Ladataan...

Välillä ne voi nähdä peilistä ja välillä ne voi tuntea. Surusilmät.

Joskus, vaikka olo tuntuisi ihan kohtuulliselta, peilistä katsovat surusilmät. Myös Mies on huomannut ne. Yleensä silloin hän ojentaa kätensä, vetää hellästi luo ja kysyy: "Mikä on?" Yleensä silloin kyyneleet tulvahtavat silmiin ja jostain syvältä, syvältä kumpuaa parku. 

Ei suru ole hävinnyt. Eikä se jäänyt edelliseen asuntoon. Ei. Se kulkee mukana kuin varjo. Välillä sitä ei näe ollenkaan. Eikä hetkittäin tunne. Välillä sen läsnäolo kasvaa kuin varjon. Varkain. Ja sitten siitä tulee minua isompi. Se haukkaa minut sisäänsä.

Se haukkaa minut sellaisina hetkinä, jolloin pitäisi iloita. Kuten silloin, kun istuttiin veljentytön konfirmaatiossa. Tai kun kummilapsi laittoi ihanan kesäkuvan instaan. Tai kun ystäväni laittoi faceen videon vatsassaan potkivasta, kohta syntyvästä ihmeestä.

Se on surua. Ei kateellisuutta tai katkeruutta. Surua. Siitä, mitä minä, me, emme saa kokea. Että yhtä varmasti kuin kaikilla ympärillä olevilla on vauvakutsuja, ristiäisiä, hoidon aloittamisia, koulun vaihtoja, tulevaisuuden suunnittelua, uuden harrastuksen aloitusta, kiukkukausia ja liian pieniä tennareita niin meillä ei ole. Kesken menneet unelmat ja toiveet eivät ole ainoastaan kesken menneitä raskauksia. Ne ovat kesken menneitä elämiä. Täysiä elämiä kaikkineen.

Välillä yöllä herään siihen, että unissa silitän vatsaa. Tai havahdun vauvan itkuun. Tai näen unta, että he ovat kaikki täällä. Kaikki yhdeksän. Ja talo on täynnä ääniä. Vastasyntyneestä teini-ikäiseen. Herään yleensä siihen, että joudun lähtemään heidän luotaan. Silloin, mörköhetkillä, syli tuntuu niin tavattoman tyhjältä. Silloin tyynyliina on useimmiten kasteltu kyynelillä.

Vaikka suru on kuin varjo, niin välillä sitä ei näy. Tänään oli sellainen poutapilvihetki. Keitin itselleni kahvit, leivoin mummin reseptillä kauralastuja, katoin pöydän terassille ja otin hyvän kirjan mukaan. Istuin koira jaloissa, nautin lämmöstä ja kahvihetkestä. Minun hetkestäni. Se tuntui niin hyvältä, että sielussa hyrisi.

Onneksi välillä on poutapilviä. Ja surusilmähetkellä kädet, jotka vetävät syliin. Jaettu suru on hitusen kevyempi.

Ladataan...

Halusin kirjoittaa jo eilen, mutta olin niin vahvassa tunnemylläkässä, ettei se olisi onnistunut.

Sain eilen vierailulle ystäväni töistä. Ihanan, minua jonkin verran nuoremman sydämellisen ihmisen, joka on ollut minulle ilo jokaisena työpäivänä. Ihmisen, jonka kanssa on helppo tehdä töitä ja olla vaan. Joka on äärettömän altis auttamaan ja jonka apuun voi siirtymätilanteissakin turvautua yli ryhmärajojen, jos oman ryhmän aikuisten kädet eivät meinaa riittää. Ihmisen, joka on ollut keskenmenojen jälkeen ensimmäisenä halaamassa ja toivottamassa tervetulleeksi takaisin.

Leivoin pannarin, sytytin lyhtyihin kynttilät.  

Kun hän saapui, menin pihalle vastaan. Halattiin ja hymyiltiin. 

Ystäväni tapasi Miehen ja Koiran, joka omalla rennolla olemuksellaan vähensi ennakkoluuloja isoja koiria kohtaan. 

Istuimme sohvalla, juteltiin ja naurettiin.  Katettiin pöytä takapihalle kauniisti. Syötiin pannaria mansikkahillon ja jätskin kanssa niin, että napa paukkui. Nautittiin lämpimästä kesäillasta, naurettiin, juteltiin lisää ja oltiin rennosti. Kolme tuntia meni kuin siivillä! Oli mukavaa. Rentoa. Helppo olla.

Sain vielä laitettua kiertoon hänen mukaansa sellaisia askartelu- ja käsityökirjoja, joita en enää tarvitse .

Lähtiessä halattiin ja sovittiin, että nyt lomalla nähdään pian uudelleen. Istuin Miehen kanssa sohvalla, kun tuli viesti. Se viesti sai silmäni täyttymään kyynelistä. Se viesti kuului näin:

"Tuhannet kiitokset vieraanvaraisuudesta. Minä en ole koskaan saanut kylään kutsua yksinäni...Koin kerrankin olevani aikuinen joka saa kutsun ja on rauha jutella ja saada seuraa. <3 Pakko kertoa mutta AnLottanen olet AARRE minulla ei ole YSTÄVIÄ, kaikki joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä on sukulaissuhteessa olevia tuttuja..Mulla ei siis ole ollut ystäviä yläasteen jälkeen. Otetaan piakkoin uusiksi. Et oikeasti usko kuinka ihanaa olo; istun sohvalla ja itken ilosta minkä juuri sinä tai te minulle toitte. KIITOS."

Luin viestin ääneen Miehelle. Hänenkin silmiinsä tulivat kyyneleet.

Puhuimme siitä, miten epäreilu maailma on. Että noin ihana, sydämellinen, lahjakas ja sydänjuuria myöten ystävällinen ihminen on ollut vuosikausia yksin. Että kukaan ei ole koskaan kutsunut kylään. Leiponut pannaria. Keittänyt kahvia. Mennyt ovelle vastaan. 

Miten epäreilu maailma on, että se jättää jonkun pois porukasta. Jos minä olisin ollut viimeiset 9 vuotta yksin vailla ketään, niin en minä olisi selvinnyt. En mitenkään. Sillä ihminen tarvitsee ihmistä. Ei meitä ole luotu elämään yksin tai selviämään kaikesta yksin. Ja sitä hän on joutunut tekemään. Selviämään. Yksin.

Sydän oli vereslihalla. Nyyhkytin pitkään Miehen kainalossa maailman epäreiluutta. Samalla nyyhkytin ilosta. Siitä, että saan kutsua tätä upeaa naista minun ystäväkseni. Ja hän tuntee sen. Nyt olen entistä varmempi siitä, että muutto uuteen kaupunkiin oli hyvä juttu. Meidän molempien, minun ja Miehen toive on se, että meidän kotimme voisi olla paikka, jonka ovet ovat auki. Jossa voi olla, tuulettua. Saada istua rauhassa, olla tervetullut saunomaan, pelaamaan, syömään. Lepäämään. 

Kun menin nukkumaan, muistin itselleni tärkeän lauseen. Se on niin TOTTA! Minun, meidän jokaisen elämässä. Minun rukoukseni on se, että en koskaan kulkisi ohi. Että näkisin. Kuulisin. Kohtaisin. Samaa toivon meille kaikille. Nähdyksi tuleminen, nähdyksi tekeminen - siinä on kaikki salattu voima. Samalla haluaisin haastaa jokaisen kutsumaan kylään jonkun, johon on tutustunut. Me emme voi tietää, onko juuri hän sellainen, ketä ei koskaan kutsuta, ennen kuin me kutsumme. 

Ja se elämääni ohjaava lause: "Et voi muuttaa koko maailmaa, mutta voit muuttaa jonkun ihmisen koko maailman."

 

Ladataan...

Kappas. Edellisen kerran olen kirjoittanut lähes kuukausi sitten. No, on tässä ollut vähän kiirettä  kaikenmoista. 

Uusi koti alkaa vähitellen olla valmis. Vielä puuttuu muutama kriittinen elementti, kuten olohuoneen kattovalaisin, mutta koska halusin hyödyntää rakkaan mummini Jäämeren kupeesta sodan jälkeen raahaaman kelokäkkärän, se odottaa vielä jatkojalostusta hetken. Hieno siitä kuitenkin tulee!

Me viihdytään uudessa kaupungissa mainiosti. 

Ja olihan tässä se kesälomakin, siis ainakin Miehellä. Mun loma siirtyi hamaan tulevaan, kun korvasin sen sitten sairaslomalla. On kyllä kätevää asua paikkakunnalla, jossa on toimiva terveydenhuolto. Ja jonne pääsee kohtullisella aikaviiveellä päivystyksessä sisäänkin. 

Toukokuussa loukkasin selän töissä. Nostin lasta ja hän retkautti itsensä selkä eellä alas ja minä menin perässä. Silloin se ei tehnyt niin kamalan pahaa, mutta kun siihen retkahdukseen lisätään oma muutto kaksin Siippasen kanssa ja vanhan kodin tyhjennys veljen perheelle, niin johan kuului poks. Selkä tuli juhannuksen jälkeen niin kipeäksi, että otimme lähituntumaa aluesairaalan päivystykseen Miehen kanssa. Siinä vaiheessa kävelin S:n muotoisella mutkalla Miehen vyössä roikkuen ja ulvoen ja kiroillen.

Ensikosketus päivystykseen oli lyhyt - kyykkyynmenoharjoitteita, piikki kankkuun ja hyvää yötä kotiin. Seuraavana päivänä lähdettiin uudestaan, kun pakarat meni tunnottomiksi ja kävely oli vielä vaikeampaa. Jalat ei meinannut pitää alla yhtään. Siltä reissulta sainkin useamman piikin kankkuun, kahden lääkärin kliinisen tutkimuksen ja hyvän konsultoinnin seurauksena magneettilähetteen ja ajan jo muutaman päivänä päähän. 

Magneetin tuloksissa olisi mennyt pidempään (koska kirran poli lomailee kuun vaihteeseen), ellei työterveys olisi niitä halunnut nähdä. Onneksi halusi. Sain tietää, että alimmat nikamat ovat kuluneet ja yhdessä välissä on välilevyn pullistuma ja toisessa välilevyn repeämä. Olihan siinä tietoa riittämiin. Olisin voinut vaikka sen skipata. Taskuun kipulaastariresepti ja apteekin kautta työpaikalle sairaslomalapun kanssa ja kotiin. Onneksi oli perjantai. Ja onneksi työterveyskin oli jo kiinni, kun laastari iskettiin olkavarteen. Meni puolisen tuntia ja naama alkoi helottaa. Olkavarsi tuntui olevan tulessa, huulet alkoivat turvota. Yhteisymmärryksessä oman hoitsuni kanssa laastari pois ja soitto lähipiirin lääkärille, joka ystävällisesti korvasi kipulaastarin ihan pillereillä. Laastarista jäi palojälki, joka näkyy vieläkin. Että kun menee perseelleen, niin sitten kerralla kiitos kaikki. Eikös se niin mene?

No. Harmi vaan, että oli se KESÄLOMA. Tai siis Miehellä oli, kun minä kärtysin ja kinkkasin. Eipä mennyt tämä loma(kaan) ihan niin kuin suunniteltiin. Jotenkin tuttu kuvio jo tältä vuodelta. Ei olla huiputettu ainuitakaan kallioita eikä Kolia. Ei olla nukuttu teltassa eikä uitu meressä. Ei kierretty tapahtumia eikä festareita. Sen sijaan tutustuttiin kotipaikan toimivaan terveydenhuoltoon, ainakin päivystystä voi kehua ja kiittää. Ja on kehuttukin. Nytkin kehun. Kannattaa muuttaa paikkakunnalle, josta on kohtuullinen matka keskussairaala- tai yliopistosairaalatason hoitoon, mutta jossa on oma aluesairaala!

Kipu on lomaviikkojen aikana lamannut kotiin. Ja vaikka välillä ketutus on singahtanutkin ulkoavaruuteen asti, niin on onneksi ollut iloasioitakin. Kotona on ollut ihan hyvä. Kotonakin on voinut nähhä rakkaita ihmisiä. Kuitenkin. 

 

Toissa viikolla me oltiin kolmatta kertaa kolmeen viikkoon ulkona kahvilla. Hetki käveltiin käsi kädessä kävelykadulla ja istuttiin kahvilassa kuten muutkin. Ihan ilman minkäänlaista huutoitkua tai ähinää. Sydän hyppi hetken ilosta. Ja kun liukuportaissa Mies nojasi muhun, niin olin maailman onnellisin. Ajattelin vaan, että mikä siunaus ja onni saada olla tuon miehen vaimo. Kaikkineen laskettiin, että ollaan päästy käymään kahvilla/jätskillä/syömässä loman aikana KUUDESTI (JUHUU!). Uimassa on käyty suunnilleen yhtä monta kertaa. Ja olen sujuvasti katsonut vierestä, kun Mies pesee mattoja. 

Viime lauantaina lähdettin pisimmälle lomamatkalle koko kesänä - käytiin veljentytön konfirmaatiossa Lohjalla. Oli ihanaa. Vaikka aamulla herättiin 04.30, että ehdittiin lenkittää koira ja ajaa jokunen sataa kilsaa, vaikka oltiin vaan kirkossa ja sitten halausten jälkeen ajettiin kotiin, kannatti. 

Jotta ei olis mennyt vaan mun sairasteluun, niin osasi koirakin. Sen revenneet ristisiteethän leikattiin keväällä. Nyt heinäkuun alussa oli kontrolliröntgen. Hyvin luutuu, vähitellen. Mutta ennen röntgeniä se paukautti häntänsä jonnekin kovaan reunaan sillä seurauksella, että siihen tuli haava. Ja vaikka sitä hoidettiin, niin hännän pää meni kuolioon. Sitä yritettiin hoitaa laserilla. Viikko röntgenistä se sitten tutkailtiin, todettiin kuolleeksi ja amputoitiin - onneksi vaan päästä 15cm. Piiskaa on edelleen riittämiin! Mutta hieman kirpaisi rahapussissa, kahden viikon sisään tuettiin eläinlääkäriaseman työtä reilulla tonnilla. Koiravakuutus meni yli jo keväällä sen leikkauksen takia. Nyt toivotaan, että mitään ei enää tapahtuisi. Laukeaakohan sitten auto? Tai Miehen selkä? No ei, en usko. Oli vaan paska mäihä meillä molemmilla. 

Niin. Vaikka tästä tulikin totaalisen toisenlainen loma kuin piti, niin ei se haittaa. 

Armoa kuitenkin on se, että aamulla herätessä pää toimii ja kroppa tulee jotenkin perässä. Ja nyt se alkaa jo vähän toimia. Vielä kaksi viikkoa tokeennun ja sitten uudella tarmolla töihin. Mies meni jo tänään. Minä ehdin tehdä opiskelujuttuja ihan rauhassa. Onneksi keittiön taso on sen verran korkea, että sen ääressä voi kirjoittaa myös seisten. 

Hyvä uutinen on myös se, että ortopedin konsultaatio ei poikinut välitöntä leikkauskutsua. Kuukausi katsotaan. Jospa se tästä. 

Kesä on. Kesää on. On ollut ja on hyviä kirjoja. Pöljää huumoria. Netflix. Kipulääkkeet. Ihanat pellonreunat, joita kävellä. 

Rakkautta ja kuorsaava koira.

Ehkä siinä on just tähän hetkeen riittävästi. Onneksi muuten ihminen ei tiedä elinpäiviään ennakkoon. Siinä saattaisi heikompi jo tuskastua tai ahdistua.