Ladataan...

Olen miettinyt koko päivän. Luovuttamista.

Kun nyt taas on yritetty keskenmenon jälkeen tuloksetta ja itketty "tämäeitaaskaantärpännyt"-itkuja suihkussa ja koitettu taas olla vihaamatta tätä kehoa, niin olen miettinyt. Vaihtoehtoja. 

Että jos ei onnistuta. Siinä ainoassa yhdessä asiassa, joka kummallekin olisi niin tärkeää. Mieluista. Jotain, mitä on kuitenkin aina toivonut. Tiedän, että rakkaus tulee ihan ensimmäisenä. Ja pitääkin! Mutta minä toivoisin sitä perhettä niin!

Löysin inventoitavista laatikoista kirjeen. Olen kirjoittanut sen itselleni rippileirillä. Siinä toivotin itselleni leppoisia aikuispäiviä kaiken arkikiireen keskellä. Silloin olin ihan satavarma siitä, että tämän ikäisenä eläisin perityypillisesti tavallista elämää: asuisin omakotitalossa, olisin opettaja, olisi mies ja ainakin 5 lasta. Ja koira ja farmariauto. Ja säkkipilli. Toivoin, että osaisin kasvattaa ja antaa löysää. Että olisin rento äiti. Sellainen, jonka eteiseen voi kävellä partioleirin jälkeen kuraisin saappain eikä se hermostu, vaikka rinkka lojuisi kaksi päivää omassa huoneessa. Ja että ymmärtäisin rapsutuksen tärkeyden lapsen hyvinvoinnille nukkumaan mennessä. 

Niin. Hymyilytti. Itketti. Asun rivitalossa. Olen lastentarhanopettaja. On mies ja koira ja farmariauto. Säkkipilliä ei, mutta se on edelleen haaveissa. Lapset - en voinut mitenkään aavistaa, että he olisivat taivaslapsina. Miten nytkin toivoisin, että olisin rento äiti. Ja että eteinen olisi täynnä kurasaapaita. Ja että saisin rapsuttaa, sillä tiedän hellyyden ja läheisyyden merkityksen lapsen hyvinvoinnille. 

Selasin nettiä. Löysin sijaisvanhemmuudesta paljon tietoa. Taas. Nyt se kolahti jotenkin eri tavalla.

Missä vaiheessa pitää luovuttaa?

Sittenkö, kun sielu on vielä enemmän riekaleina vaiko nyt, kun vielä on edes ripaus voimia jäljellä?

Entäs jos meillä voisi asua sijaislapsi? Me olisimme silti isä ja äiti. Aina kuitenkin. Mutta meillä olisi se lapsi. Minun, meidän koulutustaustamme huomioiden lapsi voisi olla myös erityistarpeinen. Ihan yhtä rakas olisi varmasti silti. Vanhempanihan ovat jo kauan sanoneet, että heille lapsen syntyperällä ei olisi mitään merkitystä. Että heille jokainen perheeseen tuleva lapsi olisi aivan samassa asemassa, yhtä rakas ja rakkauden arvoinen.

Onko se luovuttamista, jos nostaa kädet ylös ja sanoo, ettei jaksa enää pettyä? Ja suuntaa katseensa eteenpäin, toivoon, mahdollisuuteen saada olla jollekin äiti..

 

Share

Ladataan...

Välillä ne voi nähdä peilistä ja välillä ne voi tuntea. Surusilmät.

Joskus, vaikka olo tuntuisi ihan kohtuulliselta, peilistä katsovat surusilmät. Myös Mies on huomannut ne. Yleensä silloin hän ojentaa kätensä, vetää hellästi luo ja kysyy: "Mikä on?" Yleensä silloin kyyneleet tulvahtavat silmiin ja jostain syvältä, syvältä kumpuaa parku. 

Ei suru ole hävinnyt. Eikä se jäänyt edelliseen asuntoon. Ei. Se kulkee mukana kuin varjo. Välillä sitä ei näe ollenkaan. Eikä hetkittäin tunne. Välillä sen läsnäolo kasvaa kuin varjon. Varkain. Ja sitten siitä tulee minua isompi. Se haukkaa minut sisäänsä.

Se haukkaa minut sellaisina hetkinä, jolloin pitäisi iloita. Kuten silloin, kun istuttiin veljentytön konfirmaatiossa. Tai kun kummilapsi laittoi ihanan kesäkuvan instaan. Tai kun ystäväni laittoi faceen videon vatsassaan potkivasta, kohta syntyvästä ihmeestä.

Se on surua. Ei kateellisuutta tai katkeruutta. Surua. Siitä, mitä minä, me, emme saa kokea. Että yhtä varmasti kuin kaikilla ympärillä olevilla on vauvakutsuja, ristiäisiä, hoidon aloittamisia, koulun vaihtoja, tulevaisuuden suunnittelua, uuden harrastuksen aloitusta, kiukkukausia ja liian pieniä tennareita niin meillä ei ole. Kesken menneet unelmat ja toiveet eivät ole ainoastaan kesken menneitä raskauksia. Ne ovat kesken menneitä elämiä. Täysiä elämiä kaikkineen.

Välillä yöllä herään siihen, että unissa silitän vatsaa. Tai havahdun vauvan itkuun. Tai näen unta, että he ovat kaikki täällä. Kaikki yhdeksän. Ja talo on täynnä ääniä. Vastasyntyneestä teini-ikäiseen. Herään yleensä siihen, että joudun lähtemään heidän luotaan. Silloin, mörköhetkillä, syli tuntuu niin tavattoman tyhjältä. Silloin tyynyliina on useimmiten kasteltu kyynelillä.

Vaikka suru on kuin varjo, niin välillä sitä ei näy. Tänään oli sellainen poutapilvihetki. Keitin itselleni kahvit, leivoin mummin reseptillä kauralastuja, katoin pöydän terassille ja otin hyvän kirjan mukaan. Istuin koira jaloissa, nautin lämmöstä ja kahvihetkestä. Minun hetkestäni. Se tuntui niin hyvältä, että sielussa hyrisi.

Onneksi välillä on poutapilviä. Ja surusilmähetkellä kädet, jotka vetävät syliin. Jaettu suru on hitusen kevyempi.

Share

Ladataan...

Halusin kirjoittaa jo eilen, mutta olin niin vahvassa tunnemylläkässä, ettei se olisi onnistunut.

Sain eilen vierailulle ystäväni töistä. Ihanan, minua jonkin verran nuoremman sydämellisen ihmisen, joka on ollut minulle ilo jokaisena työpäivänä. Ihmisen, jonka kanssa on helppo tehdä töitä ja olla vaan. Joka on äärettömän altis auttamaan ja jonka apuun voi siirtymätilanteissakin turvautua yli ryhmärajojen, jos oman ryhmän aikuisten kädet eivät meinaa riittää. Ihmisen, joka on ollut keskenmenojen jälkeen ensimmäisenä halaamassa ja toivottamassa tervetulleeksi takaisin.

Leivoin pannarin, sytytin lyhtyihin kynttilät.  

Kun hän saapui, menin pihalle vastaan. Halattiin ja hymyiltiin. 

Ystäväni tapasi Miehen ja Koiran, joka omalla rennolla olemuksellaan vähensi ennakkoluuloja isoja koiria kohtaan. 

Istuimme sohvalla, juteltiin ja naurettiin.  Katettiin pöytä takapihalle kauniisti. Syötiin pannaria mansikkahillon ja jätskin kanssa niin, että napa paukkui. Nautittiin lämpimästä kesäillasta, naurettiin, juteltiin lisää ja oltiin rennosti. Kolme tuntia meni kuin siivillä! Oli mukavaa. Rentoa. Helppo olla.

Sain vielä laitettua kiertoon hänen mukaansa sellaisia askartelu- ja käsityökirjoja, joita en enää tarvitse .

Lähtiessä halattiin ja sovittiin, että nyt lomalla nähdään pian uudelleen. Istuin Miehen kanssa sohvalla, kun tuli viesti. Se viesti sai silmäni täyttymään kyynelistä. Se viesti kuului näin:

"Tuhannet kiitokset vieraanvaraisuudesta. Minä en ole koskaan saanut kylään kutsua yksinäni...Koin kerrankin olevani aikuinen joka saa kutsun ja on rauha jutella ja saada seuraa. <3 Pakko kertoa mutta AnLottanen olet AARRE minulla ei ole YSTÄVIÄ, kaikki joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä on sukulaissuhteessa olevia tuttuja..Mulla ei siis ole ollut ystäviä yläasteen jälkeen. Otetaan piakkoin uusiksi. Et oikeasti usko kuinka ihanaa olo; istun sohvalla ja itken ilosta minkä juuri sinä tai te minulle toitte. KIITOS."

Luin viestin ääneen Miehelle. Hänenkin silmiinsä tulivat kyyneleet.

Puhuimme siitä, miten epäreilu maailma on. Että noin ihana, sydämellinen, lahjakas ja sydänjuuria myöten ystävällinen ihminen on ollut vuosikausia yksin. Että kukaan ei ole koskaan kutsunut kylään. Leiponut pannaria. Keittänyt kahvia. Mennyt ovelle vastaan. 

Miten epäreilu maailma on, että se jättää jonkun pois porukasta. Jos minä olisin ollut viimeiset 9 vuotta yksin vailla ketään, niin en minä olisi selvinnyt. En mitenkään. Sillä ihminen tarvitsee ihmistä. Ei meitä ole luotu elämään yksin tai selviämään kaikesta yksin. Ja sitä hän on joutunut tekemään. Selviämään. Yksin.

Sydän oli vereslihalla. Nyyhkytin pitkään Miehen kainalossa maailman epäreiluutta. Samalla nyyhkytin ilosta. Siitä, että saan kutsua tätä upeaa naista minun ystäväkseni. Ja hän tuntee sen. Nyt olen entistä varmempi siitä, että muutto uuteen kaupunkiin oli hyvä juttu. Meidän molempien, minun ja Miehen toive on se, että meidän kotimme voisi olla paikka, jonka ovet ovat auki. Jossa voi olla, tuulettua. Saada istua rauhassa, olla tervetullut saunomaan, pelaamaan, syömään. Lepäämään. 

Kun menin nukkumaan, muistin itselleni tärkeän lauseen. Se on niin TOTTA! Minun, meidän jokaisen elämässä. Minun rukoukseni on se, että en koskaan kulkisi ohi. Että näkisin. Kuulisin. Kohtaisin. Samaa toivon meille kaikille. Nähdyksi tuleminen, nähdyksi tekeminen - siinä on kaikki salattu voima. Samalla haluaisin haastaa jokaisen kutsumaan kylään jonkun, johon on tutustunut. Me emme voi tietää, onko juuri hän sellainen, ketä ei koskaan kutsuta, ennen kuin me kutsumme. 

Ja se elämääni ohjaava lause: "Et voi muuttaa koko maailmaa, mutta voit muuttaa jonkun ihmisen koko maailman."

 

Share

Pages