Ladataan...
En suostu jäähylle

No niin. Kuiva kausi jatkuu. Mun pää alkaa olla kohta seksinpuutteen sumentama, jos tilanne ei pian korjaannu. Tai ei mitään ala, on jo. Aika vaan on niin kortilla just tällä hetkellä, että en oikein ehdi tehdä seksin saamisen eteen mitään. Suhdemiehen kanssa ei oo nyt tullu oikein selväksi, että onko se vielä käytettävissä näihin pulmiin. Ei se varsinaisesti ole kieltäytynytkään, mutta onhan meillä aika merkittävä tauko tässä ollu. Se olis sopivan iisi, kun on tuttu ja tiedän, että seksi toimii.

Paremman puutteessa aloin muistelemaan Suhdemiehen ja mun seksikokemuksia. Ihan kaikkea en muista, mutta muutamat nousi ylitse muiden. Vaikka vuoden viimeinen yö hotellissa oli huikea ja kuuma ja ottaisin sen uusintana anytime, niin se yltää vasta kakkoseksi. Ehdottomasti kuumin seksikerta oli jo jokunen aika sitten, viime vuoden puolella muistaakseni. Suhdemies oli tullu mun luo illalla ja me oltiin harrastettu seksiä koko ilta ja osa yöstä. Juttutauoilla ja nauramisen lisäksi. Oli ollut superkivaa monella eri mittarilla mitattuna. Lopulta kuitenkin väsymys vei voiton ja alettiin nukkua. Seksiä oli ollu sen verran paljon, että just sillä hetkellä ei tehny yhtään mieli. Jossain vaiheessa yötä heräsin ja kävin vessassa. Tulin takaisin sänkyyn ja Suhdemies oli vähän herännyt mun kolisteluun. Kuiskasin hyvää yötä ja pussasin nopeesti. Suhdemies kuiskasi mulle hyvää yötä ja pussasi takaisin. Sillälailla platonisesti moiskautti huulille. Se tuntui aika kivalta ja pussasin uudestaan. Suhdemies vastasi pusuun uudestaan. Huulet vähän pehmeämpinä tällä kertaa. Pussasin vielä, koska ne pehmeät huulet tuntui vielä paremmilta. Huulet osui toisiinsa hitaasti ja pehmeesti.

En vetäytynytkään enää kauemmas, vaan kosketin Suhdemiehen huulia omillani ihan hiljaa ja hitaasti ja ikäänkuin varmistin, että hmm, onko tässä nyt jotain muuta kuin viatonta hyvänyönsuukottelua. Suhdemies suuteli mua hitaasti, verkkaisesti ja hellästi ja mä tunsin, miten vatsanpohjassa kouraisee halu, taas. Suutelin takaisin. Nyt jo vähän hengästyneenä. Kapusin Suhdemiehen päälle ja hetken vaan hengitettiin paikallaan. Hengitykset kiihtyi hiljalleen, mikä oli ihan mielettömän seksikästä. Makkarissa oli ihan pimeää, joten en nähnyt mitään, kuulin ja tunsin vaan toisen läsnäolon. Suhdemies otti mun pään takaa kiinni, hellästi mutta määrätietoisesti ja alkoi suudella. Ensin unisen hitaasti, mutta vähitellen intohimoisemmin. Vaativasti. Toi kaikki yllättäen siinä pimeässä oli todella kuumaa. Suhdemies käänsi mut sen alle ja tuli mun jalkojen väliin. Se oli onnistunut löytämään kumin jostain käsiinsä ja asetteli sitä paikoilleen pimeässä. Noi muutamat sekunnit tuntui ikuisuudelta, kun odotin hengästyneenä että milloin mä saan sen taas sisääni. Onneksi pian. Ja ziisus se tuntui hyvältä. Muuta en tosta kerrasta muista. Se pimeys ja unenpöpperöisyys oli tosi kiihottavaa enkä muista toista kertaa, että olisin halunnut Suhdemiestä niin paljon.

Hauskaa tossa on se, että toi sama episodi on meidän molempien mielestä kuumin yhteinen kokemus. Vaikka itse seksi oli "tavallista", ei mitään hurjia kokeiluja tms, niin tunnelma oli niin täydellinen ja se yllättävä yhteisymmärrys pimeessä iski voimakkaasti meihin molempiin. Nyt oon ihan kierroksilla, kun muistan ton. Hienoa, että tämä tuli kirjoitettua ylös, jotta voin myöhemmin palata tähän. Koska nyt kuivan kauden aikana ei oo mitään uutta muisteltavaa.. Byääähh. Yritän tietenkin vietellä Suhdemiehen vielä, en oo luovuttanut, mutta arki ja muu elämä tekee siitä nyt vaan ihan älyttömän vaikeaa. Ehkä mun pitäis kysyä, että muistaako se tota yöpussailu-kertaa. Jos se vaikka sais siinä saman aikaan kuin mussa.

 

Share

Ladataan...
En suostu jäähylle

Blaah. Just nyt ihan blaah-fiilis. Se, että toukokuun tokalla viikolla sataa lunta päivittäin, on osasyy. Kevät muka, hah. Mutta on tässä muutakin. Ehkä kevätväsymys. Tarttisin lomaa. Siis ihan omaa lomaa. Asiat on jotenkin levällään enkä saa mihinkään otetta. Töissä lykkään asioita tuonnemmaksi, vaikka kaikkihan sen tietää, mitä siitä seuraa. En vaan saa aikaiseksi, kun vielä ei oo ihan pakko. Teen sitten deadlinejen viimeisinä iltoina paniikissa valmiiksi hommia. Siis todella järkevää.

Koti on ihan kuin pommin jäljiltä. En oo jaksanut tehdä mitään siivous- yms muita juttuja pitkään aikaan. Pyykkiä pessy, että saa puhtaita vaatteita, siinäpä se. En tiedä, mistä edes aloittaisin. Hommaa on liikaa enkä osaa palastella. Tai osaan, mutta en vaan saa tehtyä. Ja kaikkea muutakin rästihommaa on vaikka muille jakaa. En oo päässy lenkille enkä muutenkaan liikkumaan pitkään aikaan, kun olin niin kauan kipeenä. Se vie mielialaa alas ja tekee musta aloitekyvyttömän.

Tällaisessa olotilassa oon todella iloinen, että oon sinkku. En kertakaikkiaan jaksaisi panostaa parisuhteeseen nyt enkä kehenkään muuhun ihmiseen kuin lapsiin. Ärsyttäis ajatus, että pitäis nyt ottaa huomioon lasten lisäksi vielä joku. Ystävät on iisimpiä tässä suhteessa. Saa olla blaah, ilman että tarvii tilittää siitä kellekään. Voi tilitttää, mutta ei oo pakko. En näköjään vieläkään oo päässy parisuhdekammosta täysin eroon. Muistan yksillä treffeillä viime vuonna, kun vuodatin mun kauhukuvia parisuhteesta treffikumppanille (joo, loistava keskustelunaihe ensitreffeille, tiedän. Se vaan lähti lapasesta enkä saanu juttua enää pysäytettyä), niin se mies katsoi mua vähän ihmeissään ja sanoi, että hän ajattelee, että siitä toisesta olisi tukea ja siitä suhteesta sain voimaa ja iloa elämään. Mä repesin ihan spontaanisti että et oo tosissas?!? Tajusin pian, että oli se ja että mun näkemys siitä, että parisuhde on lähinnä kuormittava tekijä, ei välttämättä ole kaikkien muiden näkemys. No, mies ei ollut koskaan ollut naimisissa eikä pitkässä parisuhteessa eikä hänellä ollut lapsia, joten tietenkään hän ei voinut samastua mun avioliittoon, joka oli aika kivireki viimeiset vuodet. Valitettavasti parisuhteen kuormittavuus on edelleen se, mikä mulla tulee ekana mieleen. Loputtomat kompromissit. Ja totaalinen vittuuntuminen niihin. Itseasiassa exän kanssa puhuttiin tänään tosta vittuuntumisesta, kun yksillä ystävillä näyttäisi olevan hyvin sellainen suhde tällä hetkellä, mitä meillä oli ennen eroa. Tietenkään emme tiedä totuutta kenenkään muiden suhteesta kuin omastamme, mutta mieleen tuli se, miten kamalaa meidän suhde oli ennen eroa. Ja todettiin yhdessä, että miten paljon paremmin menee nykyään keskenämme ja elämässä ylipäätään.

Mutta. Tietenkään asia ei ole näin mustavalkoinen, että ainoastaan iloitsisin sinkkuudesta. Kaipaan ihan älyttömästi sellaista sielunkumppanuutta, jossa saisi ryöpsäytellä ajatuksia sellaisina kuin ne päähän tulee ja toinen ottais niistä kopin ja sitä pallottelua vois jatkaa aiheesta kuin aiheesta. Iloisesti, hauskasti, innostuneesti, vakavasti, totisesti. Ihan miten vaan. Ei parisuhdetta sinänsä, koska siitä tulee mulle heti kaikki vaatimukset mieleen, mutta sielunkumppanuutta. Onneksi mulla on ystäviä, joiden kanssa pääsen näihin vuorovaikutusten flow-tiloihin. Mutta se ei oo sama. Kaikilla on oma lokeronsa mun elämässä enkä voi ketään sanoa varsinaisesti sielunkumppaniksi. On monia osa-sielunkumppaneita. Tai jaettua sielunkumppanuutta. Mikä sekin on hienoa. Mutta kaipaisin jakamista enemmän jonkun tietyn kanssa. Jonkun spessun.

Tämä on oikeastaan nyt ensimmäisiä kertoja eron jälkeen, kun ajattelen asiaa näin. Koko kevät on ollut tää uuden vaiheen aikaa. Ainakin tässä mielessä. Sielunkumppani. Se olis hieno juttu. Ystävät on tärkeitä ja läheisiä, mutta jaettu sielunkumppanuus ei yllä siihen, mitä tuntuisin nyt kaipaavan. Pitäisi olla jakamaton sielunkumppanuus. Jaetun sielunkumppanuuden lisäksi ilmiselvä asia, mikä ystävyyssuhteista puuttuu on seksi. Ja sehän tässä nyt taitaa eniten hiertääkin. Tai jos ei eniten, niin ainakin todella paljon. Tietenkin kaipaan seksiä. Haluan seksiä! Rima on vaan noussu korkeammalle eikä mua innosta satunnaiset tapaamiset ja satunnainen seksi enää. Mikä on harmi!! En vaan pysty innostumaan vieraasta miehestä, joka ei oo jakanu mulle itsestään mitään eikä meillä ole mitään henkistä yhteyttä. Jotenkin järkyttävän kliseistä! Mä oon joitain vuosia treffaillu ja harrastanu seksiä tuosta vaan ilman mitään henkisiä yhteyksiä. Oon kammonnut niitä henkisiä yhteyksiä suorastaan. Miehen viehättävä olemus ja ulkonäkö on riittäny, kunhan se on ollut ihan mukavakin. Mutta ei oo niin hirveesti tarvinnu tunnetasolla tai henkisesti minkään liikahtaa mihinkään. Intohimo on syttyny silti ja oon saanu hyvää seksiä. Joskus jopa mahtavaa. Mutta vähintään hyvää.

Vaan eipä tunnu toimivan enää. En jaksa innostua oikein treffeille astikaan. Tai jos sinne saakka, niin ainakaan ei syty mitään kemiaa siihen väliin. Eikä näissä tapaamissani miehissä ole ollut mitään vikaa. Ihan yhtä mukavia tai mukavan näköisiä kuin aiemmatkin treffikumppanit. Mulle vaan se ei riitä enää. Piti oikein ruveta laskemaan, milloin oon harrastanu viimeksi seksiä. A P U A . Yli kuukausi sitten sen Episodimiehen kanssa. Sitä en laske satunnaiseksi seksiksi, kun tapaaminen ei tuntunut millään lailla satunnaiselta. Eikä kyseessä ollu varsinaiset treffit. Ja seksi olikin tosi siistiä, koska oli etukäteen jonkinlainen henkinen yhteys. Tämä yli kuukausi on pisin aika ilman seksiä eron jälkeen. Avioliitossa tauot oli PAAAAALJON pidempiä. Ihan ei voinut vuosissa laskea, mutta ei paljoa puutu. Että sinänsä ei kuukausi ole pitkä aika. Yli kuukausi. Mutta kyllä nyt alkaa jo vähän korpeamaan. Nytkö juuri piti sitten alkaa haluta sitä sielunkumppania?!? Että hienoa. Seksiä ei muutenkaan sinkun elämään varsinaisesti tule ovista ja ikkunoista, niin tämä sielunkumppanuus-vaade ei nyt juurikaan tule parantamaan tilannetta.

Otsikko on harhaanjohtava. Pitäisi korjata: sinkkuus, seksittömyys ja sielunkumppanittomuus. En korjaa. Ehkä tää menee ohi...?

 

Share

Ladataan...
En suostu jäähylle

Tämä kevättalvi tai oikeastaan koko talvikin on ollut omituista aikaa. Hyvällä lailla omituista. Musta tuntuu, että erilaiset asiat, pienet ja isot, on ravistelleet mua ajattelemaan uudelleen. Kohti jonkinlaista muutosta. Tunne tästä on edelleen vahva, vaikka en vieläkään saa kiinni, mikä se muutos mahtaa olla. Ehkä se on joku sisäinen oivallus, joka jo tällaisenaan on se muutos. Ehkä se odottaa vielä kulman takana. En tiedä, mutta tunnelma on jännittyneen odottava.

Ehkä kyse onkin monista pienemmistä oivalluksista tai elämässä eteenpäin siirtymisestä tavalla tai toiselle. Ensinnäkin koen, että eron jälkeisen elämän yksi vaihe on päättynyt. Tämän vaiheen loppuunsaattaminen on kestänyt koko tämän ajan, mitä olen tätä nykyistä blogia pitänyt. Innostunut ja välillä jopa paniikinomainen kokemusten hakeminen ja sitoutumattomuus on olleet mulle todella tärkeitä viimeiset vuodet. Sitä vaihetta en ole koskaan nuoruudessa elänyt. Aina oon ollu sidoksissa johonkin ja johonkuhun. En koskaan vapaa. Sisäisesti siis sidottu, en vapaa valitsemaan ja tekemään oman mielen mukaan, kun en sitä edes nuorempana tunnistanut. Onneksi mulla tuli aikuisena mahdollisuus siihen vapauteen sekä fyysisesti että psyykkisesti. Sain voimaa siitä, että pärjään eron jälkeen itsekseni. Pystyn hoitamaan työn ja lapset. Pystyn olemaan jopa hyvä äiti - parempi kuin avioliitossa. Ja sen lisäksi mulla on ihan omakin elämä, ihan itseäni varten. En ole olemassa vain muita varten. Treffailu ja seksikokemukset oli hyvin konkreettisia irtiottoja entisestä. Fyysisiä. Ja kyllä, pidän seksistä ihan valvasti! Muitakin irtiottoja uskalsin ja osasin ja älysin tehdä. Hienoa, että edes nyt keski-ikäisenä!

Nyt tuntuu uuden rakentamisen vaiheelta. Oon ollu tosi kiinnostunut parisuhdetta käsittelevistä kirjoista ja blogeista. Erityisesti niistä, joissa käsitellään seksiä ja keskinäistä kipinää ja toisaalta vuorovaikutusta. Exän ja mun välinen vuorovaikutus oli oikein hyvää, muutamien opetteluvuosien jälkeen. En pystyisi taipumaan huonompaan tasoon. Exä osaa jutella ja ymmärtää asioiden sävyeroja, pystyy pyörittelemään ja pallottelemaan asioita eikä ajattele kovin perinteisen stereotyyppisen putkiaivoisesti. Hän vaan väsyi siihen vuosien varrella, ainakin mun kanssa kommunikointiin. Minkä ymmärrän kyllä. Voin olla hyvin rasittava ja energiaa vievä ja vielä vittumainen siihen päälle. Joten cannot blame him. Toivottavasti olen jotain oppinut enkä toista samoja virheitä jatkossa. Uskon, että en näin tee. Mutta nyt alkaa olla fiilis, että olispa kiva päästä kokeilemaan taitoja käytännössä. Osaisinko kommunikoida reilummin, vähemmän vittumaisesti? Ehkä jopa kokonaan ilman vittuilua...?? Kuivaharjoittelu yksinään ei oikein vie tätä eteenpäin eikä blogikirjoittelu, joten haluaisin saada käytännön harjoitusta. Parisuhdesaralla siis.

Toisaalta olen niin älyttömän onnellinen näin sinkkuna, että harjoituksen vuoksi en halua ryhtyä mihinkään ihan kivaan. Tai siedettävään. Haluaisin, että menis jalat alta ja pää pehmeeksi. Muuten ei harjoittelu olis uskottavaa. Ja vielä enemmän haluan parisuhdeseksiä. Satunnainen seksi, treffikumppaniseksi, fwb-seksi yms. on oikein hyviä ja mukavia tapoja saada seksiä. Mutta nyt haluun enemmän. Seksiä, kun on ihastunut toiseen. Seksiä, kun toinen on ihastunut muhun. Seksiä, joka paranee, kun tuntee toista. Seksiä, joka on just meidän seksiä, ei kenenkään muun. Seksiä ja kommunikointia. Parisuhteessa. Sitä haluan. Vielä en pysty ajattelemaan kovin pitkälle - siis mitään tulevaisuutta, lasten tapaamista, yhteisiä lomia, saati saman katon alla asumista. Ne vielä puistattaaa. Mutta seksi ja vuorovaikutus. Ihan sen tietyn tyypin kanssa. Ei minkään randomin.

Tätä oon miettinyt nyt paljon ja tosiaan lueskellut toisten kokemuksia. Esim. Puhu muru -blogista on tullut ihan mun lemppari. Siinä on katkelmia sellaisista parisuhteista tai avioliitoista, joihin en missään tapauksessa (enää) suostuisi. Näin jälkikäteen se on helppo huomata. Kuten tämäkin kohta, joka kolahti mulle:

”Meillä valitettavasti vaimo päättää määrän, 1krt 6v. Onnettomana parisuhteessa, vaan ei auta valittaa kun ongelmaa ei vaimon mielestä ole.”

Siinä on myös paljon sellaista ihanaa parisuhdetta, joka tuntuu hyvältä. Ei sitovalta ja ahdistavalta. Mulle tää on iso askel. Siis edes pystyä ajattelemaan tällaista. Vielä vuosi sitten ajatus parisuhteessa sai mut ahdistumaan ja mieleen tuli vain kasa velvollisuuksia ja sitoumuksia ja yööhhhh.. Nyt tietyin ehdoin se tuntuu hyvältä ja kivalta ajatukselta. Ketään ei mulle ole näköpiirissä oikeasti eikä ole kiirettäkään, mutta aivot on nyt siinä asennossa, että en juokse karkuun. Ainakaan kovin kovaa. Tai siltä nyt tuntuu.

Tänään lähden tyttöjen kanssa ulos. Tavoitteena on, että en raahaa mukaan ketään randomia kotiin enkä itse lähde kenenkään randomin kanssa hänen kotiinsa. Aiemmin tavoite TIETENKIN oli saada seksiä ulkona riekkumisen päätteeksi. Tänään ei. Pitää nähdä muutakin potentiaalia toisessa tai sitten tulla kiltisti omaan kotiin yksin nukkumaan. Saa nähdä, miten tämä päätös pitää, ja miltä se huomenaamulla tuntuu.

 

Share

Pages