Viime postauksessani uhosin, että bloggaus jääköön sikseen. No, nyt on pakko (keskellä yötä, luonnollisesti) postata kuitenkin - ja haistatan samalla pitkät kaikille esteettisille muotoseikoille kuten fonttivalinnoille ynnä muille. Sillä niin paljon ottavat pattiin nuo tasa-arvoiseen avioliittolakiin liittyvät kampanjakuvat, kuten Imagen katumainoskampanja ja Trendin ja Lilyn niin sanottu yhteenliittymä.

Hyvä turmeltumaton nuoriso sekä turmeltunut vanhempi yleisö, tässä teille kuuminta kuumaa eli lesborakkautta á la Image, silvuuplee. Hyvät mediamixin suunnitelleet brändinrakentajat, tämä on niin 2007, ettei tosikaan. Britney ja Madonna tekivät tämän jo. (Kuva Sanna Saastamoinen-Barrois/Image.)

Tästä mainoksesta tulee olo, että seksuaalisuudella, jota itse edustan, myydään jotain melko lailla randomia settiä. Ihan vain kivasti lakialoitetta hyödyntäen ja näennäistiedostaen. (Kuva kuvankaappaus Lilyn etusivulta.)

Näissä kuvissahan ollaan tavallaan minun itseni asialla, kun naiset (tai miehet) pussailevat homosti keskenään ja sille pyritään hakemaan yhteiskunnallista hyväksyntää. Mutta mutta. Kuvat, jossa kaksi naista suutelevat, ovat kuin jostain heteromiehen päiväunesta. Eroottisesti virittynyt suudelma on asetelmaltaan ja näkökulmaltaan suoraan perusmiehen lesbofantasiasta. Tai ainakin se on rakennettu sangen samoin keinoin. Naisten välisestä seksistä on tehty kolmannen osapuolen seksuaalisten toiveiden ja halujen kohde.

Ehkä näillä saadaan sitten se merkittävä ja tuntematon "suuri yleisö" syttymään. Minä en kuitenkaan suutele toista naista sen huomiarvon vuoksi - saati pyri tekemään huuliaktista visuaalisesti eroottista mahdollisten ulkopuolisten katsojien näkökulmasta. Suutelen siksi, koska se tuntuu hyvältä, koska välitän kyseisestä ihmisestä ja haluan häntä.

Mieluummin olisin ottanut kampanjaan tavallisia pareja poseeraamaan tavallisesti, ihan vaikka vain kädestä pitäen ja kameraan katsoen. Monet tytöt pussailevat kännissä baarissa, sillä saa kivasti huomiota ja vähän rouheutta omaan imagoon. Mutta se, että rakastaa samaa sukupuolta olevaa ja haluaa jakaa tämän kanssa koko elämänsä, vaikka sitten vähän lihottaisiin, vaikka ei oltaisi aina niin viehättäviä, vaikka harrastettaisiin myös ei-hyvännäköistä ja heterokiihottavaa seksiä, vaikka joskus riideltäisiin ja yhteiskunta vetäisi turpaan joka ikisessä lomakkeessa - se on oikeasti rajua. Siihen pitää heittäytyä koko sielullaan ja sydämellään, ja se on myös sitä, joka nähdäkseni risoo homovastaisia ihmisiä paljon enemmän kuin mikään mukaintohimoinen kielipeli tai Britneyn ja Madonna julkipussailu (joka on siis niin vuotta 2007).

Kun ollaan tosissaan seksiä ja rakkautta, kun sitoudutaan jonnekin aivan muualle kuin heteronormiin, se aika usein vituttaa yllättävän montaa ihmistä. Sellainen yhteys olisi ainakin minusta paljon hätkähdyttävämpää ja huomattavasti enemmän ajatuksia herättävää kun julkkisnaisten ja nuorten mallityttöjen pikku muhinointi. Kampanjaan osallistuneiden hyviä aikeita lainkaan väheksymättä. Naisten välisestä suutelemisesta ei tule osa arkea, jos se jatkuvasti esitetään heteronormin vinkkelistä.

Eih! En tajua mitä Lilylle tapahtui enkä jaksa opetella mitään uudestaan saati säätää julkaisun tyylejä uusiksi. Ihan kaikkea muutakin on niin riittävästi. Joten jätän nyt kirjoittelun näillä näkymin tähän. Kiitos kaikille lukijoille!

Ps. Elämä on jees, kesäillat lämpimiä ja heteronormi entistäkin kauempana. Hyvin siis sujuu.

Kun tässä on nyt podettu jonkinlaista etsikkoajan ja identiteettikriisin välimuotoa, eikä vanhemmille kertominen ole mennyt aivan putkeen, oli tänään ihanaa huomata, että jotkut asiat ne eivät muutu, vaikka miten muuten elämässä myllertäisi.

Olin sitten hetero, homo tai jotain siltä väliltä, ainakin olen tätä:

• Keitän aina pastaa joko liikaa tai liian vähän. (Syytän tästä köksänopettajaani. Tunneilla keitettiin vain perunoita ja opeteltiin prässäämään housuja.) 
• Ketsuppi on hyvää, mutta jos pitäisi valita, ottaisin autiolle saarelle sinappia.
• Uskon edelleen vakaasti, että jos bussin lähtöön on viisi minuuttia, ehdin vielä vallan mainiosti imuroida pahimmat roskat lattialta ja tiskata pikaisesti pari kattilaa.
• Fiilistelen työmatkalla linnunlaulua, vaikka en tunnista äänestä yhtään tirppaa. Kuovi tai koppelo, samapa tuo. Pääasia, että ääntä lähtee.
• Olen innoissani, kun käyn pitkästä aikaa Hakaniemen S-Marketissa, sillä se vain on niin MUKAVA ruokakauppa.
• Saan törkeät kiksit siitä, jos ehdin ruuhkametrosta ensimmäisenä Kaisaniemen tai Sörkan liukuportaisiin. Kuinka moni on nimittäin ehtinyt? No ei moni!

Tässä tärkeimmät. Meikäläinenhän on näemmä kaikesta huolimatta sama tyyppi kuin aina ennenkin. Jes.

Minua ahdisti pitkään ajatus siitä, että minun pitäisi jollain tapaa valita leirini. Kun seurustelin miehen kanssa, olin muitten silmissä hetero. Kun seurustelin naisen kanssa, olinkin maailmalle lesbo. Biseksuaalisuus on siinä välissä jotenkin näkymättömissä.

En halunnut asettua kumpaankaan poteroon vaan pysytellä siinä välissä. Mutta toive siitä, ettei kukaan luokittelisi homoksi tai heteroksi, on melko lailla mahdoton.

Ihmiset tekevät johtopäätöksiä, luokittelevat, kategorisoivat, yleistävät. Sellaista se on.

Bissenä olemisessa on myös se hankala puoli, että se vaikeuttaa luokittelua ja yleistämistä. Ei ole helppo sanoa, onko joku lintu vai kala, jos tyyppi seurustelee kaikkien kanssa. Epäilykset heräävät: "Se vain hakee huomiota." "Sille ei ole vielä selvinnyt sen oikea seksuaali-identiteetti." Olenpahan kuullut meitä sanottavan jopa - näin nätisti muotoiltuna - hutsahtaviksi: "Nehän antaa kaikille."

Eikä bisseille oikein ole tarjolla mitään selvää identiteettiä, johon tarttua. Vaikka on meille oma päivä (23. syyskuuta) sekä kivasti murrettu väriyhdistelmä.

Kuva

Aika latteaa verrattuna sateenkaariin ja yksisarvisiin. 

Ehkäpä juuri sen takia, että välimaasto jää niin sanottujen ääripäiden alle piiloon, olen viime aikoina alkanut hilautua yhä enemmän lesboidentiteetin suuntaan. Minussa on normista poikkeava puoleni, joka on viimein päässyt esiin. Jos on valittava kahden identiteetin väliltä, niin yksinkertaisempaa on samaistua muihin ei-heteroihin.

Ja kun minusta on mukavaa näyttää vähän pojalta. Tietynlainen androgyyniys tuntuu turvalliselta maaperältä.

On helpompaa olla pojan näköinen lesbo kuin pojan näköinen hetero. Voin tuoda pukeutumisellani esiin seksuaali-identiteettiäni ja samalla suoda itselleni vapautuksen heteronaisiin kohdistuvista ulkonäköpaineista. Ei minun tarvitse näyttää perinteisellä tavalla viehättävältä, olen haluttava ja kiinnostava muutenkin.

Vaikka tällä hetkellä olenkin homoutumassa yhä enemmän ja ajatus miehen kanssa seurustelemisesta tuntuu koomiselta ja lähes mahdottomalta, se ei silti tarkoita sitä, että heterosuhteeni olisivat jotenkin olleet valhetta. Siinä sitä oltiin ihan oikeasti, rakastettiin ja himoittiin. Nyt tuuli vain kallistaa veneen enemmän toiselle kyljelleen, sinne sateenkaaren suuntaan. Eikös se niin mennyt, että sen juurelta se aarrekin löytyy?

Juuri tällä hetkellä tuntuu todella oudolta ajatukselta, että enää ikinä harrastaisin seksiä miehen kanssa. Mikä siinä olikaan se juttu? En aivan muista. Onpa omituista - sekä ajatus seksistä miehen kanssa että se, että ajatus siitä tuntuu niin omituiselta.

(Pääseeköhän tästä jyvälle?...)

No kuitenkin. Koska miehen kanssa seurustelu tuntuu nyt niin etäiseltä ja koska elämä on ollut hieman tunnemylläkkää (jota vapun juhlintakimara dageneftereineen vielä sekoitti lisää), päätin, että nyt on aika kertoa äidille. Että sitten se seuraava, jonka tuon kotiin näytille, ei välttämättä olekaan vastakkaista sukupuolta.

Olen koko ikäni joutunut kamppailemaan sen kokemuksen kanssa, ettei minua hyväksytä ihan sellaisena kuin olen. Vasta viime aikoina, pitkällisen työstämisen jälkeen, olen saavuttanut tunteen, että tärkeintä tässä maailmassa itseni kannalta on, että itse hyväksyn itseni. Kuulostaa kliseeltä, mutta ajatuksen sisäistäminen oli henkisen hyvinvointini kannalta äärimmäisen merkittävä saavutus.

Totta kai olisi mukavaa, jos vielä sen päälle omat vanhempanikin hyväksyisivät minut.

Tämän pohdiskelun rohkaisemana soitin eilen illalla äidille matkalla treeneistä kotiin. Juttelimme niitä näitä, miten vappu meni ja mitä sisaruksille kuuluu. Sitten päätin tarttua härkää sarvista.

- Äiti. Mulla olisi yksi juttu. Ja mä en tiedä, onko se sulle vähän järkytys vai ei, kakistelin.

- Ai jaha? äiti totesi hieman varautuneena.

- Niin että... Tai siis että... Tuota... Niin mulla oli tässä tyttöystävä, puuskahdin nopeasti.
- Mutta me ollaan jo erottu.

- ...................... OOKOO.

Äidin ääni oli jäätävä. Vain puhelinlinjan kohina peitti hiljaisuuden.

- Mikä tää tällainen homma on olevinaan? hän kysyi lopulta terävästi.

- No tällainen vain, mitä nää hommat nyt on, sanoin ja yritin kovasti kuulostaa huolettomalta.

Hyytävä hiljaisuus.

- ........................ Jahas. ..................................En mä tähän osaa mitään sanoa.

- ...Öhm... No ei tähän tarvi mitään sanoa, yritin kevyesti.

Sen jälkeen puhuimme hetken siitä, miten Pikkusiskolla oli sitkeä flunssa. Lopetimme puhelun lähestulkoon normaaleissa merkeissä. Siinä vaiheessa seisoin kotioven edessä puhelin toisessa kourassa ja avaimet toisessa. Kädet tärisivät. Avasin oven, istuin keittiön tuolille ja itkin. Pyyhin nenästä valuvaa räkää kämmenselkään kun en jaksanut hakea paperia. Ihan kuin olisin mennyt sisältäpäin solmuun. Ei tullut yhtään vapautunut ja helpottunut olo.

Miksei äiti voinut vaikka sanoa, että "aijaa, no mutta harmi ettei siitä sitten tullut mitään"? Tai no tietenkään ei voinut. Eri sukupolven kasvatti ja plaa plaa plaa. Mutta kun tämä on minun elämäni, ei äidin. Tämä on MINULLE outoa ja erilaista. Älkää helvetti soikoon muut ihmiset tehkö tästä numeroa teidän elämäänne.

Meillä ei ole kotona tapana puhua oikeista asioista. Siitä, kun tuntuu pahalta. Surusta, ikävästä, menetyksestä. Ilosta ja onnesta. Haaveista ja toiveiden toteutumisesta. Siitä, miten asiat eivät mene aina niin kuin on ajateltu niiden menevän.

Äiti ei takuulla ikinä ota tätä asiaa puheeksi kanssani. Eikä taatusti kerro isälle, vaikka he ovat edelleen naimisissa ja asuvat saman katon alla. Hän ei kerro kenellekään. Ja ajatus, jota pelkään: Soittaako äiti minulle enää koskaan? Olenko minä nyt ihan yksin?

Samaan aikaan, kun istuin keittiön huteralla puutuolilla ja tärisin ja itkin, oloni oli kuitenkin varma ja vakaa. Kuin äärimmilleen kiristetty kuminauha, joka kieltäytyy katkeamasta. Elän koko ajan enemmän sellaista elämää, joka tuntuu oikeanlaiselta minulle. Ja minun elämänihän tämä on, ei kenenkään muun.

Eipä sitten mennyt hommat ihan niin kuin Strömsössä. Mutta sellaista se on. Pää pystyssä kohti uusia pettymyksiä!

Kirves ei silti ole kaivossa eivätkä hanskat tiskissä ja tiski kokossa, vaikka työkiireet painavat päälle ja ihmissuhteet kariutuvat. Tai siis yksi ihmissuhde kariutui. Nimittäin kevät tuli, krookukset kukkivat ja kohta on kesä. Eikä minulla ole harmainta aavistustakaan, ihastunko seuraavaksi tyttöön vai poikaan. Jännittäviä aikoja elämme, ystävä hyvä.

Blogipäivitykset eivät toivon mukaan pääty tähän.