Ladataan...

hei sinä pieni pipana

- kaunis kuin mikä

jäi jälkeesi iso ikävä

hei sinä pieni siellä kaukana

mutta niin lähellä

nähdäänhän me vielä?

en tahdo jättää hyvästejä

vaan sanon

näkemiin pieni

näkemiin

 

Sunnuntai-aamuna ennen auringonnousua, 02.50 syntyi ihan täydellisen kaunis Pieni, pienen elämänsä käsittämätön ihme. Sain häntä silittää ja katsella. Enkä voi käsittää, mitä vikaa niin täydellisessä ja kauniissa voi olla - mitä sellaista, ettei hän voinut tulla valmiiksi.

Ylläolevan runon saimme ystäväperheeltämme. Se on nyt ultrakuvien vieressä jääkaapin ovessa.

Ja minusta tuntuu, että minä tukehdun tähän kipuun ja ikävään juuri nyt.

 

 

 

Ladataan...

Aamulla tuli verta. Hyytymiä. Tiesin jo silloin.

Sairaalan päivystyksessä lääkäri oli hiljaa ja tuijotti ultran kuvaruutua. Sisältä alkoi purkautua itku.

"Olen pahoillani. Ei ole sykettä. Vauva ei ole enää elossa."

Tuntui kuin kaikki ilma olisi hävinnyt keuhkoista. Tuntui kuin sydän olisi viilletty auki. Minä huusin. Kivusta. Ikävästä. Surusta.

Nyt odotan. Osastopaikkaa.

Silitän mahaa. Pientä kumpua, jonka sisällä ei ole elämää. Taivasvauvojen hautakumpua, kohtuani. Pelkään tyhjennystä.

En halua päästää irti.

Rakas. Äiti rakastaa sinua täältä tähtiin ja takaisin. Isäkin.

Rakas. Kerro sisaruksille terveisiä.

Minä ikävöin teitä niin! Olen surusta mykkyrällä. En jaksa enää olla taivasvauvojen äiti.

 

Ladataan...

Sairasloma. Tämän viikon ihanin asia. Maanantaina menin yökkimisen takia terveyskeskukseen ja tapasin mukavan lääkärin. Saan lepuuttaa 10 päivää kotona. Kiitoskiitoskiitos!

Olo on ollut hieman tasaisempi, siis yökkimisen suhteen. Sen vähenemisen vastapainoksi sitten tulivat kovat selkäkivut, +2-3kg päivässä kertyvä nesteturvotus ja tänään neuvolan paniikki siitä, että "ihan varmasti keuhkoembolia". No, nyt iltapäivästä otettu ekg oli puhdas. Mutta huomenna otetaan tulppa-arvo eli fidd. Ja kilppariarvot. Onhan tässä taas..

Yritän olla murehtimatta. Se ei ole helppoa. Mies huomaa, kun käsi pysähtyy vatsalle tai selälle tai kun irvistän kivusta. En haluaisi kitistä koko aikaa.

Tänään tuli itku. Itkin sitä, että haluan tämän vauvan kasvavan normaalisti. Että pelkään vieläkin kaiken menevän pieleen. Minua alkoi jo ärsyttää mariseminen. Mutta Mies piti pitkään halauksessa, lohdutti ja sanoi, että meidän on pakko luottaa. Uskoa. Onneksi hän uskoo silloinkin, kun minä epäilen. Mutta tottahan se on. En voi vaikuttaa kehooni tai siihen, miten vauva kasvaa ja voi. En voi vaikuttaa siihen, sairastunko vai en. Siihen voin vaikuttaa, että nautin jokaisesta päivästä (tai ainakin iloitsen, vaikka nauttiminen kylppärissä on joskus hieman vaikeaa). Nostan leuan ylös ja katseen aurinkoon. Kiitän siitä, että minulla on tämä hetki nyt, tässä. Ja luotan enemmän kuin koskaan siihen, että meistä pidetään huolta.

Klexanea mahamakkaraan ja koivet kattoon!

Pages