luottamuksesta

Kävimme hakemassa viimeisiä tavaroita vanhasta kodista.

Tyhjissä huoneissa kaikui vuosien sisältämä mennyt. Kihlaus, yhteinen alku, avioliitto. Ensimmäiset toiveet lapsesta. Pettymysten kirpeät kyyneleet. Menetykset ja epätoivo. Kriisit. Kuoleman läsnäolo. Pelko. Avioero.

Tyhjissä huoneissa kaikui rakkaus. Yhdessä jaettu. Koettu. Hiljaiset, hellät hipaukset. Toiveet mahdollisuudesta hyvään elämän. Siellä kaikui toivo. Muistot niistä hetkistä, kun riisuttiin kaikesta omasta voimasta. Viisaudesta. Riisuttiin alasti. Opetettiin takertumaan kaikilla rippeillä kiinni toivosta. Opetettiin luottamaan elämään. Tulevaan. Uuteen mahdollisuuteen.

Hivelin ovenkarmeja. Suihkun seinämää. Muistin, miten ne pitivät pystyssä silloin, kun jalat tuntuivat taipuvan liian kovien tuulten ja painavien taakkojen alla. 

Hipsuttelin huoneesta toiseen. Istuin pitkään huoneessa, josta tässä kuussa piti tulla vauvan huone. Ei tullut. Eikä lokakuussakaan tulisi. Toivotut, odotetut. Niin käsittämättömästi rakastetut ja kaivatut! Kesken menneet unelmat. Kyyneleet pyrkivät silmiin, poskipäille. Pakkasin vauvan vaatteet hellästi yksi kerrallaan varastolaatikkoon.

Ymmärsin, että sen kodin painolasti kaikkineen olisi ollut liikaa meille. Jos jokainen neliö muistuttaa menneestä; toki hyvistä hetkistä, mutta myös surusta, menetyksistä ja ikävästä, niin miten siinä jatkaa eteenpäin? Jos toinen kokee olevansa vaan toisen kodissa, ei yhteisessä vaan toisen, niin ei se onnistu. 

Illalla kotona huokasin. Uusi koti. Uudet mahdollisuudet. Meidän yhteinen, oma elämä.

Uuden kodin jääkaapin ovessa ultrakuva viime kevään vauvasta lohduttaa. Se antaa toivoa siitä, että on olemassa mahdollisuus. Että puolen vuoden sisään saimme kaksi spontaania raskautta. 

Ei toivo ole hävinnyt. Vielä löytyy luottamusta elämään. Siihen unelmaan, että meitä vielä joskus on kolme tai enemmän. 

 

Share

Kommentoi