Ladataan...

Vuosikausien lapsettomuus on jättänyt jälkensä. Sydän kasvaa paksua arpikudosta ja sielussa on reikiä. En usko, että ne ikinä häviävät sieltä. Eikä niiden tarvitse hävitäkään. 

En häpeä lapsettomuuden kokemuksiani. En keskenmenoja enkä pieleen menneitä lapsettomuushoitoja. En syytä enää kehoani siitä, miten se on pettänyt minut kerta toisensa jälkeen. 

Vaikka kohdussani kasvaa ihme, koen edelleen lapsettomuuden jälkiä päivittäin. Aina vessakäynnillä on tarkistettava, ettei ole vuotoa. Näen unia tyhjästä sylistä. Välillä mieleen nousevat kokemukset aivan liian ennenaikaisten vauvojen synnyttämisestä ja hyvästelemisestä, luopumisesta. 

Neuvolaan tai polille meneminen aiheuttaa tahattoman itkuvollotuksen. Pelosta. Että entä jos NYT tuleekin niitä huonoja uutisia. Että entä jos ei näykään liikettä tai kuulu sydänääniä. Tiistaina neuvolassa kuunneltiin sydänäänet. Koska vauva  on liikkunut tiuhaan jo joitain viikkoja, emme hankkineet kotiin doppleria. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuulimme ne. Olemmehan me nähneet ultrassa, miten pieni sydän tikuttaa tasaiseen, vahvaan tahtiinsa, mutta emme ole kuulleet sitä. Siinä vaiheessa, kun menin pedille ja terkkari otti dopplerin käteensä, tuli paniikki: en kestä huonoja uutisia! Olin juuri tuntenut myklyämisen, joten pakkohan siellä oli olla syke. Mies oli yhtä lailla jännittynyt. Sitten, kun syke alkoi kuulua ja terkkari totesi vauvan liikkuvan kovasti, tuli itku. Kaikki se pelko ja jännitys purkautui. Saimme kuunnella niitä pitkään, ei ollut kuulemma mikään kiire. Maailman kaikista kaunein ääni ikinä! 

Kotimatkalla kävellessämme puhuimme pelosta. Siitä, miten koetut traumaattiset tilanteet sairaalassa edelleen vaikuttavat suhtautumisessa ultraan tai doppleriin. Varasin meille keskusteluajan keskenmenojen yhteydessä tutuksi tulleelle psykiatriselle sairaanhoitajalle. Haluan käydä läpi sen pelon, ahdistuksen ja jännityksen. Uskon sen tekevän myös miehelle hyvää.

Lapsettomuuden varjo näyttäytyy myös siinä, miten uskallamme iloita ja nauttia tästä raskaudesta. Emme ole ostaneet vielä ainuttakaan vauvajuttua, poislukien äitiysfarkut. Olemme kyllä miettineet nimiä, puhuneet kodin järjestelyistä, turvaistuimesta ja imetyksestä. Olemme miettineet synnytystä siihen liityvien epävarmuustekijöiden (sisäilmaoireilu anafylaksialla paikallisella naistenosastolla, lukuisat lääkeaine- ja puuduteallergiat, komplikaatiot anestesiassa ja kivunhoidossa) suhteen. Olemme varovasti iloinneet joka päivä vauvasta ja liikkeistä sekä kasvavasta kummusta. 

Tänään lähdin ensimmäistä kertaa kauppaan niin, että en peittänyt vatsaa mekolla. Olin ylpeä tuosta orastavasta kummusta, ylpeä siitä, että meillä odotetaan vauvaa. Ehkä minusta, meistä todella tulee lapsellisia lapsettomia. Sitä me joka päivä toivomme. Kunpa toivo pysyisi vahvempana kuin pelko! 

 

Share

Ladataan...

Äitienpäivä on vuosia ollut yksi vuoden vaikeimmista päivistä. 

Viime vuonna Mies vei minut päivää pakoon, rotkoretkelle tuulettumaan ja tuulettamaan ajatuksia sekä kipeistä kipeintä sydäntä.
 
En olisi arvannut, että viime vuoden äitienpäivästä tähän päivään taivaslapsia tulisi yksi lisää. 
 
En olisi arvannut sitäkään, että tänä äitienpäivänä ahdistus on pienempi, siedettävämpi ja helpompi kantaa. Että ikävän ja kaipauksen yllä soi vahvemmin kuin koskaan toivon hellä sävel, joka antaa hennon lupauksen tulevasta, jostain käsittämättömän ihanasta ja kauniista. 
 
Unelma, toive äitiydestä ei koskaan kuollutkaan. Ei, vaikka syksyllä olin valmis luovuttamaan. 
Tämä polku tähän - en vaihtaisi sitä. Tottakai kaipaan jokaista menetettyä! Kaipaan, ikävöin. Ei se ikinä häviä. Lapsettomuus on saanut minun sydämeni auki näkemään sitä, mikä pysyy silmiltä piilossa.
 
Menetykset ovat osa minua, meitä, meidän historiaamme. Ne eivät kuitenkaan määritä sitä, mitä kaunista ja ihmeellistä voi olla tulossa. Jotain, mitä vuosi sitten olisi ollut vaikea uskoa. 
 
Ja tänään minä uskon vahvemmin kuin aikoihin: elämä kantaa.

Share

Ladataan...

Jouduin evakkoon. Miehellä on influenssa. Viime viikonloppuna hän oli töissä ja siellä oli myös sairaita lapsia. Osa lähetettiin lauantaina kotiin, koska eivät olleet hoitokuntoisia.

Tulin vihaiseksi. 

Jos lapsi on kipeä, hänen paikkansa ei ole päiväkodissa, lastensuojelun avohuollon kohteessa, leirillä tai missään muuallakaan. Jos lapsi on kipeä, hänen paikkansa on kotona.

Ymmärrän, että kipeän lapsen hoito voi olla vaikeaa. Kun on työt ja arki. Kuitenkin lapsen pitäisi olla ykkönen. Sitten vasta työ, harrastukset, kaikki muu. 

Fakta on, että kipeä lapsi sairastuttaa muita. Lapsia ja aikuisia. Siellä päiväkodissa, avohuollossa tai leireillä. Joku muista lapsista voi olla kroonikko, jolle sairaus on vaarallinen. Joku aikuisista voi olla. Tai jonkun perheessä voi olla joku, jolle ei ikinä tule perusflunssaa, vaan se putoaa kerta toisensa jälkeen keuhkoputkien ja keuhkoihin viikoiksi. Minä astmaatikkona esimerkiksi en juuri koskaan sairasta ”vaan flunssaa”, vaan se tarkoittaa aina astmatasapainon järkkymistä pidemmäksi aikaa. Raskaana ollessa se tarkoittaa uusimpien tutkimusten mukaan sitä, että lapsen todennäköisyys sairastua astmaan kasvaa radikaalisti. Siinä, missä jonkun ”vaan flunssa” kestää kaksi päivää, minulla ja muilla kroonikoilla se voi kestää keuhkoputken tulehduksena kaksi viikkoa tai kuukauden. 

Viime syksynä minä sain töistä enteroviruksen. Yhdessä ryhmässä lapsilla oli se. Vanhemmat olivat kieltäneet lapsia ottamasta sukkia pois ennen nukkaria, etteivät tädit näe ihon kesivän. Eivät nähneet. Vanhemmat eivät halunneet kertoa, koska lapset olisivat olleet kotona muutaman päivän. Niinpä tauti levisi muihinkin ryhmiin. Minäkin sain sen. Se selvisi tosin vasta keskussairaalassa, kun elin keskellä keskenmenoa. Sairaanhoitaja bongasi sormista lähtevän nahan ja lämmön. Minun, meidän kohdallamme tieto enterosta tuli liian myöhään. Menetimme vauvan. Tilanne olisi voinut olla toinen, jos olisimme saaneet töissä tiedon jollekin harmittomasta viruksesta. Olin pitkään vihainen. Välinpitämättömyydestä.

Muutama vuosi sitten meillä oli koko kevään kestänyt oksennustautiepidemia. Tuntui niin järjettömälle joutua ohjeistamaan pihassa oksentavaa vanhempaa lähtemään kotiin lastensa kanssa ja vääntää siinä, miksi emme nyt ota lapsia hoitoon. Tuntui järjettömältä kuulla aamupalalle oksentavan lapsen kertovan, että äiti käski olla hiljaa siitä, että yö meni oksentaen. Tai vääntää vanhemman kanssa, että lapsi ei tule hoitoon klo6.30, vaikka oksensi edellisen kerran klo3. Tai selittää, miksei sisarussarjan ainut oksentamaton voi tulla leikkimään kavereiden kanssa (ja  tämä alkoi oksentaa sitten ilkeän tädin kiellettyä kivalta leikkipäivältä kotimatkalla autoon).. lopulta päädyttiin koko varhaiskasvatuksessa siihen, että täytyy olla 48h täysin oksentamatonta aikaa ennen paluuta päiväkotiin. 

Uskomattomia ovat myös hetket, kun pönttöön kolahtaa suppo ja kuume nousee aamun ulkoiluun mennessä. Soitettaessa vanhemmalle kuullaan, että ajateltiin kuumeen laskevan supolla ja lapsen nauttivan leikeistä. No ei laskenut eikä nauttinut. 

Olen todistanut myös sitä, että vesirokkoa peitetään peitevoiteella ja kihomatoja sillä, että lapsi yhtäkkiä pyyhkii itse (ja tuhrii housut).

Tänä viikonloppuna todistin sitä, että influenssasta tuli ”oli vaan vähän räkää”. Nyt mies on kotona kipeänä ja minä vanhemmilla evakossa. Viime yönä nousi kova kuume, hän oli kuuma kuin kekäle. Tänään työterveydessä lääkäri käski vaimon lähteä välittömästi evakkoon. Riski keskenmenoille tuplaantuu. Astmaatikkona keuhkoni olisivat influenssassa liian kovilla, raskaus laskee vastustuskykyä eikä keuhkokuume tekisi vauvalle hyvää. Korkea kuumekaan ei tekisi. 

Haluaisimme saada tämän vauvan syliin asti. Tämä on ensimmäinen kerta viiteentoista vuoteen, kun olemme näin pitkällä, muutaman viikon päästä puolivälissä. Tässä raskaudessa on riittävästi pelkoja ja epävarmuutta ilman näitä piiloteltuja pöpöjäkin. 

Siksi pyydän: pitäkää kipeät lapsenne kotona. Teillä on eläviä lapsia. Mekin haluaisimme sellaisen. Älkää ehdoin tahdoin vahingoittako minun tai kenenkään muun riskiryhmään kuuluvan terveyttä ja hyvinvointia. Työ on vaan työtä. Kukaan ei ole työntekijänä korvaamaton. Tämä raskaus on minulle, meille elämä. Se on meille korvaamaton. Liian arvokas menetettäväksi. 

Share

Pages