kun pelko väistyy

Sivupalkissani sanotaan: "Tämä on kertomusta siitä, kun pelko väistyy." Miten totta se ON!

Lapsettomuus, lapsettomuuden kipu ja menettämisen pelko on ollut minussa viimeisen 16 vuoden ajan. Se on pitkä aika. En ensin ymmärtänyt, mistä se tulee. Se oli vaan semmoinen kummallisen tyhjä tunne. Vuosien aikana se tyhjyys kasvoi. Mitä enemmän vuosia kului ja mitä enemmän keskenmenoja kertyi, sen vahvemmaksi se tunne kasvoi. Samalla kasvoi myös pelko.

En niinkään pelännyt sitä, että en saisi ikinä olla äiti, sillä olen aina pitänyt myös sijaisvanhemmuutta vaihtoehtona. Pelkäsin menettämistä. Luopumista. Jokaiseen raskauteen on liittynyt aivan ääretön onnen ja ilon tunne. Sitten, kun se onkin äkisti hävinnyt, on tilalle tullut raastava kipu, suru ja tuska. Joku lääkäri sanoi kerran, että "mitä sinä itket, sinähän olet tottunut näihin". Ei keskenmenoon voi tottua. En minä ainakaan ole tottunut. Se on jokaisella kerralla yhtä iso kipu. Shokki. Järkytys. Suru. Ei suru pienene sillä, että olisi vastaavista kokemuksista kokemusta. Päinvastoin. 

Tämä raskaus on alusta asti ollut jotenkin erilainen. Ensinnäkään, tätä raskautta ei yritetty. Kyllä, jokaista aiempaa tosiaankin on yritetty. On puputettu menemään juuri oikeina päivinä juuri oikeaan aikaan. Niin, että siitä on tuntunut olevan kaikki leikillisyys ja spontaanius kaukana. On tuijotettu kalenteria ja tsekattu ovulaatiota ja oltu jalat ylhäällä niin pitkään, että selässä on jo tehnyt kipeää. Marraskuisen keskenmenon jälkeen olin ihan varma, että kierto palautuu uomiinsa vasta joskus. Endometrioosikivut ovat olleet melko helvetillisiä. Kuukautisia on pelännyt ja henkisesti on varautunut siihen, että monta päivää menee vahvoissa kipulääkkeissä kontaten. Vuodenvaihteessa naistentautien polin lääkäri halusi kohdun tähystyksen yhteydessä kokeilla scratching- menetelmää. Hän naarmutti kohdun limakalvoa. Ei siitä kaiketi haittaakaan olisi. No ei ollut muuten kuin jälkivuodon osalta. 

Tuli tammikuun puoliväli ja tutut kivut. Tuli helmikuu eikä kipuja. Muistan ajatelleeni, että josko tämä olisi vaan hyvä kuukausi noin niin kuin kivunhoidollisesti. Kun kipuja ei kuitenkaan ollenkaan kuulunut, hain raskaustestin. Mies tiesi jo ennenkuin kerroin. Koska olin ollut niin pitkään kivuton. Hän osasi lukea minua. 

Pahoinvointi alkoi lähes välittömästi plussan jälkeen. Se jatkuu edelleen. Nyt oksennan enää 1-4 kertaa päivässä aiemman 10-15 sijaan. Valtava parannus siis. Olen oppinut hengittämään suun kautta mennessäni huoltoasemalle tai jos koira syö luutaan kotona. Pahoinvoinnin lisäksi oireita on ollut muutenkin enemmän kuin aiemmin. Kaikkein merkityksellisintä kuitenkin on ollut se, että jokaisella ultrauskerralla on näkynyt vahva, tasainen syke. Ei heikko, epätasainen, viipyilevä. Vahva. Alkuraskauden ultrasta saakka vauva on myös liikkunut runsaasti. Eilen näimme liikuttavia potkuja kohdun seinämästä toiseen ja kuperkeikkoja kohdussa. Kädet olivat välillä varpaissa, välillä silmien edessä ja välillä tekivät uintiliikkeitä. 

Vaikka jokaisella kerralla ultraan mennessä takaraivossa onkin ollut pelko siitä, että jotain menee pieleen tai saamme huonoja uutisia, niin olen ollut väärässä. Se on ollut vaan tunne. Tieto siitä, että kaikki on hyvin, on ollut huojentava. Vapauttava. Minä opettelen luottamaan.

Eilen lääkäri sanoi, että voisin alkaa yrittää nauttia tästä raskaudesta, kun kaikki on hyvin. Sanoin, että olen nauttinutkin. Jokaisesta aamusta, jolloin vessakäynnillä ei ole tullut tuhrua tai verta. Jokaisesta kerrasta, kun nojaan vessanpönttöön ja oksennan. Jokaisesta äkillisestä pissahädästä kesken ulkoilun tai kauppareissun. Jokaisesta yövessailusta ja janosta, rintojen arkuudesta ja alavatsalle ilmentyneestä pienestä kummusta tai siitä, että saan pistää Klexanea joka ilta. Niille pistoille on hyvä syy. Niillä voidaan todennäköisesti ennaltaehkäistä jotain pahaa tapahtumasta. Olen nauttinut jokaisesta päivästä. Iloinnut siitä, että minä olen raskaana ja meille odotetaan vauvaa. En sano, että meille tulee vauva. Siihen ei vielä pysty. Siihen pystyn, että luotan tähän odotukseen. Jokainen päivä on kiitosaihe. Etappi lähemmäs maalia. 

Pelko väistyy vähitellen. Korjaavilla kokemuksilla on valtavan suuri voima. Uskon siihen, että tämäkin pelko voi väistyä ihan samalla tavalla kun elämästäni on väistynyt väkivallan, kaltoinkohtelun tai painajaisten pelko. Uskon siihen, että Mies matkakumppanina tämäkin pelko voi väistyä. Hänen käsittämättömän pitkäjänteinen rauhallisuutensa, vakuuttelunsa ja uskonsa tulevaan hyvään tekee minunkaltaiselleni stressaajalle hyvää. Hän on sitoutunut rakastamaan minua - ja vauvaa. Se rakkaus on myös yksi vahvimmista pelonkarkoitusaseistani. 

Kun pelko väistyy, tulee tilaa hengittää. Tulee tilaa tulla siksi, joksi on tarkoitettu. 

Kommentit

Lumos

Voi AnLottanen! Valtavan ihana teksti! Olen niin, niin, NIIN onnellinen teidän puolesta! Siitä, että saatte odottaa vauvaa ja siitä, että Pieni on niin vahva. <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihania raskausuutisia!! Olen lukenut blogiasi pitkään,mutta tässä tuli parin kk tauko..ja nyt sain lukea ihania uutisia!:) Kaikkea hyvää ja leppoisaa raskausaikaa! Olet tämän niin ansainnut vihdoin:)

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.