Ladataan...

Olimme joitain viikkoja sitten parisuhdeviikonlopussa Naantalin kylpylässä. Idea tähän tuli kesällä, kun puhuttiin toiveista avioliitolle. Samalla mietittiin, miten avioliittoa olisi hyvä hoitaa. Hoivaa ja huolenpitoa sekin tarvitsee.

Päädyimme Mennän eteenpäin- viikonloppuun. Osin siksi, että se oli Naantalissa. Lempipaikkoja! Osin siksi, että parisuhdeviikonloppu koostui alustuksesta ja työskentelystä OMAN puolison kanssa, ei siis sellaisia puoliterapeuttisia pienryhmiä, jossa joku pariskunta velloo omissa ongelmissaan eikä kukaan muu saa suunvuoroa. 

No kannattiko?

Kannatti. ❤️

Viikonlopun aikana käsiteltiin kommunikaatiota ja puhuttiin parisuhteen arjesta. Omat ajatukset ja tunteet monista asioista tulivat näkyviksi. Puolison ajatuksille, kokemuksille ja tunteille oli tilaa. Emme päästäneet puhelimia, somea emmekä ruudulla ajelevia rekkamiehiä väliimme. Koko viikonlopun keskityimme, siis oikeasti keskityimme olemaan läsnä. Toinen toisillemme.

Alustukset olivat riipivänkin rehellisiä ja avoimia. Lohdullista, että moni muu ajattelee samanlaisia ajatuksia. Lohdullista, että moni uskaltaa puhua virheistään, oivalluksistaan ja huomaamistaan toimivista keinoista. Viikonloppu oli täynnä tavallisia ihmisiä. Ei besserwissereitä, ei täydellisiä ihmisiä. Ihanan tavallisia.

Opin Miehestä paljon uutta. Hänkin oppi minusta. Tuntui liikuttavan hyvältä kuulla, mitä toinen minussa arvostaa ja rakastaa ja millaisena hän minut näkee. Tuntui liikuttavan hyvälle kertoa ne toiselle. Lähennyimme toisiamme. Vaikka paljon kuljemmekin käsi kädessä, oli ote käytävillä hellästi tiukempi. Käsi etsiytyi käteen luennoilla, hississä hellästi ristiselälle. Iltaisin oli ihana köllöttää kainalossa ja nukahtaa viereen. 

Tuolloin raskauspahoinvointini oli ihan hirveä. Iloitsin kuitenkin kurssin puitteista; täysihoito Naantalissa oli hemmottelua. Kaikki oli laitettu niin kauniiksi! Aamu- ja illallispöydissä oli hyvää ruokaa, pääsimme kävelylle lähikallioille, kävimme romanttisella ilta-ajelulla Turussakin hakemassa Yliopiston apteekista pahoinvointilääkettä ja Naantalin K-marketissa riisipiirakka- ja irtokarkkiostoksilla.

Viikonloppuna todella kommunikoitiin ja otettiin haltuun sitä tukevia menetelmiä. Viikonloppuna puhuttiin, pussailtiin ja halattiin paljon. Omien tunteiden sanoittaminen ja toisen kuunteleminen, kuuleminen ja ymmärtäminen lähensivät myös fyysisesti. Minusta tuli näkyvämpi minuna. Uskalsin sanoittaa itseäni ja toiveistani enemmän, samoin Mies. Puhuimme peloista, tulevaisuudesta ja haaveista. Minusta tuntuu, että joku ajatuslukko aukesi minun sisältäni. Viikonloppuna ja sen jälkeen olemme olleet lähempänä toisiamme. Myös seksiin on tullut syvempi yhteys ja ulottuvuus. (Kannattaa puhua!)

Kotimatka Naantalista periferiaan sujui jutellen. Kotona päätettiin puhua jatkossakin paljon. Ja hyödyntää opittuja menetelmiä. 

Vaikka meillä on ollut hyvä ja vahva suhde alusta asti, ei se kummallekaan ole itsestäänselvyys. Me tiedostamme, että sen eteen on tehtävä töitä ja että se voi pysyä hyvänä ja vahvana. Me molemmat haluamme välttää niitä sudenkuoppia, joihin kumpikin on aikaisemmissa suhteissaan kompuroinut. Omasta puolisosta ja liitosta kannattaa pitää huolta ja yhteyttä puolustaa. (Enkä nyt kaipaa tähän märsäystä aikaisemmista suhteista, kiitos. Niissä on yritetty ja niistä on opittu.) Se on kuitenkin se kaikkein merkityksellisin ihmissuhde!

Opittiinko jotain? Opittiin. Se, että toinen on ihan käsittämättömän iso lahja ja itsenään todella rakas. Se, että meillä on hyvä ja armollinen suhde ja siinä paljon toimivaa. Että kohtuullisen haipakasta ensimmäisestä aviovuodesta on selvitty yhdessä eikä ole edes oltu lähellä uppoamista, vaikka on myrskynnytkin. Se, että kummallakin on vakaa tahtotila toimia meidän yhteiseksi parhaaksi. Että rakastetaan ja luotetaan elämään.

Suosittelen lämpimästi. Ihan jokaiselle.

 

 

 

Share

Ladataan...

Jäin maanantaina lomalle. Oikeastaan se oli Miehen idea. Kun olin itkenyt itseni uneen ja herännyt aamulla itkuun, hän ehdotti pontevasti, että ehkä NYT olisi aika ottaa yhteyttä työterveyteen.

Olikin. Aika pitkään pinnistelinkin. Tirautin kyyneleitä töissä vessassa ja työmatkoilla kävellessäni. Töissä oli ihan kohtuuhyvä olla. Paitsi nukkarissa. Siellä se suru jotenkin eniten iski. Silloin, kun silitin uneen jonkun toisen ihania, ihania ihmeitä. Kotona itketti. Mutta nieleskelin. Kun on se pakko pärjätä. 

Vaikka oikeasti ei olekaan. Mulla on vierellä maailman viisain ja kiltein mies, joka katsoo rakkaudella ja kaappaa kainaloon. Kysyy, mitä mietin ja mitä kuuluu ja haluaa kuulla pohjamutia myöten kaiken. Sitten se kuunneltuaan katsoo niin hellästi ja rutistaa ja sanoo, että tää menee ohi. Tämä olo. Niin meneekin. Se vaan pitää elää läpi. Onhan tässä vuoden sisään tapahtunut niin paljon kaikkea, että vähän jo hengästyttää. Viimeisimmän keskenmenon jälkeen on tuntunut koko ajan siltä, että mieli tulee jotenkin viiveellä mukana. Välillä on vaan ollut ihan äärettömän pohjattoman surullinen olo. Ei epätoivoinen eikä ahdistunutkaan. Vaan surullinen.

Tassukaveri vie mut useita kertoja päivässä ulos hapettumaan. Jolkkii vieressä ja pöhisee kaikelle vaaralliselle, kuin valaakseen minuun uskoa siitä, että puolustaa ja suojelee. Ihana pöhkö.

Nyt ei ole pakko muuta kuin tuulettaa päätä. Olla hellä ja armollinen itselleen.

Share

Ladataan...

Olen ollut to-del-la väsynyt. Siis todella uupu.

Tätä ei ole helpottanut hektisyys töissä. Ryhmä pullistelee lapsia, arki on täynnä juhlatreeniä ja jos vaikka mitä liikkuvaa palikkaa. Töissä kuitenkin, jos missä, on armollista olla väsynyt. Lapset ehdottavat lisää kahvia tai enemmän haleja. Päiväunille peitellessäni ja silitellessäni alapetiläisiä yläpetiläinen on monesti silittänyt minun hiuksiani ja päälakeani, joskus unikaverin avuliaalla myötävaikutuksella, joskus pienillä hellillä sormillaan. Siinä on meinannut tulla vollo. On tuntunut niin liikuttavalta se hellyys ja rakkaus.

No on ollut nauruakin. Uuvasta. Torstaina olin kohtuullisen puhki kolmen perättäisen iltavuoron johdosta. Nukkarissa oli parinkymmenen minuutin silittelyjen jälkeen hiljaista. Nojatuolissa oli hyvä olla. Viltti tuntui lämpimältä. Satucd soi ja soi ja soi..kunnes..

"Hei", sanoi pieni ääni vierestä.

"Hei!", sanoi se jo napakammin.

Kolmannella kerralla jo kohtuu voimakkaasti: "HEI SÄ KUORSAAT."

Toden totta. Olin nukahtanut. Tukkonenä vinkui ja rohisi. Minut herättänyt pieni hihitti loppunukkarin peittonsa alla. Välipalalla koko ryhmä hirnui riemusta. Taitavat nukuttajat! Olivat niin hipihiljaa, että aikuinen nukahti.

Perjantaina yhdellä oli pierutyyny mukanaan. Ihan siltä varalta, että uuvahtaisin taas. No, onneksi ei ollut minun vuoroni nukkarissa. Perjantaipäikkärit kotona sujuivat hymyssä suin. :)

Share

Pages