Ladataan...

Kevään aikataulu alkaa varmistua. Olemme muuttamassa uudelle paikkakunnalle ja aloittamassa töitä maaliskuun alussa. Laskin eilen, että jäisin lomille 13.2 pitämään viime vuoden lomia. Olisin enää kuukauden töissä. Kesään mennessä meitä voi olla 4, 6 tai 10! ❤️

Eilen töissä oli haikea fiilis. Olen ollut niin tavattoman onnekas! Minulla on ihana, taitava tiimi ja hyvä, huumorintajuinen ja toimiva työyhteisö. Minun ryhmässäni on taas maailman ihanimmat lapset ja vanhemmat, joiden kanssa on ilo tehdä yhdessä työtä. 

Saan olla sylinä päivittäin. Saan silittää, halata, hihittää, ohjata, lohduttaa, kasvattaa, kertoa vitsejä ja opettaa. Tykkään mun työstä satasella. Tykkään mun ryhmän lapsista. Olen saanut elää vaikeitakin aikoja läpi lasten kanssa; avioeroja ja menetyksiä. Olla se turvallinen aikuinen, joka ei huuda eikä uhkaa eikä lähde. 

Ehkä siksi onkin vaikea päästää irti, kun arki töissä on ollut niin kokonaisvaltaista ja lapset on tullut lähelle, sydämelle. On vaikea luopua ihanasta tiimistä, ihanista naisista, joiden kanssa on ollut antoisaa suunnitella, toteuttaa ja elää. 

Eilen vähän itketti. Ajatus lähdöstä tekee vähän kipeetä. Sekin itketti, ilosta, että meitä tarvitaan nyt muualla. Että on lapsia, jotka ei syystä tai toisesta voi asua omassa kodissaan, vaan tarvitsevat turvallisen arjen. Ja meidät on valittu olemaan heille sijaisvanhempia, elämään meidän tavallista arkea heidän kanssaan. En siis iloitse siitä, että joidenkin elämää leimaa kärsimys, vaan siitä, että meitä tarvitaan.

On ihanaa ja kamalaa luopua jostain saadakseen siihen tilalle jotain. Surullista ja perin onnellista. 

Ollaan luopumassa meidän työpaikoista, kodista täällä ja sosiaalisista verkostoista täällä. Ollaan saamassa uusi koti, uudet lapset ja heidän vanhempansa, sukunsa, historiansa. Uudet verkostot, uudet yhteistyökumppanit. Ollaan saamassa uudet retkeilyhuudit ja uusi murrealue. Edelleen saadaan olla syli, turva, hihityskaveri ja kasvattaja. Eri tavalla, uudella twistillä. Yhdessä tiiminä. Vahvana tiiminä, minä, Mies ja Koira.

Jännittää. Ja silti samalla sydän on rauhaa täynnä. Tän pitää mennä juuri näin.

Nyt.

Näin. 

Ladataan...

Hyvää tätä vuotta! Ja terveiset keskussairaalasta.

”Sinulla on harvinaisen kaunis kohtu”, sanoi lääkäri hysteroskopiassa. Hurraa! 

Adenomyoosista on viitteitä, mutta kohdun limakalvo on kunnossa. Hurraa!

Selvisin parasetamolilla, minä kipuherkkä ja jännittäjä. Puhuimme koirista ja tähystys olikin jo ohi. Muutaman kerran piti vetää happea ja puristaa silmiä kiinni, kun tuntui hankalalta. Mutta varsinaisesti se ei sattunut. Hurraa!

Vasemmassa munasarjassa on tulossa ovulaatio. Hurraa!

Saimme kehoituksen vaan yrittää. Loppukuusta on soittoaika, jossa pohditaan alkionsiirron mahdollisuutta. Avoimeksi jää oma immunologiani ja se, hyökkääkö minun kehoni aina sikiötä vastaan. Sitä ei vaan voi vielä tietää. Kuukautiskipuihin mietitään lievitystä. Laparoskopiaa ei ainakaan nyt suunnitella. 

Huomenna menemme haastatteluun sijaisvanhemmuusasioissa. Tämä vuoden alku näyttää ihan hyvältä. 

❤️