Ladataan...

”Siis ettekö te tappele?!”, kysyi yksi kaverini taannoin. ”Teidän liitossa on jotain vikaa”, hän jatkoi. No kun ei me oikein tapella, yritin selittää. Tuntuu siltä, että riitelemättömyyttä pitää aina selittää.

Edellisessä liitossani tai edellisissä suhteissani riitely on ollut osa arkea. On tiuskittu, karjuttu ääni käheäksi, huudettu polla punaisena, paukuteltu ovia, viskottu tyynyjä, yhdessä suhteessa lensivät mukit ja lautaset sekä keramiikkakulhot. On mökötetty, pidetty mykkäkoulua, kadottu tunneiksi jonnekin tavoittamattomiin. Siirrytty nukkumaan sohvalle tai laitettu viesti, että ei tulla kotiin. 

Edellisissä suhteissa riitelyn syy on ollut yleensä siinä, että minä en ole hyväksynyt/jaksanut/kestänyt kohtaamiani käytösmalleja. Olen kyseenalaistanut kyttäämisen, seuraamisen ja kontrolloinnin. Olen kyseenalaistanut pakon käyttää päihteitä, halun pelata nettipeleissä minun palkkarahani omien rahojen lisäksi tai vaan sen, miksi toisen pitää käyttäytyä kuin kusipää. Siitä on seurannut kiivas väittely, riitely ja syy onkin ollut minussa. Minun joustamattomuudessani, ymmärtämättömyydessäni, tiukkapipoisuudessani, minussa. 

Yhdelle edelliselle kumppanille arki oli hyvää silloin, kun sai haastettua toisen henkisesti äärirajoille. Siis toisin sanoen ärsytettyä kilahtamiseen saakka. Toinen taas ajatteli lähtökohtaisesti kaikesta negaation kautta ja hänen opittu käytösmallinsa oli yrittää tuhota, hajottaa ja hallita niiden kautta omaa pahaa oloaan. 

Minä olen aina inhonnut riitelyä. Keskimmäisenä olen ollut sovittelija, ratkaisija, sopeutuja ja näkymätön. Riitely ei ole minua. Uskallan ja osaan olla eri mieltä, mutta en jaksa jankkaamista tai vääntöä, huutamisesta puhumattakaan. Olen pitänyt itseäni suvaitsevaisena, kilttinä ja hellänä ihmisenä.  Siksi olikin shokki huomata, että nurkkaan ajettuna ja riittävästi ärsytettynä minäkin kykenen paiskomaan ovia, viskomaan tavaroita ja karjumaan kirosanoja niin, että seuraavana päivänä ääntä ei tule. Ja kun toinen sanoi, etten ole enää se sama nainen, jonka kanssa aloitti suhteen, minä tunnuin musertuvan syyllisyyden alle, vaikka reaktioni joutuivatkin liian kuormittavista arjen tilanteista, henkisestä väkivallasta ja toisen riippuvuuksista. 

Tärkeä opetus oli se, että omia rajoja on lupa puolustaa. Että kynnysmattona ei tarvitse elää ja paskasäiliökin voi joskus läikkyy yli. 

Niin, nykyään meillä ei riidellä. Meillä on Miehen kanssa samanlainen arvomaailma, ennen siitä tuli aina vääntöä. Meillä on molemmilla halu kuunnella ja kuulla, mitä toinen oikeasti haluaa sanoa sen sijaan, että jomman kumman pitäisi saada olla oikeassa. Kykenemme keskustelemaan vaikeistakin asioista. Näytämme tunteemme, harmimme ja ilomme avoimesti. Kummankaan ei tarvitse pilkata, kritisoida tai arvostella toista pönkittääkseen omaa egoaan tai itsetuntoaan. Olemme asioista eri mieltä. Ei se haittaa. Kumpikin voi oppia avartamaan omia näkemyksiään toisen kautta. Kyllä meillä välillä puuskahdellaan ja kiukutellaan. Ja puhutaan, puhutaan todella paljon. 

Nukkumaan ei mennä ennen kuin asiat on selvitetty. Osataan myöntää olevamme väärässä ja osataan pyytää anteeksi, jos loukataan toista. Sovittuja asioita ei enää kaivella eikä käytetä toista vastaan. Meillä puhutaan ja pussataan ja hellitään muutenkin niin paljon, etten kaipaa yhtään rajujen riitojen jälkeisiä sovintoyrityksiä. Ei ole pakko rikkoa ensin voidakseen sitten rakastaa ja yrittää olla hellä. Se tuntuu turvalliselta. Hyvältä. 

Näiden yhteisten vuosien aikana nykyisen Miehen kanssa olen itkenyt yhteensä vähemmän hänen takiaan (hänen tekojensa, sanojensa tai käytöksensä takia), kuin kaikissa aiemmissa suhteissa muutaman päivän aikana. Jo se kertoo siitä, että tässä suhteessa on hyvä olla. Juuri tämmöisenä. Epätäydellisenä, silti riittävänä, rakastettuna ja arvostettuna tasavertaisena kumppanina. 

Se on melkoinen kiitosaihe se. 

 

Ladataan...

Kovan onnen perjantai. Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun päätettiin myydä meidän tv. Meillä katsotaan sitä niin vähän, ettei säilyttämisessä tuntunut olevan mitään järkeä. Ja koska tv oli lähdössä, päätettiin rymsteerata olohuone ihan kunnolla. Toisin sanoen minä osoittelin potentiaalisia uusia lokaatioita huonekaluille ja Mies siirteli. 

Kaikki meni hyvin, kunnes Mies siirsi sohvaa ja minä keskityin hetkeksi seuraamaan tv:n myynnin etenemistä paikallisella fb-kirpparilla. Sohva otti vauhtia, minä en ehtinyt liikkua ja sitten huusinkin kovaa sohvan törmättyä oikean ukkovarpaani päälle. Kynsi sojotti 90 astetta ylöspäin. Pakarat sohvaan ja kaksin käsin kiinni varpaasta. Mies syöksyi katsomaan, mitä tapahtui. Kynsi oli saanut niin kovan iskun, että se pitäisi kiskoa pois. Onneksi on oma terveydenhuollon ammattilainen kotona! Pikainen paketti, parasetamolia huuleen ja autoon. 

Ensiavussa odotus kestikin pitkään. Kipu provosoi supistuksia, supistusten lievittämiseksi yritykset heijailla ja kävellä taas puolestaan provosoivat kipua. Perjantain kunniaksi odotusaula oli täynnä pieniä ihmisiä, jotka ymmärrettävästi pääsevät jonossa ohi. 

Parin tunnin odotuksen jälkeen päästiin viimein lääkäriin. ”Kyllä se pitää vetää irti”, ilmoitti kandi. Jeah, se arvattiinkin. Sitä ei arvattu, että kandi kieltäytyi puuduttamasta, koska jollain aiemmalla potilaalla oli ollut ongelmia puudutteen kanssa ja toimenpide olisi siirtynyt pidemmälle iltaan, että puudutus olisi ehtinyt vaikuttaa. Ei arvattu, vaikka selitettiin kivun provosoivan supistuksia ja vaikka pyysimme kivunlievitystä.  

”Ei satu paljoa”, kuuluisat viimeiset sanat. Ja kettu sentään! Kipu oli ihan älytön. Ymmärrän nyt, miksi kynsien vetämistä on käytetty kidutuskeinona ympäri maailmaa. ”Sä pärjäisit tosi hienosti”, sanoi hän, kun puuhkutin kipeiden supistusten keskellä pritsillä kyyneleet silmissä. 

Paikalla ollut sairaanhoitaja aloitti haavan puhdistuksen ja varpaan sitomisen lääkärin toivotettua heipat ja hyvää kesää. Kipulääkettä ohjattiin ottamaan reilusti. Kun kerroin, että mullahan on se asa-allergia, niin käskettiin ottaa pari panadolia. Jep. Se onkin paras kipulääke ihmiselle, jonka kipukynnys on huomattavasti alentunut. Ymmärrän kyllä, ettei raskaana voi mitä tahansa ottaa, mutta parasetamoli kovassa kivussa toimii melkein yhtä hyvin kuin värikkäät Hessu Hopo-pastillit.

Se sitominen sujui samaan malliin. Hoitajalla oli kolmea numeroa liian suuret hanskat, hän yritti tuputtaa (!!!) haavaa puhtaaksi sen sijaan, että olisi kaatanut siihen keittistä. Minä yritin supistusten lomassa karjua, että riittää - pakettiin vaan ja kotiin! Sidetaitokset olivat mallia kämmenenkokoiset.  Liimasidos tarttui liian suuriin hanskoihin koko ajan kiinni ja varvasta kiskottiin joka suuntaaan. Sitten teipattiin. Rullallinen. Varmaan olisi ollut helpompaa, jos varvas olisi ollut puudutettu eikä olisi sätkinyt jokaisesta kosketuksesta. Varmaan olisi ollut helpompaa, että työparista edes toinen olisi ollut valmis ammattilainen. 

Paketti oli lopulta niin painava ja aiheutti kipua, että Mies näki parhaaksi tehdä sen kotona uudelleen. Vaimon olo helpottuikin välittömästi ja ketutus laski uudelleen paketoimisen ja silitysten avulla lähes nollalukemiin. 

Yö meni tykytellen ja supistellen.

Lauantaina lähdettiin mökille. Kinkkailin pitkin tiluksia toinen jalka paljaana ja kiittelin hyvästä ilmasta yläkertaa. Illalla käytiin saunassa, aikomuksena oli vaihtaa side. Ohjeen mukaan liotettiin koipea vadissa. Ensin puoli tuntia, sitten tunti, kaksi, kaksi ja puoli. Kävi nimittäin niin, että ensiavussa haavaan oli laitettu vaan pikkuriikkinen palanen jelonettiä (rasvasidosta) ja siihen julmettu sidetaitos päälle. Ne molemmathan olivat takertuneet kudokseen reilusti kiinni. Niin reilusti, että irtosivat lopulta kolmen tunnin irrottelun jälkeen rasvalla hieromalla samalla, kun siskonpoika hauskoilla jutuillaan hämäsi tätinsä huomion muualle. Ja jos ihmettelet, miksi en vaan repinyt lappuja irti, niin siksi, että kipu oli ihan järkyttävä enkä halunnut lisätä kipeiden supistusten määrää enää yhtään enempää.

Mies paketoi uudet puhtaat sidokset. Eilen annettiin ilmakylpyä koko päivä. Illalla suihkutellessa tuntui, että taju lähtee.

Nyt kinkataan kohti uutta viikkoa. Kiitos olkoon kesästä, lämmöstä ja sairaslomasta. Jännityksellä odotetaan, kauanko kestää uuden kynnen kasvamisessa ja ennen kaikkea siinä, että tuo tykytys ja kipu loppuu.. 

Onneksi on Mies, joka osaa hoitaa. On taitava, hirmuisen hellä, ei hermostu ja jaksaa tsempata ja silittää. Onneksi on flip-flopit, takapiha koiran pissitystä varten ja Spotify. 

Ladataan...

Eilen oli juhlapäivä. Merkittävä päivä. Haimme Matkahuollolta paketin. Automatkalla hymyilytti, kotona vasta ostettu jäätelökin unohtui keittiön tasolle, kun oli niin kiire päästä avaamaan pakettia yhdessä. 

Vuosia olen haaveillut tämän paketin saamisesta. Vuosia olen katsellut sen sisältöä Kelan sivuilla ja haaveillut siitä, mille meidän vauvamme näyttäisi pienen pienissä bodyissä, haalareissa tai makuupussissa. Haaveet ovat aina hajonneet todellisuuden iskiessä päin näköä murskauspallon lailla. Niin montaa pakettia olemme ehtineet toivoa. Niin montaa vauvaa olemme ehtineet odottaa saapuvaksi. Aina olemme joutuneet pettymään. 

Nyt se paketti on vihdoin, ihan todella täällä. Meillä. Meidän vauvalle. Ja voi miten ihmeellisen ihana se onkaan! En löytänyt siitä ainuttakaan asiaa, josta en tykkäisi. Mieskään ei löytänyt. Ihastelimme, ihmettelimme ja liikutuimme, kun tarkastelemme äitiyspakkauksen sisältöä. 

Niin pieniä, pehmeitä ja ihania vaatteita! Makuupussi, huopatöppöset, unipussi, lakanat, unilelu.. 

Hetken päästä kummallakin kyyneleet silmissä. Jaettu kaiken korventava kipu, jaettu kaiken yli ulottuva toivo. Jaettu välillä tuskallinenkin odotus ja jaettu kahden sydämen, kahden ihmisen syvä, lohduttava rakkaus. Kaikkien menetysten vuosien, epätoivon, itkun, lohduttomuuden ja surun jälkeen ollaan laittamassa kotia valmiiksi meidän vauvalle. Vieläkin kumpikin vähän epäuskoisina siitä, että tämä on todellakin totta! Että ihan oikeasti saadaan valmistautua vauvan tuloon. 

Olemme äärimmäisen kiitollisia, että Kela tarjoaa äitiyspakkauksen kaikille. Riippumatta sosiaalisesta tai yhteiskunnallisesta statuksesta. Mun mielestä se on  huikeeta. Samoin kuin neuvolajärjestelmä. Äitiyspoliklinikka. Synnytysvastaanotto. Äitiyspakkaus tekee loppuodotuksen jotenkin konkreettiseksi. 

Vauva myllyttää menemään melkoisella vauhdilla. Jotenkin tuntuu siltä, että vauhtia riittää syntymän jälkeenkin..ainakin, jos on uskominen vauvan temperamenttitutkimuksiin. Ei ole ollut päivääkään, etteivätkö vauhtiliikkeet olisi saaneet minua purskahtamaan nauruun. Kun katselimme äitiyspakkauksen sisältöä, vauva heitteli kuperkeikkoja. Tuntui kuin hän olisi osallistunut meidän iloomme. 

Koira olisi halunnut osallistua paketin purkamiseen myös. Koira on nuuhkinut, ihmetellyt ja vahtinut aiemmin järjestelemiäni vaatteita. Ihan kuin sekin aavistaisi, että ne ovat jollekin erityiselle ja tärkeälle.

Kaapista löytyy sulassa sovussa uudet äitiyspakkauksen suloiset legginsit ja potkuhousut sekä minulla ja siskollani olleet pupu tupuna- potkupuvut. 

Tiedämme, että mitä vaan voi vielä tapahtua. Tuntuu helpottavalta, että vielä ei ole mitään per-eklampsiaan tai ennenaikaiseen synnytykseen viittaavaa. Tiedän jo muutamia saman kuun laskettuja, jotka ovat tulleet kiireellisillä sektioilla pikkukeskosina. Sydän syrjällään seuraan heidän kamppailuaan keskolassa. Sydän syrjällään haluan kietoutua siihen toivoon ja luottamukseen, että lääkäreiden arviot normaalisti etenevästä raskaudesta pitävät paikkansa ja että vauva malttaa nauttia olostaan omassa yksiössään vielä useamman viikon. Äitiyspakkauksen ja äitiysrahan hakeminen oli yksi merkkipaalu, joka on nyt saavutettu. Henkisesti hyvin merkittävä merkkipaalu. 

Vauva, kasva ihan rauhassa. Meillä alkaa olla kaikki vähitellen valmiina! 

Pages