan...

Yleisurheilun EM-kisat alkavat huomenna Berliinissä. Urheiluruudussa eläteltiin mitalitoiveita. Ilmeisesti Suomen Yleisurheiluliiton virallinen mitalitavoite on viisi mitalia. Ensimmäinen ajatukseni oli, että anteeksi mitä. Viisi mitalia. Oh hoh.

En pidä kyynisyydestä. En itsessäni enkä muissa. Siksi pyydänkin nyt hartaasti: Rakkaat, ihanat ja täydelliset urheilijat, todistakaa että olen väärässä! Prove me wrong. Olen vain ja pelkästään tyytyväinen, jos saan tässäkin asiassa mennä itseeni näiden kisailujen jälkeen.

Eniten odotuksia tuntuu kohdistuvan kävelijä Veli-Matti ”Aku” Partaseen, kolmiloikkaaja Kristiina Mäkelään ja nuoreen keihäänheittäjä Oliver Helanderiin. Sama juttu tuntuu olevan vallalla joka kesä ennen yleisurheilun arvokisoja. Puhutaan perinteistä, kaivetaan joku 1900-luvun kyseisen lajin mestarin nimi ja pohditaan, että joko nyt olisi jo manttelinperijän aika. Kävelijöiden kohdalla näytetään kuvia Valentin ”Vallu” Konosen mestaruuskävelyistä sekä se kuuluisa oksennuskohtaus. Keihäässä taas puhutaan pitkästä menestyskaudesta, jolle janotaan jatkoa nyt kun Tero on vihdoin ehkä mahdollisesti jättämässä kentät muille terveemmille urheilijoille.

Odotan innolla kisoja. Liian usein suuret odotukset tuntuvat päättyvän kitkerään ja vähäsanaiseen haastatteluun kentän laidalla. ”Ei vain lähtenyt”. ”En tiedä mikä meni pieleen”. ”Oliko sitten valmistautumisessa joku”. ”Se oli se pitkä flunssa keväällä, joka verotti kuntoa”.

Syitä epäonnistumisiin on monia, enkä todellakaan ole niitä kyseenalaistamassa. Yleisurheilu on parhaimmillaan niin monen yksittäisen asian samaan aikaan nappiin menemistä, että pienetkin seikat ratkaisevat. Toivotan onnea, onnistumisia, maagisia taivaankappaleiden kohdalleen osumisia ja omia ennätyksiä. Mitali ois myös kiva.

Pages