luovuttamisesta (ja toivosta)

Olen miettinyt koko päivän. Luovuttamista.

Kun nyt taas on yritetty keskenmenon jälkeen tuloksetta ja itketty "tämäeitaaskaantärpännyt"-itkuja suihkussa ja koitettu taas olla vihaamatta tätä kehoa, niin olen miettinyt. Vaihtoehtoja. 

Että jos ei onnistuta. Siinä ainoassa yhdessä asiassa, joka kummallekin olisi niin tärkeää. Mieluista. Jotain, mitä on kuitenkin aina toivonut. Tiedän, että rakkaus tulee ihan ensimmäisenä. Ja pitääkin! Mutta minä toivoisin sitä perhettä niin!

Löysin inventoitavista laatikoista kirjeen. Olen kirjoittanut sen itselleni rippileirillä. Siinä toivotin itselleni leppoisia aikuispäiviä kaiken arkikiireen keskellä. Silloin olin ihan satavarma siitä, että tämän ikäisenä eläisin perityypillisesti tavallista elämää: asuisin omakotitalossa, olisin opettaja, olisi mies ja ainakin 5 lasta. Ja koira ja farmariauto. Ja säkkipilli. Toivoin, että osaisin kasvattaa ja antaa löysää. Että olisin rento äiti. Sellainen, jonka eteiseen voi kävellä partioleirin jälkeen kuraisin saappain eikä se hermostu, vaikka rinkka lojuisi kaksi päivää omassa huoneessa. Ja että ymmärtäisin rapsutuksen tärkeyden lapsen hyvinvoinnille nukkumaan mennessä. 

Niin. Hymyilytti. Itketti. Asun rivitalossa. Olen lastentarhanopettaja. On mies ja koira ja farmariauto. Säkkipilliä ei, mutta se on edelleen haaveissa. Lapset - en voinut mitenkään aavistaa, että he olisivat taivaslapsina. Miten nytkin toivoisin, että olisin rento äiti. Ja että eteinen olisi täynnä kurasaapaita. Ja että saisin rapsuttaa, sillä tiedän hellyyden ja läheisyyden merkityksen lapsen hyvinvoinnille. 

Selasin nettiä. Löysin sijaisvanhemmuudesta paljon tietoa. Taas. Nyt se kolahti jotenkin eri tavalla.

Missä vaiheessa pitää luovuttaa?

Sittenkö, kun sielu on vielä enemmän riekaleina vaiko nyt, kun vielä on edes ripaus voimia jäljellä?

Entäs jos meillä voisi asua sijaislapsi? Me olisimme silti isä ja äiti. Aina kuitenkin. Mutta meillä olisi se lapsi. Minun, meidän koulutustaustamme huomioiden lapsi voisi olla myös erityistarpeinen. Ihan yhtä rakas olisi varmasti silti. Vanhempanihan ovat jo kauan sanoneet, että heille lapsen syntyperällä ei olisi mitään merkitystä. Että heille jokainen perheeseen tuleva lapsi olisi aivan samassa asemassa, yhtä rakas ja rakkauden arvoinen.

Onko se luovuttamista, jos nostaa kädet ylös ja sanoo, ettei jaksa enää pettyä? Ja suuntaa katseensa eteenpäin, toivoon, mahdollisuuteen saada olla jollekin äiti..

 

Share

Kommentit

Feles (Ei varmistettu)

Ei se ole luovuttamista, se on vain toisenlainen polku. :)
Olen itsekin alkanut pohtia sijaisvanhemmuutta. Syli on jäänyt osittain tyhjäksi vaikka yhdellä lapsella olenkin siunattu. Ehkä jonain päivänä.

Torey
Näissä neliöissä

Ei. Ei se ole luovuttamista! Voi miten ihana sijaisäiti sinusta tulisi!
Me emme voi vaikuttaa kaikkeen. Toiset olisivat mahtavia vanhempia, mutta eivät saa lapsia. Ja toisaalla on lapsia jotka ovat aivan ihania, mutta eivät ole saaneet parhaita lähtökohtia. Mielestäni siinä kaksi kohtaa, ja se on kaukana luovuttamisesta!

Vierailija (Ei varmistettu)

Minusta sijaisvanhemmuus olisi tosi hyvä vaihtoehto teille. Tai ei se välttämättä olisi edes vaihtoehto, sillä voihan sitä oman biologisen lapsen saamisen yrittämistä jatkaa sijaisvanhempanakin. Kannattaa hakea asiasta tietoa ja osallistua valmennuskursseille, joista saa varmuutta siihen, onko tämä oikea juttu just teille. Ja tietysti voi myös toimia tukiperheenä, mutta se ei ole ihan sama asia.

Vierailija (Ei varmistettu)

Pitkään olen matkaasi seurannut mutta kommentoin ehkä ensimmäistä kertaa. Lukiessasi tekstejäsi olen myötäelänyt mukanasi ja toivonut sinulle onnea elämääsi. Ehkä sijaisvanhemmuus on se polku joka on tarkoitettu teille nyt, ainakin uskon että juuri sinä olisit paras sijaisäiti kenelle tahansa lapselle. Rakkautta sinulla ainakin tuntuu riittävän :) hymyä ja aurinkoa päiviisi, myös Miehelle ja Koiralle!

Anomuumi (Ei varmistettu)

Voisin kirjoittaa ihan samanlaisen kommentin.
Olen jo pitkään ajatellut, että sinusta tulisi varmasti aivan ihana, ihana sijaisäiti!

Rakkaus<3 (Ei varmistettu)

Miten paljon maailmassa onkaan lapsia, jotka toivovat tulevansa kuulluksi, nähkyksi, silitetyiksi. Ehkä omia vanhempia ei ole tai heistä ei ole antamaan lapsen tarvitsemaa rakkautta. Aivan yhtä lailla nuo lapset ovat surusilmiä ja kaipaavat jotain, mitä he eivät voi varmuudella uskoa koskaan saavansa. Jos teillä on (kuten uskon) voimavaroja, rakkautta, rajoja ja aikaa, avatkaa ovi ja toivottakaa joku niitä kaipaava tervetulleeksi. Sen ei tarvitse sulkea ovea keneltäkään toiselta. Rakastamista, helliä silityksiä ja naurua ei tässä maailmassa voi koskaan olla liikaa. Rakkautta polullenne. &lt;3

NannaK (Ei varmistettu)

Ei se ole luovuttamista, se on toisenlainen tie vanhemmaksi. Minä uskon, että joku tuolla kaipaa hipsutusta iltaisin ihan yhtä paljon kuin sinä kaipaat olla äiti. ❤

JohannaN (Ei varmistettu)

Vuosien yrittämisen ja epätoivon jälkeen meidän lapsettomuustaistelu päättyi pari vuotta sitten. Vuoden verran olimme varmoja että meille ei tule ikinä lasta. Kunnes silmät aukesivat - keväällä meidät hyväksyttiin valmennuksen jälkeen sijaisvanhemmiksi ja nyt odotamme kaiken mullistavaa puhelinsoittoa.

PRIDE-valmennus oli rankka mutta todella hieno kokemus. Uskon blogisi perusteella että Sinäkin pitäisit sitä antoisana.

Kaikkea hyvää, mihin päätökseen ikinä tulettekaan &lt;3

Nettanen

Ei se oli luovuttamista! Se voi olla viisautta. Ja se on ihan yhtä arvokasta vanhemmuutta, kuin biologinenkin.

Uskollinen lukijasi (Ei varmistettu)

Voi Anlottanen ❤️

Olen seurannut taivaltasi pitkään ja haluan kertoa sulle yhden asian. Sinä olet tuonut lohtua ja toivoa synkkiin päiviini. Annas kun kerron. Mulla on kaksi lasta, ihmeitä joita kukaan ei meidän uskonut saavan. Nuo kaksi ihmettä ovat kauneinta, oivaltavinta ja antoisinta seuraa, jota kukaan voi toivoa. Tilanne on valitettavasti niin, että mulla on ollut etuoikeus olla näiden lasten äiti jo useita vuosia, mutta tuo etuoikeus on nyt lähellä loppua, syöpä erottaa pian lopullisesti äidin ja lapset. Isä on hämmennyksestä ja surusta suunniltaan. Samalla kun sydän särkyy pienen perheeni vuoksi, juuri sinun kaltaiset ihmiset luo uskoa tulevaan. Että ehkä lapsilleni vielä löytyy jossain joku kaltaisesi, joka niin rakastavasti ja aidosti arvostaen kohtaisi heidät ja rakastaisi heidät taas ehjemmäksi. Oli se henkilö sitten tukiperheessä tai päiväkodissa, ei sillä ole minulle väliä. Kaikkien karmeuksien keskellä katse kääntyy auttajiin, juuri sellaisiin kuin sinä. Kun tiedän, että maailmassa on kaltaisiasi ihmisiä, on minun helpompi päästää irti. Te saatatte olla jonkun lapsen ihme ja tuo lapsi taas teidän oma ihmeenne. Ei ihmeet luo uskoa vaan usko ihmeitä. Vaatii uskoa vaihtaa polkua, ei se ole luovuttamista vaan hyppäämistä tuntemattomaan, joka voi tuoda elämään paljon uutta merkitystä ja sisältöä.

Maiju_ (Ei varmistettu)

"Se, että meillä ei ole vauvaa eikä lasta, johtuu hyvin pitkälle suomalaisen terveydenhuollon ja varsinkin erikoissairaanhoidon ammattitaidottomuudesta. Se on kurjaa. Olisi helpompi hyväksyä tilanne, jos kyse olisi kehollisesta poikkeudesta tai siitä, että munasoluja ei tule. Kun joku toinen ryssii oman elämän suurimman haaveen, sen kanssa on paljon vaikeampi elää."

Näin kirjoitit. Oletko yhä samaa mieltä? Ryssikö suomalainen terveydenhuolto elämäsi suurimman haaveen? Vai joku muu taho?

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen läheltä katsonut sekä sitä puolta että miksi lapsi huostaanotetaan että sitä puolta kun lapsi on sijotettuna ja kasvaa lopulta vahvaksi aikuiseksi. Te varmasti olisitte hyvät sijaisvanhemmat jollekulle pienelle. Ja nyt kun eräs pieni sukulaislapsi elää pysyvästi sijaisperheessä, niin voi kun niin toivon että nuo vanhemmat ovat yhtä suurella sydämellä varustettuja kuin sinä.

Jokainen pieni ansaitsee tulla rakastetuksi, nähdyksi, kuulluksi ja tietysti muutoinkin asianmukaisesti hoidetuksi. Kaikkien vanhemmat eivät pysty tähän tärkeimpään tehtävään. Mitä enemmän lapsi saa rakkautta sitä suurempi todennäköisyys hänellä on vielä ehjäksi kasvaa rankastakin taustasta huolimatta.

Kommentoi