Arki pelastaa monelta harmilta

En suostu jäähylle

Olen aiemminkin tullut siihen tulokseen, että arki on ihan hyvä asia. Sitä ensinnäkin on suurin osa ihmisen elämästä ja toisaalta arjessa on sopivasti rutiinia, puurtamista ja tasaisuutta, että se pitää pään jotenkin aisoissa. Välillä se on kypsää, välillä se pelastaa monelta harmilta. Niinkuin nyt.

Suhdemies on vaivannut mun mieltä viime aikoina enemmän kuin olisin toivonut. Oikeastaan koko alkuvuoden. Tällaista tämä ei ollut syksyllä ja tällaista tämän ei pitäisi olla. Arki ja aika ovat kuitenkin tuoneet tähän helpostusta ja myöskin jonkinlaista ratkaisua. Tai ainakin ajatus on saanut kypsyä rauhassa. Mulla oli ensin suuri tarve tuoda mun syventyneet tunteet esille, jutella aiheesta Suhdemiehen kanssa ja saada asia jotenkin eteenpäin tai päätökseen. Toisaalta tietenkin kammosin aiheesta puhumista, mutta vaikea oli olla ajatusten kanssa yksin. Nyt kun arki on taas vienyt leijonaosan kaikesta elämästä enkä ole pystynyt olemaan niin tiiviisti Suhdemiehen kanssa tekemisissä, edes viestitse, niin olen hieman saanut etäisyyttä koko asiaan. Ymmärrän hyvin selkeästi nyt, että ihastumisen tunteet, tai ne jotka sellaisiksi tulkitsin, johtuivat ensisijaisesti siitä, että olin viettänyt aikaa Suhdemiehen kanssa niin tiiviisti. Meillä on hauskaa ja seksi on kivaa. Onhan yksin arjessa taapertaminen aika paljon kurjempaa ja tylsempää kuin Suhdemiehen kanssa hengailu ja sekstailu. Nyt kun arki on etäännyttänyt mua Suhdemiehestä, olen huomannut, että en juurikaan kaipaa häntä. Tai kaipaan kuten ketä tahansa ystävää, jonka kanssa on kiva olla, mutta en sen enempää. Ja kaipaan seksiä Suhdemiehen kanssa, kuten mitä tahansa kivaa tekemistä ystävän kanssa, mutta en sen enempää. Onhan tuokin toki paljon ja olen iloinen, että sellainen ihminen mun elämässä on. Ainakin jossain määrin on. Mutta ei se, että Suhdemies yltää sinkkuaikana tapaamieni miesten ykköseksi, tee hänestä vielä suurta rakkauden kohdetta. Tai edes suurta ihastuksen kohdetta. Tämä on ollut arvokas löytö mulle viimeisen parin viikon aikana.

Tajusin nimittäin hetki sitten, että olen aina tyytynyt tosi vähään. Mulle on riittänyt, että toinen on edes suht kiva, niin tulkitsen olevani ihastunut enkä odota sen suurempia tunteita. En myöskään ole odottanut, että minä merkitsisin sille toiselle mitään kovin suurta. Tietenkin olen luullut, että ihastukseni on aina ollut suurta ja todellista ja mahtavaa ja että toinen on ollut mahtava ja että se toinen on pitänyt mua erityisenä. Mutta kun nyt aloin oikein kelata elämäni miehiä taaksepäin, niin oikeasti olen kuitenkin päätynyt jonkinlaiseen ihmissuhteeseen tai jopa avioliittoon (sen yhden kerran ja pitkäksi aikaa) miehen kanssa, joka ei ole aiheuttanut mussa mitään älyttömiä tunnekuohuja. Rakastin exääni paljon ja rakastan oikeastaan vieläkin. Mutta en ollut häneen koskaan mitenkään älyttömän rakastunut. Ihastunut kyllä. Ja sitten aloin rakastaa häntä. Mutta en ollut häneen rakastunut, missään vaiheessa. Aika karua myöntää sellainen. Silloin nuorena, kun tapasimme, mulla oli niin suuri tarve olla jonkun kanssa ja saada turvaa parisuhteesta, että ihastuminen riitti solmimaan pitkäkestoisen parisuhteen. Eikä se suhde huono ollut. Saimme lapsia ja meillä oli monia hyviä vuosia. En kadu siinä mitään. Mutta nykyisellä elämänkokemuksella ja kyvyllä selviytyä yksin, jopa nauttia elämästä sinkkuna, en ikimaailmassa enää solmisi minkään sortin parisuhdetta sellaisten tunteiden perusteella. Tai näin kuvittelin.

Suhdemiehen kanssa oli kuitenkin vähällä käydä taas noin. Olin ihastunut ja valmis ryntäämään täysillä niin pitkälle suhteeseen kuin toinen vain olisi suostunut. Tulkitsin ihastumiseni tunteet paljon suuremmiksi kuin ne olivatkaan. Ja olisin tyytynyt siihen, että meillä on kivaa ja seksi luistaa. Siis ei mitään vähäisiä asioita. Mutta mulla on monen ihmisen kanssa kivaa ja seksikin on luistanut monen kanssa hyvin. Ei tosin ihan noin hyvin, mutta eipä mulla ole tässä sinkkuaikana toista noin pitkää seksisuhdetta ollutkaan. Tajuan nyt, parin viikon arjen hellän huoman jälkeen, että Suhdemiehestä ja musta ei tule paria ja että olen sen tiennyt kokoajan, mutta en ole uskaltanut sitä itselleni myöntää. On vaikea päästää irti jostain kivasta, kun ei tiedä, saako mitään koskaan tilalle ja jos saa, niin mitä.

Tämä on ollut ensimmäinen kerta mun elämässä, kun olen uskaltanut katsoa miestä ja meidän välistä suhdetta rehellisesti. Mitä siitä saan, mitä siihen annan, miltä se oikeasti tuntuu, mikä pelottaa, epäilyttää, ilahduttaa. Aiemmin on ollut sellainen tunne, että ei tällaisia voi miettiä. Ei ole varaa sellaisia alkaa miettiä. Tässä on nyt mukava tyyppi, johon olen ihastunut, ja kaikki epäilykset ja muut lakaistaan maton alle eikä niitä kaivella sieltä koskaan esille. Koska jos niitä kaivelisi, niin tuloksena saattaisi olla, että itseasiassa en olekaan kovin ihastunut tähän mieheen tai en sittenkään arvosta häntä niin paljon kuin haluan itselleni uskotella. Ja sitten joutuisin luopumaan tästä parisuhteesta, jonka toivon olevani The One And The Only - ja se luopuminen olisi aiemmin tehnyt liian kipeää ja ollut liian pelottava. Nyt olen uskaltanut miettiä nämä kaikki läpi. Miltä Suhdemies tuntuu, mitä hänessä arvostan, arvostaako hän minua, mihin asioihin hänessä olen ihastunut. Olen ihastunut hänen huumorintajuunsa ja seksiin. Mutta moni muu asia on juuri niitä maton alle lakaistuja. Tai olisi niitä maton alle lakaistuja, jos meille syntyisi suhde.

Lopputuloksena olen tajunnut, että tunteet Suhdemiestä kohtaan ovat loistavasta kemiasta huolimatta ystävän tunteita. En halua hänen kanssaan enempää kuin mitä meillä nyt on. Olen tyytyväinen, että kerrankin uskalsin ja pystyin käymään nämä tunteet ja ajatukset läpi. Kun olen nämä prosessit saanut päässäni päätökseen, on ollut taas paljon helpompi ottaa Suhdemieheen yhteyttä. En odota häneltä kokoajan jotain enemmän tai jotain muuta - ja sitten pety, kun niitä ei tulekaan. Olen jopa hieman innoissani näistä löydöistä. Vaikka toisaalta vähän surettaa, että joudun luopumaan ajatuksesta Suhdemiehen ja mun välisestä parisuhteesta, jossa olisi älyttömän hauskaa ja törkeesti hyvää seksiä, niin siitä huolimatta tunnen helpotusta. Kai sitä alitajuisesti on ymmärtänyt, että ei se olisi tuollaista oikeasti. Liian paljon tärkeitä asioita pitäisi pitää tiiviisti siellä maton alla - luultavasti puolin ja toisin. Sitä olen harrastanut tähän saakka parisuhteissa ja se on pitkän päälle todella uuvuttavaa. Erityisesti avioliitossa tein sitä pitkään. En kerta kaikkiaan ollut valmis myöntämään, että ei tästä tule mitään. Emme me voi olla yhdessä, kunnes kuolema erottaa. Olemme onnettomia, väsyneitä, uupuneita, huonoja vanhempia, vittumaisia ja katkeria. Myöntäminen teki kipeää, mutta avasi molemmille oven uuteen elämään.

Nyt tunnelma elämästä on rauhallinen, hieman innostunut. Uutta odottava. Niin harrastusten, työn, suhdeasioiden kuin seksinkin suhteen - joka muuten on ollut mielessä ihan älyttömän vähän (!).

 

 

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.