Ladataan...

Viikonloppuna tuli vuosi siitä, kun minulla todettiin kohdunulkoinen raskaus. Viikonloppuna olisi ollut maaliskuussa kesken tulleen Pienen laskettu aika. Viikonloppuna ahdistus nousikin välillä niin, että hihat kastuivat kyynelistä.

Viikonloppuna piti tulla myös kuukautiset. Eivät tulleet.

Viikonlopun mustista muistoista aukeni uusi viikko. Ilon viikko. Ilokyyneleiden, hämmennyksen, ihmettelyn ja kiitosten viikko. 

Tänään minä varasin neuvolan ja illalla aloitan jälleen tutut Klexanet.

Tänään me pyydämme: anna tämän Pienen tulla valmiiksi ja päästä syliin. En toivo mitään muuta. ❤

Share

Ladataan...

Aamuyöllä näin pahaa unta ja havahduin siihen, että mies otti minua kädestä kiinni. Nukahti sitten uudestaan. Se tuntui niin turvalliselta. Minäkin nukahdin.

Sellainen hän on. Turvallinen. Saattaa katsoa maailman lempeimmin ja kysyä: mikä nyt on? Ei tuhahtaen, vaan pysähtyen. Eikä hän anna periksi ennen kuin kuulee, miksi menen alavireessä tai katse muuttuu surumieliseksi. Ensin yritin väittää, että ei mikään. Sitten tajusin, että hän ei mene minun olostani rikki. Että hän haluaa kuulla. Eikä käänny pois.

Nähdyksi tuleminen on ihmisen perustarve. Siltikin minä harjoittelen sitä edelleen. 

Minä harjoittelen sitä, että minulla on oikeus olla. Tuntea. Kokea. Tarvita. Tulla vähitellen enemmän näkyväksi minuna. Että välillä vaan on päästävä käpertymään syliin, tultava silitetyksi ja kannatelluksi.

Ja se on ihan parasta. Se nähdyksi tuleminen. Näkyväksi tuleminen. Kelpaaminen juuri sellaisena kuin on. Epätäydellisenä. Riittävänä. Hyvänä. Riittävän hyvänä. Siinä on kuljettu pitkä matka traumakokemuksista tähän hetkeen siitä, jolloin olen yrittänyt muuttua näkymättömäksi.

Äsken kaupan käytävällä mies tarttui minua kädestä. Silitti. Katsoi. Niin kuin vain hän katsoo. Minusta tuntui, että minä loistin. Iloa. Sielu hyrisi onnesta. 

 

Share

Ladataan...

Olen potenut flunssaa tämän päivän hellän koirahoitajan huomissa.

Kun lämpö hieman laski, käytiin päiväpissillä.

Käveltiin pellon laitaa. Keräsin ihania kukkivia kesäkukkia maljakkoon. Koirulainen jolkotti vierellä.

Istuin pientareelle. Koira istui viereen. Painoi pään kylkeen ja päästi matalan kurkkuäänen, sen, joka on sen hellyysääni.

Katsottiin tosiamme silmiin. Ihan kuin tuo koko olemuksellaan viestisi: mä oon tässä. Ihan sama, mitä tapahtuu. Mä oon tässä. Ja sitten tarjoaa tassua ja paiskaa ylävitosia ja peesii kotiin.

Onnihetki on onneksi joka päivä. Silloin, kun herätyskello pirisee ja koira puskee makkarin oven auki häntä heiluen ja koko olemuksellaan riemuiten, että jee ne heräs! Silloin, kun tulee töistä kotiin. Tai roskikselta. Tai vessasta ulos. Sama jee ne on täällä! Ja silloin, kun itkettää tai on uupu, niin koiruus ilmestyy viereen ensin rapsutettavaksi, painaa sitten pään syliin ja kiehnää kyyneleet kuivaksi.

Aika onnellista, että on tuommoinen koira. Tuommoisen ihanan miehen ihana koira.

Meidän koira.

Meidän perhe.

Share

Pages