Ladataan...
En suostu jäähylle

Eka oikea parisuhde ja eka ero. Sen avioeron jälkeen. Onhan tässä monenlaisia bänksejä ehtinyt olla ennen tätä, mutta Älykkömiehen kanssa mulla oli kuitenkin ensimmäinen ihan oikea parisuhde. Määritelmänä tässä on, että molemmat ovat kutsuneet suhdetta parisuhteeksi.

Fiilis on vähän haikea, mutta kokoajan kuitenkin parempi kuin vielä hetki sitten. Erottiin oikeista syistä ja ero tuntui oikealta, joskin surulliselta, ratkaisulta. Ja oon iloinen, miten hyvin saatiin asiat juteltua läpi. Hienon matkan sain Älykkömiehen kanssa tehdä eikä mitään jäänyt hampaankoloon. Huomasin samalla, miten paljon olen kasvanut ja kehittynyt ihmisenä sitten avioliiton. Avioliitto ja se pitkä parisuhde kokonaisuudessaan on ollu opettavaisin kokemus ja kasvattanut mua eniten. Mutta myös nämä erilaiset lyhyemmät kohtaamiset ovat antaneet paljon.

Älykkömiehen kanssa opin ainakin, että

  1. suoraselkäinen rehellisyys on mulle tärkeää - vielä tärkeämpää kuin olin kuvitellutkaan
  2. antoisat pohdiskelut ja älyä kutkuttavat keskustelut on mahtavia, jaksan harrastaa sitä vaikka maailman tappiin
  3. hauskuus, huumori ja nokkeluus on mulle tärkeää - juuri niin tärkeää kuin olen kuvitellutkin
  4. seksi on vielä ihanampaa, mahtavampaa ja kuumempaa kuin olen tajunnutkaan
  5. mulle on tärkeää, että voin parisuhteessa arvostaa ja kunnioittaa toista
  6. huomaavaisuus saa aikaan huomaavaisuutta ja siitä voi lähteä liitoon mahtava ilon ja ilahduttamisen kehä
  7. en halua parisuhdetta parisuhteen vuoksi enkä etsi parisuhdetta - en ole valmis myymään työllä ja vaivalla, tuskalla ja hiellä saavuttamaani itsenäisyyttä kovinkaan halvalla. En aktiivisesti välttele parisuhdetta, mutta en ole kovin valmis kompromisseihin enkä tinkimään mulle tärkeistä asioista parisuhteen eteen. Sitä tein niin pitkään, puolet elämästä, että se kiintiö on näköjään niin täynnä, että en pysty siihen enää. Ainakaan nyt. Vielä.

Alakulon rinnalla on innostus elämäni seuraavaan vaiheeseen. En tiedä, mikä se on. Just nyt en jaksa edes ajatella treffailua tai mitään siihen liittyvää. Ymmärrettävästi. Eikä se mitään haittaa. Ehkä innostus taas tulee jossain vaiheessa tai sitten ei. Ehkä jatketaan Älykkömiehen kanssa seksisuhteella - en tiedä. Aika näyttää.

Tämä juttu päättyi kuitenkin nyt näin.

 

Share

Ladataan...
En suostu jäähylle

Tässä sitä ollaan. Riutumisen keskipisteessä. Jollain omituisen masokistisella tavalla nautin tästä, mutta on onhan tää nyt ihan hirveetä samalla. En oikein tiedä, mitä oikein on tapahtunut ja missä vaiheessa. Jotenkin liu'uin hitaasti ja huomaamatta ihastumaan Älykkömieheen. Ja hetki sitten olin heivaamassa koko seukkailua (?) mäkeen.

Oon aika hämmästynyt omista tunteistani ja mietin, mistä tämä kumpuaa. Älykkömiehessä ei ole sellaisia vitsiniekan ja showmiehen elkeitä, jotka yleensä tekee muhun vaikutuksen, eikä meillä ole yhdessä sellaista, että naurettaisiin vatsat kippurassa kokoajan. Hauskuus on mulle tärkeää ja viime vuosina se erityisesti on noussut kärkisijoille ominaisuuksista, jotka saa mut helposti innostumaan toisesta. Sellainen läppäily, joka lähtee lapasesta uusiin ulottuvuuksiin. Helposti ja luontevasti. Meidän välillä ei ole sellaista. Älykkömiehen huumori on kuivempaa ja, no, älykkäämpää. Ja mua naurattaa se ja mä arvostan sitä. Mä oon meistä selvästi se hölmömpi osapuoli. Hassua, mutta tykkään siitä. Ehkä se onkin asia, mikä mua viehättää - että saan olla höpsö. Oon mä sitä muissakin suhteissa, välillä, mutta helpommin jämähdän sellaiseen asialliseen etäisyyteen. Tällaista dynamiikkaa mulla ei ole ollut aiemmin kenenkään kanssa. Onko se uutuudenviehätys, mikä tässä ihastuttaa, ja hetken päästä kuitenkin sitten kaipaan sellaista nokkelaa ja nopeaa supliikkimiestä, joihin yleensä ihastun? Vai riittääkö, että saa harrastaa ystäväpiirissä non-stop sutkautuksia ja vatsakippuraa? Älykkömiehessä kun on niin paljon muuta.

En tiedä, mistä nyt tuulee ja mikä tämä juttu on, mutta oon kyllä ihastunut. Tosi ihastunut. Ja tietenkin käy klassinen aaltoliike, että nyt kun mä en oo kokoajan työntämässä Älykkömiestä etäälle, niin se ottaakin itse etäisyyttä. Tai siltä musta tuntuu. Huoh. Onko tämä aikuisten suhde aina näin hankalaa? Vai pitäisikö tajuta, että jos on kovin hankalaa, niin jotain on pielessä, ja juosta jo kovaa ennenkuin on vielä hankalampaa? Tupla huoh. Oli miten oli, niin olen ihastunut, tosi ihastunut. Kaipaan Älykkömiestä kokoajan silloin kun ei nähdä. Ja omg se seksi, joko sen mainitsin? En halua sitä edes nyt ajatella enää enempää, kun se on mielessä kokoajan kuitenkin ja se on niin törkeen huikeeta ja sitä on niin naurettavan harvoin, että en tiedä, pitäiskö itkeä vai nauraa. Se kehittyy kerta kerralta aina vaan paremmaksi ja en kerta kaikkiaan tajua, miten ilman sitä voi edes elää. Auts, johan mä aloin ajatella enemmän, vaikka ei pitäisi, kun ei ole taas tiedossa pitkään aikaan tapaamista. Muistutan samalla itseäni, että enkö minä juuri halunnut sellaista aikuista suhde-juttua, missä ei nähdä kokoajan ja tiiviisti, vaan jää aikaa muullekin elämälle..? Ja kuitenkin suhde-jutussa olisi syvyyttä eikä vain fwb-tyylistä hengailua seksin merkeissä. No, nyt sitä olis sitten tarjolla, harvoin näkemistä ja syvyyttä ja huikeaa seksiä, niin mitä mä oikein rutisen ja riudun?!?

Ja onhan sitten vielä tämä nauttiminen. Tämä mun elämä vol. 3. Että kyllä voikin olla hienoa olla keski-ikäinen! Mun elämän parhaat vuodet on aivan ehdottomasti alkaneet siitä kun olen täyttänyt 40. Saan lapsellisen innostuneita kiksejä siitä, että elämä on kaikkea muuta kuin urautunutta ja tylsää junnaamista - mikä kuva mulla keski-iästä oli kolmekymppisenä. On toki paljon ikäviä haasteita, kriisejä ja vaikeuksia pitkin matkaa, mutta myös niin paljon hienoja ja mahtavia asioita! Niinkuin nyt seksi. Ja tällä hetkellä seksi Älykkömiehen kanssa.

Share

Ladataan...
En suostu jäähylle

Luin juuri tällä viikolla blogista visual diary postauksen Antakaa minun pitää seksisuhteeni. Siinä käsiteltiin parisuhdetta, suhdeviritystä, miksi sitä nyt korrektisti voisi kutsua, ja sitä, miten muiden on vaikea ymmärtää suhdetta, joka ei ole tosirakkautta, joka ei välttämättä etene alttarille ja kunnes kuolema erottaa -kuvioon. Noin niinkuin liioitellusti. Voi miten 100 %:sesti voin sen allekirjoittaa!! Ympäristö huutaa määritelmiä ja lisäksi vielä on arvottanut erilaiset suhteet ja suhdeviritykset sun muut keskinäiseen arvojärjestykseen. Ylimpänä tietenkin pitkä parisuhde, joka kestää kuolemaan saakka, ja vähäisimpänä roskaluokassa satunnaiset seksisuhteet. Again, liioitellusti, mutta ymmärtänemme kaikki pointin. Ympäriltä tulee kysymyksiä, onko se sun poikaystävä, seurusteletteko te, onko teillä parisuhde yms. Mun tilanteessa ehkä vähemmän kuin nuoremmilla, koska mulla on takana avioliitto ja lapset eli tehtävä tavallaan jo suoritettu - lucky me. Mutta kyllä mun treffailu- ja suhdehommelit aiheuttavat lähipiirissä päänvaivaa.

Eron jälkeen kerroin melko avoimesti treffailuista, koska olin itse niin innostunut uudesta vapaudesta. Oletin, että ystävänikin olisivat. No, kävi ilmi, että eivät ole. Osa suhtautui ja suhtautuu edelleen ehkä hieman naureskellen, hyväntahtoisesti, mutta eivät selvästi oikein pysty samastumaan, että mitä hittoa mä teen. Muutama suhtautui suorastaan tuomitsevasti ja ajatteli, että näin ei voi tehdä, että tämä on huonoa elämää ja "rikon" tässä itseni. Ymmärrän nämä näkemykset ja olisihan se myös mahdollista, että suht vilkas treffielämäni olisi persoonaa rikkovaa ja vahingollista, jos en olisi itse ehjä, vaan hakisin sillä hyväksyntää tai täyttäisin jotain tyhjiötä. Mutta koska näin ei ole, kokemukset ovat olleet rikastuttavia - toiset enemmän, toiset vähemmän. Mutta jokainen on plussan puolella, edes vähäsen. Suurin osa reilusti. Muutama jopa ratkaisevasti. Ja tätä on monen vaikea ymmärtää. Onneksi ystävistä löytyy myös muutama sellainen, joka ymmärtää, että on muitakin vaihtoehtoja kuin olla sinkku tai olla "kunnon parisuhteessa" - what ever that means.

Mua nuoremmat luultavasti siis saavat kommentteja ja kyselyitä erityisesti ulkopuolelta, mutta mun kohdalla pahimmat kyssärit tulee mun omasta päästä. Vaikka nimenomaan en halua mitään määritelmää mun suhdekuvioille, koska se ahdistaa edelleen, niin silti pään sisäinen dialogi etsii niitä lähes herkeämättä. Tämän hetken pohdinnoilla viittaan Älykkömiehen ja mun suhteeseen. Jep, puhun jo suhteesta, koska olemmehan me jossain suhteessa toisiimme. Ehkä jopa parisuhteessa. (Hui!). Olemme puhuneet paljon siitä, että mitä haluamme ja mitä emme. Emme halua valmiita ja ulkoisia määritelmiä, ei uusperhettä, ei avioliittoa, ei yhteenmuuttamista, ei äiti- ja isäpuolia. Ei mitään valmista polkua, jolla olisi tietty päämäärä. Keksitään sitä mukaan kun mietittävää tulee, että mitä tehdään. Helppoa luulisi olevan, mutta ei ole. Oma pää on niin ohjelmoitu siihen parisuhde-kuvioon, joka on tietynlainen ja joka etenee tiettyjä latuja, että on todella vaikea päästä siitä ohjelmoinnista eroon.

Viime postauksessa pohdin, että täytyykö mun lopettaa meidän suhde, koska en koe olevani enenevässä määrin ihastunut. Kesän ihastus on enemmänkin laantunut. Silti on paljon hyvää, josta en haluaisi päästää irti. Kuten keskustelut ja seksi. Obviously seksi. Melkein jo aloitin keskustelun, että ei tämä tästä nyt etene ja it's not you it's me. Mutta kun nukuin yön yli tai oikeastaan useammankin yön yli, niin päätin, että enpä nyt alakaan heittää kirvestä kaivoon. Mielessä oli mm. sekin ajatus, mistä visual diaryn postauksessa oli maininta, että joskus kuulee myös kommentteja "ajan haaskaamisesta", jos on hengailee jonkun muun kuin suhdemielessä vakavastiotettavan miehen kanssa. Jos etsisin aviopuolisoa ja tuleville lapsille isää ja kokisin vahvasti, että Älykkömies ei ole kumpaakaan, niin kyllä, ehkä tämä sitten olisi ajan haaskaamista. Ainakaan se ei edistäisi tuota tavoitetta. Todennäköisesti. Mutta miksi ajattelisin tuohon tapaan, kun mun tavoite ei todellakaan ole kumpikaan edellä mainittu. Miksi sitten ajattelen jotain "suhteen tavoitteita"? Eikö mun oma ajatus juuri ole, että ei ole mitään tavoitteita..?!? En siis juuri voi ympäristöä moittia uteluista ja määritelmistä, kun itse en ole yhtään sen kyvykkäämpi luopumaan niistä.

Viihdyn Älykkömiehen seurassa älyttömän hyvin. Meillä on hyvin samanlainen arvopohja, näkemys vapaa-ajanvietosta ja meidän arki on hyvin samanlaista. Ymmärrämme melko hyvin osa-aika-yh:n haasteet ja toisaalta älyttömän halun elää omaa elämää ne ajat kun lapset ovat toisella vanhemmalla. Vapauden kaipuu, oman elämän rakentaminen, muokkaaminen elämä oman näköiseksi ja sen eläminen, on meille molemmille tärkeää. Ja mainitsinko jo seksin? Jos en, niin jep, seksi. Se vaan on niin hiton kivaa! Ja siinäkin meillä natsaa ihan törkeen hyvin. Joten, jos en halua Älykkömiehestä aviomiestä enkä tulevien lasteni isää, niin voinko kuitenkin olla parisuhteessa, vaikka nyt en älyttömän rakastunut olekaan? Saako se riittää mulle nyt, että tykkään hänestä ja haluan viettää aikaa hänen kanssaan? Mun pää on sinnikäs ja se on alkanut vasta viime päivinä taipua siihen, että kyllä. Tämä saa riittää. Minä saan itse valita, mikä riittää. Jos koen, että tämä on hukkaanheitettyä aikaa, niin sitten kai asialle täytyy tehdä jotain. Mutta jos nautin tästä ajasta, niin kai siihen on lupa? Hello, My Head, onko lupa? Se vaikenee nyt. Saa nähdä, mitä seuraavaksi pohdin, mutta nyt aion pitää tästä kiinni, koska tää on pirun kivaa!! Siitä sait, My Head!

Share

Pages